Miettikää lapsen takia harrastusten määriä ja vaativuutta. 1 isoksi kasvaneen lapsen kokemuksella...

[Kuukkeli, Kuukkeli]

Kun puhutaan harrastuksista, ohitetaan usein omaehtoiset, itsekseen harrastettavat asiat.

Lapsuudenkodissani ei ns. viety koskaan lapsia harrastuksiin. Meille ostettiin kuitenkin sähköpiano. Kaikilla (iso perhe) oli sukset ja luistimet jne. Ompelukone ym. Piirustustarvikkeita ja -välineitä oli tarjolla. Harrastimme monenlaisia asioita. Itselleni on tullut harrastuksestani tavallaan ammatti, lisäksi opettelin soittamaan ja soitan nykyään paremmin kuin moni 3/3 tahkonnut. Sisaruksissani on innokkaita ompelijoita ja touhukkaita urheilijoita. Tätä kaikkea on tehty ilman aikatauluja itsenäisesti kotona.

 

[Mummeliisa]

[QUOTE="vieras";26758696]Minulle on lapsuudesta taasen jäänyt mieleen kotikylältä seuraavanlainen tapaus: hiihtelin tutulla metsälenkillä naapuritalomme tuntumassa. Kuulin, kun siellä perheen isä "kannusti" lapsiaan hiihtolenkille uhkauksin. Perheen poika väänsi itkua, eikä halunnut lähteä. Isä ei huomannut, että minä oli siellä kuusien katveessa ja kuulin kaiken. Myöhemmin luimme paikallislehdestä perheen tilitystä, jossa vanhemmat kertoivat, että heidän lapsiaan ei ole koskaan tarvinnut pakottaa hiihtoladulle. Niinpä niin, vieläkin näin yli nelikymppisenä sapettaa, etten kertonut tästä omille vanhemmilleni. Olisivat saattaneet käydä hieman opettamassa näitä vanhempia.[/QUOTE]

Tuota en ole kohdannut.
Eivätkä lapsenikaan.

Mutta kieltämättä oli surun paikka kun yhden harrastukseen satsannut isä kuoli, kun poika oli 12... eikä poikaa (silloin Suomenmestaritasoa) enää sen jälkeen aidosti kiinnostanut - ilman isää.
Loukkaantumiset (olkavarren murtuma ja myöhemmin sääriluun murtuma) sattuivat "sopivaan"aikaan

Nyt treenaa stressittä junnuja (kolmena iltana viikossa) lajissa, jossa itsellä oli aikoinaan melkoinen potentiaali.

Loppujen lopuksi... ehkä junnujen kannustus on isompi jutttu kuin omat mahdolliset mitalit?

 

["vieras"]

[QUOTE="Vieras";26758697]Itse olen joukkuelajia harrastanut lähes 20 vuotta. Itellä siihen oli kova halu ja tykkäsin, vain hyviä muistoja! Mutta ikuisen vamman sain itselleni, jota ei edes leikkaus paranna. Voi jopa vaan pahentaa... Nykyään tykkään vähän liikkua, eikä kilojen kanssa ole mitään ongelmia. Tuo ikuinen vamma vaan estää monen jutun tekemisen, mutta näillä mennään.

Se, mistä en nykymaailmassa tykkää, niin on se, että ei ole olemassakaan kerhoja tai seuroissa mahdollisuutta harrastaa ihan omaksi ilokseen, vaan heti pitää mennä täysillä ja tooosi monta kertaa viikossa. Se on ihan järkyttävää! Sitten ihmetellään, että miksi kaikki eivät liiku. No ihan tasan tarkkaan sen takia, että ei huvita 6 kertaa viikossa käydä harrastamassa yhtä lajia. Miksi ei missään ole niitä harrastus mahdollisuuksia omaksi ilokseen? Kaksi kertaa viikossa koulu viikolla on ihan maksimi pienillä harrastaa. Meidän pikku paikkakunnalla löytyy, ONNEKSI yksi seura, jossa voi käydä ihan omaksi ilokseen harrastamassa. Voi että oon niin iloinen siitä!! Yksi lapsista käy kaksi kertaa viikossa tämän seuran harjoituksissa ja on tosi iloinen ja tyytyväinen, kun jää aikaa muuhunkin ja reeneissä on aina kivaa ja useimmiten niitä päiviä odotetaan. Näin sen pitäisi olla ja lapsesta pitäisi tuntua sille, että liikkuminen on kivaa!![/QUOTE]

No, samahan se on aikuisillakin. Esim. työterveyshuollossa tarjoillaan jotain valmiita ohjelmia tyyliin juoksu ja kuntosalit, eikä käsitetä että voi olla ihan omia "ei niin suuren yleisön tiedossa" olevia liikuntaharrastuksia, joissa vaaditaan todella hyvää fyysista kuntoa. Sitten yritetään tyrkyttää niitä kuntosaleja, kun "ne on niin hyviä" ja suunnitellaan kaiken maailman kunto-ohjelmia ym. Just joo...minulla on harrastus, joka on fyysisesti aika vaativa ja vaatii lisäksi täydellistä hermojen hallintaa, muuten voi loukata itsensä fyysisesti tosi pahasti. Mutta kun terveystäti on sitä mieltä, että minun pitää lähteä kuntosalille ...

 

["sama vieras"]

Minun kommenttia tuolla kritisoitiin aiemmin, mutta pysyn edelleen kanssani että jotain pitää harrastaa. Viikkoon tulee tiettyä rytmiä ja lapsi voi tutustua muihinkin kuin koulukavereihin ja kuvioihin. Jos on koulussa "vilkkaan oppilaan" maineessa voikin parkour-kerhossa loistaa. Tämä kasvattaa kummasti itsetuntoa. Teini-ikäisellä harrastaminen voi pitää poissa pahoilta teiltä.

Meidän kunnassa yläasteikäiset pitää alakoululaisille kerhoja. On askartelu-, bändi- jumppa-, tanssi-,sähly- ja jalkapallokerho. Uinti ja metsäretkeily on pienemmille ihan hyviä harrastuksia, mutta kouluikäinen ei niissä opi yhteistyötaitoja jos vain äidin kanssa harrastaa.

 

["vieras"]

Tuota en ole kohdannut.
Eivätkä lapsenikaan.

Mutta kieltämättä oli surun paikka kun yhden harrastukseen satsannut isä kuoli, kun poika oli 12... eikä poikaa (silloin Suomenmestaritasoa) enää sen jälkeen aidosti kiinnostanut - ilman isää.
Loukkaantumiset (olkavarren murtuma ja myöhemmin sääriluun murtuma) sattuivat "sopivaan"aikaan

Nyt treenaa stressittä junnuja (kolmena iltana viikossa) lajissa, jossa itsellä oli aikoinaan melkoinen potentiaali.

Loppujen lopuksi... ehkä junnujen kannustus on isompi jutttu kuin omat mahdolliset mitalit?

Joo, tuo oli todella sellainen tilanne, että on jäänyt mieleen ja näin aikuisenakin olen vielä pohtinut asiaa. Erityisen pahalta tuntui tuo paikallislehden artikkeli, jossa vanhemmat antoivat ymmärtää, että lapset harrastivat vapaaehtoisesti. Itse olin todella tyytyväinen, että omat vanhempani antoivat minun harrastaa pelkästä liikunnan ilosta ja iloitsivat siitä menestyksestä mikä minulle tuli, ilman turhia paineita. Heiltä tuli sen monipuolinen ulkoilun ja liikunnan ilo, se oli osa elämää.

 

[Eedla]

Meillä 8v käy poikakerhossa (kouluaikana) ja ratsastamassa kerran viikossa. 5v käy muskarissa ja haluaa välttämättä kans hepan selkään silloin kun isovelikin. Muuta ei ole suunnitteilla, paitsi kumpikin haluaa oppia soittamaan pianoa, mutta mä pystyn opettamaan heitä itse kotona.

 

["vieras"]

Tuota en ole kohdannut.
Eivätkä lapsenikaan.

Mutta kieltämättä oli surun paikka kun yhden harrastukseen satsannut isä kuoli, kun poika oli 12... eikä poikaa (silloin Suomenmestaritasoa) enää sen jälkeen aidosti kiinnostanut - ilman isää.
Loukkaantumiset (olkavarren murtuma ja myöhemmin sääriluun murtuma) sattuivat "sopivaan"aikaan

Nyt treenaa stressittä junnuja (kolmena iltana viikossa) lajissa, jossa itsellä oli aikoinaan melkoinen potentiaali.

Loppujen lopuksi... ehkä junnujen kannustus on isompi jutttu kuin omat mahdolliset mitalit?

Tämä on ihan ymmärrettävää, isä oli niin tärkeä. Minulle olisi aivan varmasti käynyt samoin. Tämä on mielenkiintoinen asia, aikuinenkin voi kokea tällaisen palkinnon tavoittelun vain maallisena asiana, jota ei saa mukaansa hautaan. Ja sen elämän rajallisuuden tajuaa vasta kuoleman kautta. Toki tässäkin, joku voi nähdä että puolison tai vanhemman kuolema vahvisti omaa tavoitetta, useimmille se kuitenkin asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Kuitenkin on tutkittu esim. työtä, harva sanoo kuolinvuoteellaan, että harmi, että tuli tehtyä niin vähän töitä....

 

["vieras"]

Esikoinen 16v harrastaa ratsastusta, on tallilla ollut 5 vuotiaasta ensin 1xvko sitten pikkuhiljaa enempi ja 3 vuotta sitten sai oman hevosen joten sen jälkeen 4-5 päivää viikosta tallilla + kisat päälle (mäkin haluun välillä ratsastaa). Lisäksi harrastaa pianon soittoa ja on yhdessä kerhossa kerho-ohjaajana.

Seuraava 12v harrastaa pyöräilyä, käy radalla 1-2krt/vko ja teppuilee sitten tossa pihalla tai käy lenkillä yksin tai mun tai isänsä kanssa.

Tietysti sitten "harrastellaan" käsitöitä, uimista ja sen sellaista perheenäkin.