Mikä mua vaivaa?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Apua"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
A

"Apua"

Vieras
Vittuilijat älkää vaivautuko kommentoimaan, asiallisia kommentteja sen sijaan toivoisin ja mielellään kuulisin jos jollain on ollut samansuuntaisia tunteita...

Eli mulla on masennustaustaa jo teinivuosilta, myös lääkitys ollut jota en kyllä kauaa jaksanut käyttää. Välissä on ollut parempia vuosia mutta nyt raskauden ja varsinkin vauvan syntymän jälkeen on elämä alkanu tuntua yhdeltä mustalta aukolta, täysin mielenkiinnottomalta, tuntuu oudolta ajatus että miten tätä JAKSAISI vielä kymmeniä vuosia kun ei tunnu olevan mitään hyvää.

Vauva on siis pian 8 kk eli ei enää ihan vastasyntynyt, ja tunteet ei tunnu laantuvan vaan pahenevan! Neuvolassa asiaan jo yritettiin aikoinaan puuttua kun joku testi näytti masennuksen merkkejä, mutta silloin en halunnut kun olen hirveän huono puhumaan tunteistani...mua oikeasti inhottaa ajatuskin puhua "sisimmistä ajatuksistani" tms. ääneen.

Tekee mieli vaan maata sängyssä mutta vauvaa hoidan huolella, siitä en tingi. Olen silti ihan hermoraunio jotenkin, lisäksi mulla on hirveä inho itseäni kohtaan. Raskauskilojakaan ei ole yhtään mutta silti kun katson peiliin näen jotain hirveää, raivostuttavaa.

Vielä kun parisuhdekin sujuu huonosti en näe ulospääsyä..eroa olen ehdotellut kun en jaksa enää eikä mieskään varmaan jaksa kauaa mutta hän ei silti halua erota..
 
Unohdin näköjään mainita aloituksessani että lääkäriin olen menossa huomenna..ihmettelen vain miten se siitä jatkuu kun en pysty tunteistani avautumaan missään terapioissa, tuntuu niin turhalta mennä sellaiseen kun istuisin vaan tuppisuuna ja vaivautuneena..mulla ei taida olla vaan toivoa.
 
Ei siitä terapiastakaan välttis mitään apua ole, ei ole ainakaan minulle. Masennus vaan jatkuu kaikesta huolimatta. Mitään ei jaksa tehdä, mikään ei kiinnosta. Jos ois rohkeampi, varmaan lopettaisin itseni. Eroa olen myös miehelle ehdottanut, kun parisuhdekin on yhtä paskaa, mutta ei halua erota.
 
mulle määrättiin napit.
psykologilla kävin vissii kolmesti, oli semmonen törppö etten jaksanu pidempään.
ja toki mulla oli oireita varmaa puolvuotta, mut sillon kun poika oli vuoden tuntu kaikki romahtavan.
mäki ehdotin eroa jne ukolle, mut se vaa jakso uskoo parempaan huomiseen, olihan hällä jo kokemusta lievemmästä masennuksesta esikon vauva-ajoilta.
 
(Synnytyksenjälkeiseltä)masennukselta kuulostaa. Hyvä kun oot menossa lääkäriin. Sano sille lääkärille sit ihan suoraan että et halua terapiaan tms "puhumaan tunteistasi" - saat varmaan lääkkeet (joita sitten kannattaa syödä).
 
Kerro miehellesi tunteistasi, kaikki inkkarit ei ole kanootissa (parisuhteessa), jos et miehellesikään pysty puhumaan ?

Mulla on raskaudenaikasia ja jälkeisiä masennuksia takana varmaan 4kpl. Kun itse sen oivaltaa, mistä alkaa saamaan energiaa elämään, niin silloin alkaa elämäkin voittamaan. Suurin kriisi oli esikoisen syntymän jälkeen, onhan se suuri muutos elämään kun lapsi syntyy, eikä osaa välttämättä alkaa vaatimaan itselleen omaa aikaa ja alkaa vaan tekemään asioita, "vaikka on se lapsi". Kaikki tuntui 10kertaa hankalammalle astianpesukoneen täytöstä lähtien, mutta ne kaikki asiat pitää vain hyväksyä omassa päässä ja se että kaikki ei enää olekaan niin helppoa.

Ja ÄLÄ vaadi itseltäsi liikoja! Jos et jaksa jotain tehdä, niin annat vaan olla vaikka ahdistaakin tai ärsyttää! Lähdet vaikka pois kotoa hetkeksi, jos alkaa paljon ahdistamaan. Kun tulee takaisin kotiin, niin ei se kotikaan näytä enää niin sotkuiselle mitä lähtiessä...
 
Mulle tuli ap mieleen että jos sulla jo nuorena ollut masennusta, niin on jotain käsittelemättömiä asioita, jotka ovat lapsen saannin myötä noussut pintaan? Ja jos niitä masennuksia ei ole hoidettu hyvin, ne pääsee puhkeamaankin helposti, vaikka hoidettunakin näin voi käydä
 
Kiitos vastauksista ilman kuittailuja. Nuorempana kävin tosiaan parikin vuotta psykologin vastaanotolla jossa en osaan kysymyksistä saanut vastattua vaan istuin hiljaa kunnes hän kysyi jotain muuta. Myös miehen kanssa on hankalaa puhua. Jotenkin tuntuu että hänelle olen nyt alkanut jotenkin korostetusti kapinoimaan ja kiukuttelemaan kun olen aina ollut sellainen että en osaa päin naamaa kieltäytyä yms. ja vaikutan niin kiltiltä vaikka sisällä kiehuisi...

Ja tuo itsetunto, no niin. Vaikka olen hoikka ja yritän meikata ja trimmata ja ties mitä niin silti vaan vertaan itseä muihin vaikka tiedän että ei pidä verrata ja muuta..en voi sille mitään! Ja tunnen miestä kohtaan vihaa kun ajattelen että hä vertaa myös, vaikka ei ehkä vertailekaan. Minä kun olen tällainen söpö babyface naapurintyttö jos nyt nätisti pitää kuvailla, kaikki muut taas tuntuu olevan jotain seksipommeja... :)

Ihan vain vauvani takia varasin lääkäriajan kun en halua epäonnistua äitinä ja että pikkuinen joutuisi kärsimään sekopää-äiskästä..
 
Voi kun saisit jostain sitä rohkeutta, että alkaisit puhumaan, ja purkamaan asioita. Heittäisit sen kiltteyden nurkkaan ( on varmasti vaikeaa ). Et ole sekopää, mutta et tunnu arvostavan itseäsi, ja kun saisit sanottua asioita, ei ne jäisi möykkyinä kasvamaan sisällesi
 
[QUOTE="hmm";26012688]Voi kun saisit jostain sitä rohkeutta, että alkaisit puhumaan, ja purkamaan asioita. Heittäisit sen kiltteyden nurkkaan ( on varmasti vaikeaa ). Et ole sekopää, mutta et tunnu arvostavan itseäsi, ja kun saisit sanottua asioita, ei ne jäisi möykkyinä kasvamaan sisällesi[/QUOTE]

Olet ihan oikeassa, ja tiedostan kyllä että vikaa on itsessä kun en osaa kerran puhua. Mulla oli inhottava teini-ikä syrjittynä "kummajaisena" ja sieltä varmaan jostain kumpuaa ongelmat, en tiedä, tai sitten olen vaan syntynyt joku vika päässä.

Kotiolot oli aina onnelliset, tosin kasvoin kyllä sielläkin ajattelemaan että ei saa kiukutella yms. tai vanhemmat suuttuu.

Ja mies tietää kyllä että jotain on vialla ja että ehkä jotain masennusta se olisi, mutta ei pysty ymmärtämään kun ei itse ole mitään sellaista kokenut, on vitsaileva ja rauhallinen ihminen...heillä ollaan myös perheessä todella avoimia ja tunnen itseni ulkopuoliseksi, inhottavaa kun tietävät musta asioita joita en ole itse valinnut kertovani..
 
Eli olet oppinut että ei saa purkaa ja näyttää negatiivisia tunteita. Ja silloinhan niistä puhuminenkin on vaikeaa. oletko saanut sanottua sitä koskaan kellekkään, että sun on vaikea kertoa oikeista tunteista, tai tunne että et voi / saa kertoa? Siinä on jo alkua lääkärissäkin :)
 
Tuota kirjoittamista pitäisi varmaan yrittää, päiväkirjatyyppiä en ole kyllä ikinä ollut vaikka luen itse paljon. Miehelle jos saisin kirjeen tehtyä...sekin tuntuu vaan jotenkin niin kiusalliselta. Ja tosiaan pitää yrittää lääkärissä olla rehellinen ettei käy niin että "eihän sua mikään vaivaa"
 
Unohdin näköjään mainita aloituksessani että lääkäriin olen menossa huomenna..ihmettelen vain miten se siitä jatkuu kun en pysty tunteistani avautumaan missään terapioissa, tuntuu niin turhalta mennä sellaiseen kun istuisin vaan tuppisuuna ja vaivautuneena..mulla ei taida olla vaan toivoa.


Mieti hetki miksi et pystyisi avautumaan? Et ole ensimmäinen etkä viimeinen masentunut. Ei lääkärille sun masennus ole mikään iso juttu. Sä voit saada avun ja helpotuksen kun otat sen vastaan. Lähde siitä, et kerrot ettet osaa avautua, sua autetaan siinä. Ei sun ole pakko suu vaahdossa puhua.
Puhuminen on parasta apua, varsinkin kun ammattilainen opastaa. Ei tarvitse läheisten niskaan kaikkea kaataa. Jossain vaiheessa huomaat että ei se puhuminen ollut mikään ihmeellinen asia ja ihmettelet miksi koit sen niin vaikeaksi.
 

Yhteistyössä