H
"Herkkis"
Vieras
Keskustelin miesystäväni kanssa hiihtämisestä ja uimataidon opettelusta, josta sitten juttu kulki kouluaikojen muistoihin. Miesystävälläni on jostain syystä sellainen käsitys, että olen nuorempana ollut joku luokan primadonna ja sellainen hieman "bitch" jopa. Olen tämän huomannut jo joskus aikaisemmin, että miehellä on minusta hieman erilainen käsitys.
Todellisuus on kuitenkin se, että mua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Yläasteella kiusaaminen oli todella pahaa ja kävin läpi rankkoja aikoja, joita kenenkään ei pitäisi kokea. Mä olen ollut se luokan arkajalka, jota kiusattiin ja joka jäi aina kaikesta ulkopuolelle. Kiusaaminen vaikuttaa muhun edelleen ja varmasti jokainen koulukiusaamista kokenut tietää, että ne arvet eivät koskaan katoa.
Olen nyt 27 vuotias ja tuntenut miesystäväni pari vuotta. Nykyään olen sosiaalisempi ja vaikutan ihan normityypiltä. Jännitän edelleen uusien ihmisten tapaamista ja mies kyllä tietää sen.
Mulla ei opiskeluajoiltakaan ole ketään ystäviä, koska vielä yliopistoaikoina elin siinä uskossa, että ei musta kukaan tykkää ja välttelin tutustumasta ihmisiin, koska olin varma, että ne satuttaa.
Nykyään mulla menee ihan hyvin, mutta en kauhean mielelläni kyllä menneisyydestä puhu. Jonkun verran miehelle olen kertonut myös rankoista kokemuksistani.
Tänään jutellessamme mainitsin miehelle, että minä en kylläkään ollut mikään prinsessa, vaan se jota kiusattiin ja se kenellä ei ollut kavereita. Mies totesi tuohon vaan, että "ai jaa" ja juttu jatkoi sitten ihan muihin aiheisiin. Keskustelimme siis puhelimessa.
En tiedä mikä mulle tuli, mutta olen itkenyt pari tuntia putkeen. En tiedä miksi tuli niin paha olo. Kaikki kokemani tuli taas jotenkin mieleeni. Mua jotenkin häiritsee myös se, että mies ei ehkä ihan täysin tunne mua. Nyt minä ajattelen, että mies on itse ollut sellainen, joka aina heilasteli nuorena niin primadonnia ja ehkä toivoi, että minäkin olisin sellainen. Mua jotenkin ehkä nolottaa, että mä olisin vielä reilut pari vuotta sitten ollut ehkä se tyyppi, johon mies ei olisi katsonutkaan. Olen nimittäin parissa vuodessa myös laihduttanut 15kg, kasvattanut pitkän tukan, alannut meikkaamaan ja pukeutumaan merkkivaatteisiin.
Todellisuus on kuitenkin se, että mua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Yläasteella kiusaaminen oli todella pahaa ja kävin läpi rankkoja aikoja, joita kenenkään ei pitäisi kokea. Mä olen ollut se luokan arkajalka, jota kiusattiin ja joka jäi aina kaikesta ulkopuolelle. Kiusaaminen vaikuttaa muhun edelleen ja varmasti jokainen koulukiusaamista kokenut tietää, että ne arvet eivät koskaan katoa.
Olen nyt 27 vuotias ja tuntenut miesystäväni pari vuotta. Nykyään olen sosiaalisempi ja vaikutan ihan normityypiltä. Jännitän edelleen uusien ihmisten tapaamista ja mies kyllä tietää sen.
Mulla ei opiskeluajoiltakaan ole ketään ystäviä, koska vielä yliopistoaikoina elin siinä uskossa, että ei musta kukaan tykkää ja välttelin tutustumasta ihmisiin, koska olin varma, että ne satuttaa.
Nykyään mulla menee ihan hyvin, mutta en kauhean mielelläni kyllä menneisyydestä puhu. Jonkun verran miehelle olen kertonut myös rankoista kokemuksistani.
Tänään jutellessamme mainitsin miehelle, että minä en kylläkään ollut mikään prinsessa, vaan se jota kiusattiin ja se kenellä ei ollut kavereita. Mies totesi tuohon vaan, että "ai jaa" ja juttu jatkoi sitten ihan muihin aiheisiin. Keskustelimme siis puhelimessa.
En tiedä mikä mulle tuli, mutta olen itkenyt pari tuntia putkeen. En tiedä miksi tuli niin paha olo. Kaikki kokemani tuli taas jotenkin mieleeni. Mua jotenkin häiritsee myös se, että mies ei ehkä ihan täysin tunne mua. Nyt minä ajattelen, että mies on itse ollut sellainen, joka aina heilasteli nuorena niin primadonnia ja ehkä toivoi, että minäkin olisin sellainen. Mua jotenkin ehkä nolottaa, että mä olisin vielä reilut pari vuotta sitten ollut ehkä se tyyppi, johon mies ei olisi katsonutkaan. Olen nimittäin parissa vuodessa myös laihduttanut 15kg, kasvattanut pitkän tukan, alannut meikkaamaan ja pukeutumaan merkkivaatteisiin.
