O
onnellinen mutta sekaisin
Vieras
Toivoisin joitain näkökulmia tilanteeseeni.
Olen 25 vuotias nainen, olen ollut suhteessa nyt noin 8 kuukautta, tämä on ensimmäinen sellainen suhde, johon voin kuvitella jääväni pidempäänkin. Olen hyvin rakastunut poikaystävääni.
Mutta. Päässäni taitaa vähän viirata. Tunnen eloni ja asemani varmaksi tässä suhteessa vain silloin, kun olen poikaystäväni kanssa. Niinä päivinä kun emme tapaa, soittele tai viestittele, päässäni pyörii kaikenlaisia ajatuksia siitä, miten hän ei enää halua olla minun kanssani tai on kyllästynyt minuun tms. Lupaan aina itselleni että tällä viikolla en soita, en pyydä käymään, en mene käymään, hän saa olla se joka ehdottaa tapaamista, vaikka tällaisessa ei ole mitään mieltä, kun soitot jne. kuitenkin menee aika tasan. Minä en halua olla roikkuja, en missään nimessä. Enkä sitä olekaan. Kaipaan vaan hänen huomiotaan niin pirusti, vaikka sitä minä saankin.
Järjellä ajateltuna hän on myös rakastunut minuun ja meillä ihan oikeasti menee hyvin. Mitä minä pelkään?
Viikoittan ajattelen miten "ihanaa" olisi vähän keikuttaa venettä ja sanoa hänelle että tarvitsen miettimisaikaa, taukoa suhteesta, tai jopa että haluan erota kokonaan. Tosiasiassa en missään nimessä halua olla ilman häntä. Ehkä pelkään sitä että hän jättää minut, ja siitä en varmastikaan kovin nopeasti toipuisi.
Tässä ei ole mitään järkeä. Onko kaikki kuitenkin lähtöisin lapsuudestani, joka ei ollut ihan normaali? Auttaisiko ammattiapu? Toisaalta pärjään näinkin, niin pitkälle kun ajattelen asiat järjellä, enkä missään nimessä paljasta kumppanilleni näitä ajatuksiani ja mielenvaihteluitani. Kuinka pitkään pystyn pitämään tunteeni salassa, vai loppuvatko nämä tuntemukset joskus? Itse mietin, että siinä vaiheessa kun asutaan yhdessä, voin ehkä jo olla varma, että hän haluaa olla kanssani. Tämä on ehkä vain jotain huonoa itsetuntoa.. (jännä juttu, koska minulla ei muissa asioissa ole kovinkaan huono itsetunto)
Olen 25 vuotias nainen, olen ollut suhteessa nyt noin 8 kuukautta, tämä on ensimmäinen sellainen suhde, johon voin kuvitella jääväni pidempäänkin. Olen hyvin rakastunut poikaystävääni.
Mutta. Päässäni taitaa vähän viirata. Tunnen eloni ja asemani varmaksi tässä suhteessa vain silloin, kun olen poikaystäväni kanssa. Niinä päivinä kun emme tapaa, soittele tai viestittele, päässäni pyörii kaikenlaisia ajatuksia siitä, miten hän ei enää halua olla minun kanssani tai on kyllästynyt minuun tms. Lupaan aina itselleni että tällä viikolla en soita, en pyydä käymään, en mene käymään, hän saa olla se joka ehdottaa tapaamista, vaikka tällaisessa ei ole mitään mieltä, kun soitot jne. kuitenkin menee aika tasan. Minä en halua olla roikkuja, en missään nimessä. Enkä sitä olekaan. Kaipaan vaan hänen huomiotaan niin pirusti, vaikka sitä minä saankin.
Järjellä ajateltuna hän on myös rakastunut minuun ja meillä ihan oikeasti menee hyvin. Mitä minä pelkään?
Viikoittan ajattelen miten "ihanaa" olisi vähän keikuttaa venettä ja sanoa hänelle että tarvitsen miettimisaikaa, taukoa suhteesta, tai jopa että haluan erota kokonaan. Tosiasiassa en missään nimessä halua olla ilman häntä. Ehkä pelkään sitä että hän jättää minut, ja siitä en varmastikaan kovin nopeasti toipuisi.
Tässä ei ole mitään järkeä. Onko kaikki kuitenkin lähtöisin lapsuudestani, joka ei ollut ihan normaali? Auttaisiko ammattiapu? Toisaalta pärjään näinkin, niin pitkälle kun ajattelen asiat järjellä, enkä missään nimessä paljasta kumppanilleni näitä ajatuksiani ja mielenvaihteluitani. Kuinka pitkään pystyn pitämään tunteeni salassa, vai loppuvatko nämä tuntemukset joskus? Itse mietin, että siinä vaiheessa kun asutaan yhdessä, voin ehkä jo olla varma, että hän haluaa olla kanssani. Tämä on ehkä vain jotain huonoa itsetuntoa.. (jännä juttu, koska minulla ei muissa asioissa ole kovinkaan huono itsetunto)