A
Arkajalka
Vieras
Haluaisin kuulla neuvoja ja ratkaisuehdotuksia tällaiseen vähän kummalliseen ongelmaan.
Olen siis kolmen pienen lapsen äiti ja vaikka pärjäänkin mm. työelämässä ja muutoin ihan normaalisti, jopa asiakaspalvelussa erinomaisesti, minulla ottaa hyvin koville sosiaaliset tilanteet omien lasten kanssa.
Olen huomannut toistavani tässä vuosien varrella samaa kaavaa sellaisissa tilanteissa, kun tapahtuu jotain ikävää ja meillä menee "huonommin" kuin muilla. Näitä ovat esim. lapsen raivonpuuska kaupan kassajonossa, kaatuminen hiekkalaatikon reunalla tai esimerkiksi joku yleinen kiireinen arkitilanne vaikka K-Raudan maaliosastolla.
Jos huomaan että ympärilläni on muita lapsiperheitä tai äiti- tai isäikäisiä aikuisia, ja samaan aikaan oma lapseni esim. kaatuu, en tunnu kestävän sitä oletettavaa häpeää joka tilanteesta minulle seuraa. Jos vaikka hiekkalaatikon reunalla lapseni kaatuu, niin vaikka kuinka järjellä ajattelen että pitäisi keskittyä lohduttamaan lasta, tunne ottaa vallan ja yritän puolustautua muiden vahingoniloisilta (?) katseilta. Tämä puolustautuminen tapahtuu tuijottamalla, kyllä. Olen lukemattomat kerrat tuijottanut muita äitejä ja isiä niin kauan että he eivät varmasti enää vilkuile meitä "reppanoita" päin. Eli katselen muita aikuisia ja yritän varmistaa että he eivät pääse selän takanani naureskelemaan tms. Yleensähän ihmiset eivät tuijota toisiaan, vaan normaalielämässä käännetään katse pois. Mutta itse ikäänkuin "puolustaudun" ja jään katsomaan aikuisia ylipitkään, jotta he eivät varmasti pääse "myhäilemään" tai muutakaan, kun itse lohdutan lasta.
Mikä tähän oikein voisi auttaa? Tuntuu etten millään pääse tästä irti, kun se häpeän ja nolouden on niin valtava, että on pakko varmistella että toinen vanhempi ei pääse niskan päälle. Kuitenkin en pidä siitä miten toimin ja haluan siitä eroon.
Olen siis kolmen pienen lapsen äiti ja vaikka pärjäänkin mm. työelämässä ja muutoin ihan normaalisti, jopa asiakaspalvelussa erinomaisesti, minulla ottaa hyvin koville sosiaaliset tilanteet omien lasten kanssa.
Olen huomannut toistavani tässä vuosien varrella samaa kaavaa sellaisissa tilanteissa, kun tapahtuu jotain ikävää ja meillä menee "huonommin" kuin muilla. Näitä ovat esim. lapsen raivonpuuska kaupan kassajonossa, kaatuminen hiekkalaatikon reunalla tai esimerkiksi joku yleinen kiireinen arkitilanne vaikka K-Raudan maaliosastolla.
Jos huomaan että ympärilläni on muita lapsiperheitä tai äiti- tai isäikäisiä aikuisia, ja samaan aikaan oma lapseni esim. kaatuu, en tunnu kestävän sitä oletettavaa häpeää joka tilanteesta minulle seuraa. Jos vaikka hiekkalaatikon reunalla lapseni kaatuu, niin vaikka kuinka järjellä ajattelen että pitäisi keskittyä lohduttamaan lasta, tunne ottaa vallan ja yritän puolustautua muiden vahingoniloisilta (?) katseilta. Tämä puolustautuminen tapahtuu tuijottamalla, kyllä. Olen lukemattomat kerrat tuijottanut muita äitejä ja isiä niin kauan että he eivät varmasti enää vilkuile meitä "reppanoita" päin. Eli katselen muita aikuisia ja yritän varmistaa että he eivät pääse selän takanani naureskelemaan tms. Yleensähän ihmiset eivät tuijota toisiaan, vaan normaalielämässä käännetään katse pois. Mutta itse ikäänkuin "puolustaudun" ja jään katsomaan aikuisia ylipitkään, jotta he eivät varmasti pääse "myhäilemään" tai muutakaan, kun itse lohdutan lasta.
Mikä tähän oikein voisi auttaa? Tuntuu etten millään pääse tästä irti, kun se häpeän ja nolouden on niin valtava, että on pakko varmistella että toinen vanhempi ei pääse niskan päälle. Kuitenkin en pidä siitä miten toimin ja haluan siitä eroon.
