Mikä avuksi kun nolot tilanteet johtavat äidin ylireagointiin muita aikuisia vastaan?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Arkajalka
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

Arkajalka

Vieras
Haluaisin kuulla neuvoja ja ratkaisuehdotuksia tällaiseen vähän kummalliseen ongelmaan.

Olen siis kolmen pienen lapsen äiti ja vaikka pärjäänkin mm. työelämässä ja muutoin ihan normaalisti, jopa asiakaspalvelussa erinomaisesti, minulla ottaa hyvin koville sosiaaliset tilanteet omien lasten kanssa.

Olen huomannut toistavani tässä vuosien varrella samaa kaavaa sellaisissa tilanteissa, kun tapahtuu jotain ikävää ja meillä menee "huonommin" kuin muilla. Näitä ovat esim. lapsen raivonpuuska kaupan kassajonossa, kaatuminen hiekkalaatikon reunalla tai esimerkiksi joku yleinen kiireinen arkitilanne vaikka K-Raudan maaliosastolla.

Jos huomaan että ympärilläni on muita lapsiperheitä tai äiti- tai isäikäisiä aikuisia, ja samaan aikaan oma lapseni esim. kaatuu, en tunnu kestävän sitä oletettavaa häpeää joka tilanteesta minulle seuraa. Jos vaikka hiekkalaatikon reunalla lapseni kaatuu, niin vaikka kuinka järjellä ajattelen että pitäisi keskittyä lohduttamaan lasta, tunne ottaa vallan ja yritän puolustautua muiden vahingoniloisilta (?) katseilta. Tämä puolustautuminen tapahtuu tuijottamalla, kyllä. Olen lukemattomat kerrat tuijottanut muita äitejä ja isiä niin kauan että he eivät varmasti enää vilkuile meitä "reppanoita" päin. Eli katselen muita aikuisia ja yritän varmistaa että he eivät pääse selän takanani naureskelemaan tms. Yleensähän ihmiset eivät tuijota toisiaan, vaan normaalielämässä käännetään katse pois. Mutta itse ikäänkuin "puolustaudun" ja jään katsomaan aikuisia ylipitkään, jotta he eivät varmasti pääse "myhäilemään" tai muutakaan, kun itse lohdutan lasta.

Mikä tähän oikein voisi auttaa? Tuntuu etten millään pääse tästä irti, kun se häpeän ja nolouden on niin valtava, että on pakko varmistella että toinen vanhempi ei pääse niskan päälle. Kuitenkin en pidä siitä miten toimin ja haluan siitä eroon.
 
Tuo on varmaan jotain sun lapsuudesta kumpuavaa? Miten äitisi käyttäytyi k.o tilanteidsa kun itse olit pieni? Jos sulle itselles on lohduttamisen sijaan hyssytelty että shh eipä itketä kun muut katsoo niin tuohonhan se sitten johtaa.. Juttele äitisi kanssa josset itse muista miten vanhemmillasi oli tapana tilanteet hoitaa. Sitten kun näet että joku käyttäytymystapa on vain vanhemmilta opittu automaatio pystyt sen ehkä karistamaan. Etkä ainakaan opeta samaa omille lapsillesi.

Mä en kyllä myöskään ihan ymmärtäny miks sun pitäis hävetä sun lapsen kaatumista?
 
Ymmärrän, että kiukkuava lapsi kaupassa tai muualla voi herättää nolouden tunnetta vanhemissaan, olen minäkin nolostunut vastaavassa tilanteessa, kun tuntuu ( ehkä lähinnä tuntuu ) että kaikki tuijottavat. Mutta en silti ole koskaan sellaisissa tilanteissa kokenut, jonkun toisen olevan niskanpäällä..
Mutta lapsen kaatumisen aiheuttamaa häpeäntunnetta en oikein ymmärrä, ainakaan silloin jos kyse on tahattomasta kaatumisesta, jossa lapsi satuttaa itsensä. Ehkä, jos lapsi olisi huomiotaherättävän kömpelö, ( vaikka kyllä nuo ehkä olivatkin ) voisin joskus kokea sen kiusallisena. Oletko kysynyt itseltäsi, mistä häpeän tunteet kumpuavat, ja miksi koet toiset vanhemmat vahingoniloisina tillanteessa.. Eihän lapsen kaatuminen ole mitenkään sinun vanhemuuttasi heikentämässä tai johdu sinusta (ellei kyse ole laiminlyömisestä , mutta tämä juttu ei kuulostanut siltä).
 
Ymmärrän, että kiukkuava lapsi kaupassa tai muualla voi herättää nolouden tunnetta vanhemissaan, olen minäkin nolostunut vastaavassa tilanteessa, kun tuntuu ( ehkä lähinnä tuntuu ) että kaikki tuijottavat. Mutta en silti ole koskaan sellaisissa tilanteissa kokenut, jonkun toisen olevan niskanpäällä..
Mutta lapsen kaatumisen aiheuttamaa häpeäntunnetta en oikein ymmärrä, ainakaan silloin jos kyse on tahattomasta kaatumisesta, jossa lapsi satuttaa itsensä. Ehkä, jos lapsi olisi huomiotaherättävän kömpelö, ( vaikka kyllä nuo ehkä olivatkin ) voisin joskus kokea sen kiusallisena. Oletko kysynyt itseltäsi, mistä häpeän tunteet kumpuavat, ja miksi koet toiset vanhemmat vahingoniloisina tillanteessa.. Eihän lapsen kaatuminen ole mitenkään sinun vanhemuuttasi heikentämässä tai johdu sinusta (ellei kyse ole laiminlyömisestä , mutta tämä juttu ei kuulostanut siltä).

En tiedä yhtään miksi koen toiset vanhemmat uhkana. No esimerkiksi kerran lapsi kaatui jalkapallokentällä kun vieressä oli toinen 3 hengen perhe pelaamassa. Kaatuminen ja siitä seurannut itku ei olisi mitenkään haitannut minua jos kenttä olisi ollut tyhjä, mutta heti kun lapseni alkoi itkeä, käännyin lapsi sylissä kohti tuota perhettä ja katsoin heitä niin kauan kun lapseni itki, minkä johdosta he käänsivät katsettaan pois.

Tuossakin tilanteessa tiedän että useimmat ihmiset keskittyvät siihen lapsen lohduttamiseen (sitäkin tein, otin lapsen syliin), mutta itse koin että tuo 3-henkinen perhe pääsi "hyödyntämään" kaatumisen, ja jotenkin vahvistuivat entisestään meidän heikkouden edessä. Jos he sitten vielä olivat vähän myhäilleen katsoneet, niin se olisi tuntunut niin musertavalta että siltä sitten tuijotuksella puolustauduin. Eli tuijutuksella ikäänkuin "hillitsin" heidän mielihyvää joka tilanteesta heille (minun pääni sisällä) tuli.

Mietinkin että olenkohan kokenut lapsena että vanhemmat ovat olleet aina kovin vahingoniloisia toisten mokatessa? Tällaista en kuitenkaan muista mistään, siksi en löydä millään selitystä toiminnalleni.
 
Anteeksi, mutta kuulostaa että mielenterveytesi on horjumassa pahemman kerran. Ei ole mitenkään normaalia epäillä että muut naureskelee vahingoniloisesti, jos lapsi kaatuu, vaan tuo on sairasta vainoharhaisuutta, ehkä ensimmäisiä merkkejä puhkeamassa olevasta skitsofreniasta. Lapsen kaatumiset ja kiukkukohtaukset kaupassa on normaalia elämää, mutta jos niiden jälkeen/aikana äiti keskittyy tilanteen ratkaisun sijaan ympärillä olevien ihmisten maaniseen tuijotukseen, varmasti nämä ihmiset kummastelevat ja ovat huolissaan. Ehkä joku kerta joku sitten soittaa piipaa-auton, sillä todellakin, ajatuksesi ja reaktiosi kuulostavat sairailta. Kaipaat ammattiapua, toivottavasti hankit sitä oma-aloitteisesti ennen kuin tilanne kärjistyy.
 
En tiedä yhtään miksi koen toiset vanhemmat uhkana. No esimerkiksi kerran lapsi kaatui jalkapallokentällä kun vieressä oli toinen 3 hengen perhe pelaamassa. Kaatuminen ja siitä seurannut itku ei olisi mitenkään haitannut minua jos kenttä olisi ollut tyhjä, mutta heti kun lapseni alkoi itkeä, käännyin lapsi sylissä kohti tuota perhettä ja katsoin heitä niin kauan kun lapseni itki, minkä johdosta he käänsivät katsettaan pois.

Tuossakin tilanteessa tiedän että useimmat ihmiset keskittyvät siihen lapsen lohduttamiseen (sitäkin tein, otin lapsen syliin), mutta itse koin että tuo 3-henkinen perhe pääsi "hyödyntämään" kaatumisen, ja jotenkin vahvistuivat entisestään meidän heikkouden edessä. Jos he sitten vielä olivat vähän myhäilleen katsoneet, niin se olisi tuntunut niin musertavalta että siltä sitten tuijotuksella puolustauduin. Eli tuijutuksella ikäänkuin "hillitsin" heidän mielihyvää joka tilanteesta heille (minun pääni sisällä) tuli.

Mietinkin että olenkohan kokenut lapsena että vanhemmat ovat olleet aina kovin vahingoniloisia toisten mokatessa? Tällaista en kuitenkaan muista mistään, siksi en löydä millään selitystä toiminnalleni.

mielihyvää?
myötätuntoa ihmiset tuntavat kun toista sattuu / on vaikeaa, eikä myhäile.
 
Ajatteletko silloinkin, kun itse mokaat, että muut pääsevät "niskan päälle" ja ovat vahingon iloisia? Vai liittyykö tämä vaan vanhemmuuteen? Itse voin ainakin omalta osaltani vakuuttaa, etten naura tai myhäile kenenkään vahingoille, tai koe olevani mitenkään parempi.
 
Voisitko yrittää kääntää tilanetta jotenkin päinvastaiseksi, että et tuollaisissa tilanteissa vilkaisisikaan muihin paikalla oleviin aikuisiin? Siis tilanteissa, joissa sinua ei puhutella tai lapsi loukkaanu niin pahasti, että tarvitsisitte apua.

Jos suuntaisit huomiosi kokonaan lapseesi, etkä uhraisi silmäystäkään muille, silloinhan et antaisi minkäänlaiselle vahingonilolle ( jonka kyllä itsekin tunnisti lähinnä pääsi sisäiseksi)
tartuntapintaa..
 
Onko tuo taktiikka sitten toiminut (näennäisesti) eli ovatko ihmiset vain kääntäneet katseensa pois, eikä kukaan ole tullut kyselemään syitä käytöksellesi tai tehnyt lastensuojeluilmoitusta? Esimerkiksi tuo kertomasi tilanne jalkapallokentällä kuulostaa niin hullulta, että tuskin sitä pystyisi vain sivuuttamaan. Ensiksi toki epäilisi, että vihaisesti tuijottava äiti kuvitteli jonkun perheenjäsenemme kampittaneen lapsensa ja alkaisin siltä pohjalta asiaa selvittämään. Jos äiti kuitenkin kertoisi tuijottavansa vain siksi, että ajattelee meidän perheemme "vahvistuvan" ja kokevan mielihyvää lapsensa kaatuessa, soittaisin sen piipaa-auton paikalle. Sillä ihan sairastahan tuo on.

Jos tässä ei kuitenkaan olisi kyse vakavasta mielenterveyshäiriöstä, vaan kykenet toimintaasi kontrolloimaan ja tiedostat ajatustesi vääristymät, kehottaisin sinua miettimään kuinka naurettavaksi teet itsesi tuolla tuijotuksella. Lapsesi kärsivät siitä jo nyt, koska et tuijottamiseltasi pysty heihin keskittymään. Myöhemmässä vaiheessa lapset ovat vaarassa joutua kiusatuksi hullun tuijottajaäitinsä takia.
 
Tunnetko itse vahingoniloa jos tilanne on päinvastoin? Vai miksi kuvittelet että toiset sitä tuntisivat? Kuullostaa hieman pakkomielteiseltä ja suosittelen terapiaa avaamaan mielen solmut.
 
[QUOTE="rasvie";30107216]Ajatteletko silloinkin, kun itse mokaat, että muut pääsevät "niskan päälle" ja ovat vahingon iloisia? Vai liittyykö tämä vaan vanhemmuuteen? Itse voin ainakin omalta osaltani vakuuttaa, etten naura tai myhäile kenenkään vahingoille, tai koe olevani mitenkään parempi.[/QUOTE]

Onko sinulla lapsia?

Ajatellaan tilanne että ollaan vaikka musiikkiopiston pääsykokeessa. Järvisen Antti-Mikko hakee soittamaan kitaraa yhdessä sinun lapsesi kanssa. Juuri ennen koetta Antti-Mikko turhautuu odotusaulassa ja karjaisee soitonopettajan kutsuessa häntä koehuoneeseen äidilleen että "en laula!". Sinun lapsesi on hiljaa ja käyttäytyy ns. nätisti. Etkö todella "iloitse" mielessäsi toisen lapsen töppäyksestä, koska oma lapsesi ehkä saa paremmat lähtökohdat pääsykokeeseen ja saa lopulta opistopaikan?

Tuollaisessa tilanteessa se murskaava tunne kun toinen perhe vielä ilkkuu hiljakseen, tuntuu niin pahalta että niissä tulee varmisteltua että he eivät ainakaan jää voitonriemuisesti tuijottamaan.
 
Onko sinulla lapsia?

Ajatellaan tilanne että ollaan vaikka musiikkiopiston pääsykokeessa. Järvisen Antti-Mikko hakee soittamaan kitaraa yhdessä sinun lapsesi kanssa. Juuri ennen koetta Antti-Mikko turhautuu odotusaulassa ja karjaisee soitonopettajan kutsuessa häntä koehuoneeseen äidilleen että "en laula!". Sinun lapsesi on hiljaa ja käyttäytyy ns. nätisti. Etkö todella "iloitse" mielessäsi toisen lapsen töppäyksestä, koska oma lapsesi ehkä saa paremmat lähtökohdat pääsykokeeseen ja saa lopulta opistopaikan?

Tuollaisessa tilanteessa se murskaava tunne kun toinen perhe vielä ilkkuu hiljakseen, tuntuu niin pahalta että niissä tulee varmisteltua että he eivät ainakaan jää voitonriemuisesti tuijottamaan.
En ole se, jolle tämä kysymys "onko sinulla lapsia" oli osoitettu, mutta minulla on kyllä lapsia. Ja voin sanoa, ettei äitiyteeni kuulu tuonkaltainen ajattelu lainkaan. En ajattele esim. koelaulua kilpailutilanteena, enkä varsinkaan viimeisenä mahdollisuutena päästä musiikkiopistoon. Eri asia, jos koelaulutilaisuus on Sibelius-Akatemiaan - voi tosin olla, etten ole mukana, jos lapseni sinne joskus hakee.

Mutta luettuani tätä ketjua hiljaa tähän asti, totean nyt, että joko tämä aloitus on pelkkä provo, tai Arkajalka on todellakin hoitoa vailla. Jos ei itsensä, niin ainakin lastensa vuoksi. :|
 
Viimeisin vastaus haiskahtaa vahvasti hyvin kehitellyltä provolta. Onnittelut, tässä oli kerrankin hyvä juoni:)

Jos kuitenkin olet todella olemassa skitsoine ajatuksinesi, niin mitä itse tunnet, jos työpaikalla kuljet Marian kanssa kahviautomaatille ja Maria kompastuu mattoon ja lentää mahalleen lattialle?

Ps. Onko tullut mieleen, että on olemassa monenlaisia hymyjä? On vahingoniloista virnistelyä, mutta myös osaaottavaa empaattista hymyilyä. Ja kymmeniä variaatioita...
 

Yhteistyössä