H
Huono äiti
Vieras
Tätä on hirveän vaikea selittää sillä tavalla, että tämä teksti olisi helposti luettavaa, mutta alotan nyt ihan alusta.
Meillä on 1,5v lapsi, joka on aivan ihana lapsi. Hän on aina todella tyytyväinen, helppo. Nukkuu yöt kokonaan ja on aina nukkunutki. Hymyilevä ja leikkisä todella todella suloinen ja rakastan häntä todella paljon.
Ei mitään allergioita eikä muitakaan ongelmia ole ollut. Ainoa rankka kausi oli silloin kun hän oli n.4kk ikäinen, kun lapsi ei nukkunut päivisin ollenkaan ja häntä sai kantaa sylissä aamusta iltaan siihen asti kun vihdoin nukahti yöunille. Mutta siitäkin selvittiin vaikka silloin se tuntui todella rankalta.
Miksi minä en osaa olla lapseni kanssa??? En osaa jutella, enkä leikkiä niin että saisin lapseni hymyilemään ja aina kun olen yksin hänen kanssaan, odotan vain että mieheni tulee vaikkei lapsen kanssa ole edes rankkaa! Katson kateellisena ja haikeana kun mieheni leikkii lapsen kanssa vauhdikkaasti ja lapsi nauraa sydämensä pohjasta.
Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi, kun en jaksa. Nyt varsinkin, kun huomaan, että lapsi on koko ajan vain isänsä perään. Tämä on alkanut vasta ihan parin viikon sisällä, kun aloitin taas opinnot äitiysloman jälkeen. Olen hirveän surullinen tästä asiasta ja haluaisin kovasti olla energinen ja jaksaa touhuta lapsen kanssa.
Voinko olla masentunut? Minusta ei siltä kumminkaan tunnu.. Vai miltä sen edes pitäisi tuntua?
Meillä on 1,5v lapsi, joka on aivan ihana lapsi. Hän on aina todella tyytyväinen, helppo. Nukkuu yöt kokonaan ja on aina nukkunutki. Hymyilevä ja leikkisä todella todella suloinen ja rakastan häntä todella paljon.
Ei mitään allergioita eikä muitakaan ongelmia ole ollut. Ainoa rankka kausi oli silloin kun hän oli n.4kk ikäinen, kun lapsi ei nukkunut päivisin ollenkaan ja häntä sai kantaa sylissä aamusta iltaan siihen asti kun vihdoin nukahti yöunille. Mutta siitäkin selvittiin vaikka silloin se tuntui todella rankalta.
Miksi minä en osaa olla lapseni kanssa??? En osaa jutella, enkä leikkiä niin että saisin lapseni hymyilemään ja aina kun olen yksin hänen kanssaan, odotan vain että mieheni tulee vaikkei lapsen kanssa ole edes rankkaa! Katson kateellisena ja haikeana kun mieheni leikkii lapsen kanssa vauhdikkaasti ja lapsi nauraa sydämensä pohjasta.
Tunnen itseni todella huonoksi äidiksi, kun en jaksa. Nyt varsinkin, kun huomaan, että lapsi on koko ajan vain isänsä perään. Tämä on alkanut vasta ihan parin viikon sisällä, kun aloitin taas opinnot äitiysloman jälkeen. Olen hirveän surullinen tästä asiasta ja haluaisin kovasti olla energinen ja jaksaa touhuta lapsen kanssa.
Voinko olla masentunut? Minusta ei siltä kumminkaan tunnu.. Vai miltä sen edes pitäisi tuntua?