Mikä suhde tää on?

[jatkuva ero]

Ahdistaa taas niin paljon. Eletään poikaystävän työn takia nykyään melkein jatkuvasti erossa, hän tekee pitkiä reissukeikkoja ulkomaille. Ei vain viikkoja pois, vaan kuukausia kerrallaan. Eikä pääse edes kotiin välillä käymään. Lähinnä tekstarein pidetään yhteyttä, puhelinsoitotkin niin kalliita.
Olen ollut koko ajan näitä vastaan, hän taas nauttii uusista kokemuksista ja haasteista. Mulla on kavereita, työ, harrastuksia, vaikka mitä mutta silti olo koko ajan jotenkin vaillinainen. Koko ajan tämä on toisen odotusta, hyvästejä tms. Nyt on kaunis kesä, romanttiset jutut tulevat mieleen, tekisi mieli olla rannalla piknikillä toisen kanssa tms. Kaikki tuommoinen pitää tehdä yksin. Monet miehet olisivat kiinnostuineita, minä sanon että seurustelen.. mutta sitten alan miettimään mitä se mun seurustelu muka on... Mistä edes tiedän mitä poikaystävä siellä jossain kaukana touhuaa, onko se koko kesän tosissaan yksin. Toisaalta, ei mua toiset kiinnosta, tahtoisin olla omani kanssa.
Miten tällaista jaksaa? Kerran tai pari jaksaakin, mutta kun näitä on jatkuvasti. Kun hän on täällä, pelkään jo valmiiksi milloin ilmoittaa seuraavasta reissusta ja kuinka pitkää eroa se taas kerran tarkoittaa.
Jaksaisitteko? Välillä olen tosissaan luovuttamassa, mutta sitten mietin ettei työ saisi erottaa kun me molemmat tahdomme olla yhdessä. Kuitenkin tolkutan poikaystävälle, että mitä yhdessäoloa tämä on, eihän me käytännössä yhdessä paljon koskaan olla! Silti ei tahtoisi luovuttaa, ikävä olisi vielä hirveämpi.
Välillä tulee laitettua tosi kurjaa viestiä toiselle, kun kerta kaikkiaan tahtoo usko loppua. Sitten tulee molemmille paha olo. Tällaista taas tämä kesä on, mitähän sitten syksy tuo tullessaan..

 

[hmm]

Raskaalta kuulostaa. Kuinka paljon rakkauden takia on valmis kestämään ja joustamaan?

 

[ap.]

Eikö kellään tosiaan mielipiteitä ja neuvoja? Kaipaisin kovin..

 

[elli]

Kuulostaa tosi ikävälle. Itte oon ollu nyt viitisen kuukautta erosta miehestä hänen vaihto-opintojensa takia, ja voin kyllä sanoo suoraan etten pidempää jaksoa kun 5 kuukautta kestäisi. Ehkä jos on pidempää seurustellu, niin suhde kestää paremmin pitkiäki aikoja erossa, mutta ei esim. meidä tapauksessa kestäisi (yhdessä n. vuosi).
Sun kannalta olennaista on se miten pitkään tätä tulee vielä jatkumaan, itse en jaksaisi tilannetta, jos loppua/muutosta ei olisi tiedossa lähimmän vuoden sisään...

 

[Ex-kaukosuhde]

Itse asuis muutaman vuoden eri paikkakunnalla kuin miesystäväni. Hänen työnsä olivat yhdellä ja minun opiskeluni toisella paikkakunnalla. Opintojeni loppuvaiheessa mietimme, kummassa paikassa haluamme asua (vai jossain kolmannessa), ja muutimme mieleisimpään vaihtoehtoon.

Erossa oleminen ei ole kivaa, mutta ei se suhdettamme kauheasti rassannut. Tiesimme, että se on väliaikaista, soittelimme paljon ja näimme viikonloppuisin. Sopeutumista auttoi sekin, että meillä kummallakin oli paljon mielekästä omaakin tekemistä. Kaukosuhteessa luottamus ja rakkaus punnitaan. Kun viimein muutimme samalle paikkakunnalle, tuntuu nyt että ei tämä ihan turha juttu voi olla, koska suhde kesti ja jopa lujittui pitkän erossaolon aikana.

Ehkä voisit käydä piknikillä yms. vaikka ystävien kanssa? Kannattaa myös puhua kumppanin kanssa tilanteesta. Ehkä häntä rassaa sama asia.

 

[niisku]

Niin, raskastahan se on kaukosuhteessa, mutta tuo kuvailemasi tilanne kuulostaa kyllä TOSI rankalta. Eipä tuossa kai voi muuta tehdä kuin punnita ne suhteen hyvät ja huonot puolet ja ""do the math"" eli vetää johtopäätökset. Vaikuttaa siltä että teidän suhteella on suht hyvät mahdollisuudet, mutta luulenpa että sun pitäisi osata suhtautua asiaan vähän rennommin, varsinkin jos tilanne ei ole muuttumassa lähiaikoina.

Kuinka pitkiä aikoja te ehditte olla yhdessä? Minkä ikäisiä olette? Eikö mies tosiaankaan kaipaa tilanteeseen muutosta? Ettekö voisi lähteä ulkomaille töihin vaikka yhdessä jos mies sellaista kaipaa, siis jos se sinuakin kiinnostaisi? Mutta ennen kaikkea miettisin itse tuossa tilanteessa, että oletko tosiaan valmis joustamaan ja tinkimään omista tarpeistasi miehen unelmien vuoksi? Kuinka pitkään jaksat odotella jos tuntuu noin pahalta?

Itse elin nelisen vuotta reissusuhteessa miehen kanssa, joka asui parin tuhannen kilsan päässä. Nähtiin parin kuukauden välein ja oltiin sitten yhdessä parista viikosta n. kuukauteen kerrallaan. Ikävöitiin älyttömästi, oltiin mustiksia, rahaa paloi paljon matkusteluun, puheluihin ja tekstiviesteihin. No, meidän tilanteessa helpotus oli että kummallakin oli joustavat elämäntilanteet, itse opiskelin yliopistolla ja miehellä oli oma yritys. Suhde päättyi, mutta ei välimatka ollut se suurin syy eroon. Mutta aivan varmasti olisi ollut paljon rankempaa jos molemmat oltaisiin oltu töissä ja sillä tavalla omiin kuvioihimme sidotumpia.

 

[ap.]

Niin, mä mietin jatkuvasti onko tässä suhteessa järkeä ja punnitsen sekä että tilanteita. Joka päivä nyt kun erossa ollaan. Mutta jos toisesta ei kuulukaan, tulee hirveä olo ja silloin ajattelee että parempi tämäkin kuin kokonaan kuulematta toisesta.

Kaiken mahdollisen olen jo hänelle puhunut, kysynyt miten hän jaksaa aina olla erossa minusta jne. Hän sanoo vain että tämä on työtä, eikä voi asettaa suhdetta ja työtä vastakkain. Hän haluaa kokea noita juttuja mitä reissutyö tuo, vaihtelevuutta jne. Tietysti voisin joskus mennä käymään, käytännössä mua ei kiinnosta ravata hänen perässään milloin minnekin kun kerran itse tahtoo lähteä.. Ja yleensä kohteet sellaisia, ettei mulla olisi siellä mitään tekemistä. Hän tekee pitkiä päiviä.

Paljon mietin, onko hän todella ilman seuraa siellä. Jos mä odotankin ""turhaan"" ja hän elelee ihan vapaata elämää, ikään kuin poikamiehenä. Reissumiehistä on paljon juttuja.
Sitäkin ihmettelen, kun hän ottaa nämä erot niin rennosti. Eikö muka kaipaa useamman kuukauden aikana hellyyttä, seksiä jne? Ei hän mulle kertaakaan mitään seksijuttuja puhu matkojensa aikana, että tekisi mieli tms.

Jankutan, että jaksan jos tiedän että tämä päättyy joskus. Hän ei osaa sanoa siihen oikein mitään, tämä on hän mahdollisuuksista hänelle mielekkäin nyt. Työ täällä olisi paljon tylsempää. Koitanko vain jaksaa ja katsoa tilannetta -miten kauan, puoli vuotta, vuoden vai kaksi..?

Koko ajan kaipaan miestä vierelle, mutta jos nyt luovutan ja hänet jätän, yksin olisin kuitenkin. Kuka tahansa tuolta ei kiinnosta.

 

[Niisku]

""Koko ajan kaipaan miestä vierelle, mutta jos nyt luovutan ja hänet jätän, yksin olisin kuitenkin. Kuka tahansa tuolta ei kiinnosta.""

Mikä tuossa nykyisessä tilanteessa on se ero siihen, että olisit oikeasti yksin? Se että sulla on nyt tieto siitä että toinen on olemassa ja toiveissa on yhteinen tulevaisuus? Käytännössä olet joka tapauksessa aika yksin nytkin, sekä henkisesti että fyysisesti, vai? Ei tekstiviestit taida sitä toisen ihmisen läheisyyttä korvata. No, voihan kaukosuhdetta tietysti ylläpitää muillakin tavoilla kalliilla puheluilla ja tekstiviesteillä, esim. kirjeillä, sähköposteilla, pienillä paketeilla jne. Itse ainakin kaipasin tietoa siitä, mitä toiselle kuuluu ja mitä hän ajattelee ihan joka päivä, ja oli tärkeää että yhteyttä pidettiin monilla eri tavoilla ja että tunne välittyi puolin ja toisin - sillä sitä jaksoi.

En nyt sano että mene ja jätä miehesi, mutta ehkä jonkinlainen pieni tuumaustauko voisi tehdä teille molemmille hyvää. Jos asiaa täytyy joka päivä miettiä niin onhan se oire siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Eikä se yksin oleminenkaan niin kurjaa ole, ainakin saa hyvällä omallatunnolla katsella ympärilleen ja toimiakin jos siltä tuntuu. Tsemppiä sulle joka tapauksessa!

 

[Parisuhde]

Onhan tuollainen toki rankkaa. Mutta ei minusta parisuhteen kuulu rajoittaa kummankaan elämää tai unelmia. Ehkä teidän pitäisi keskustella asiasta, mutta etenkin neuvoisin sinua selvittämään asioita itsellesi.

 

[ap.]

Täällä tulee kommenttia tavallaan puolesta ja vastaan, hyvä niin. Mä en tahdokaan rajoittaa toisen elämää, olen sitä mieltä että suhde ei ole mikään vankila jossa oma elämä pitäisi unohtaa. Mutta silti tuntuu järjettömältä, että tässä se vapaus on nyt sitä muotoa että ollaan jatkuvasti järjettömän pitkiä aikoja erossa ja näkemättä! Eihän tässä enää tunnu sitä suhdetta kunnolla olevankaan...

Miten pitkiä ""vapauksia"" toiselle pitää antaa ja mikä on toiselta kohtuullista vaatia? Tavallaan tuntuu että hän pitää mua nyt vankilassa, mä en saa tapailla muita, mutta en saa olla myöskään hänen kanssaan. Multa viedään nyt kokonaan mahdollisuus sekä fyysiseen että henkiseen intiimiin suhteeseen toisen ihmisen kanssa. Koska olen päättänyt hänen kanssaan seurustella, joudun olemaan jatkuvasti yksin. Onko tämä oikein?

 

[Niisku]

""Mutta ei minusta parisuhteen kuulu rajoittaa kummankaan elämää tai unelmia.""

Eihän tuossa sun kuvailemassa tilanteessa miehen elämää tai unelmia rajoitetakaan vaan lähinnä sun elämää, nainen hyvä. Sun poikaystävähän toteuttaa itseään ja unelmiaan ulkomailla töissä ollessaan ja sinä et selvästikään ole tyytyväinen tilanteeseen eli suhde rajoittaa sun elämää, ihan niinkuin kirjoititkin edellisessä viestissäsi. Toki sulla tuntuu ekan viestin perusteella olevan asiat muuten kunnossa: omaa tekemistä, harrastuksia, ystäviä.

Mikä sua oikeastaan pidättelee? Mitkä on ne teidän suhteen plussat? Onko se mies sellainen jota ilman et oikeasti halua elää? Onhan se vaikeaa tehdä isoja ratkaisuja puoleen tai toiseen jos mitään ulkoisia paineita (ihastumisia, rinnakkaissuhteita tms) ei ole. Toisaalta silloin on ehkä helpompi jutella asiasta kiihkottomasti ja miettiä, mihin oikein olette menossa.

Jutelkaahan tilanteesta asap, oikein kunnolla. Kerro miehellesi samoista tuntemuksista joista kirjoittelit täällä. Pärjäile!

 

[ap.]

Niin, tarkoitin noilla rajoituspuheilla viitata tuohon yhden vastaajan kirjoitukseen, kun hän sanoi että suhteen ei pitäisi tarkoittaa sitä että toinen luopuu unelmistaan ja tekemisistään. Ilmeisesti viittasi siihen, etten saisi pidätellä miestä. Tarkoitin sanoa, etten sitä haluakaan, mutta kohtuus on kaikessa.

Kai mä en osaa luovuttaa helposti, jos toisessa on hyviä asioita ja rakastan, en tahtoisi millään luovuttaa. Enkä varsinkaan työn takia... Kai mä odotan, jos tulevaisuudessa tulee jotain muuta, ""kun lujasti uskoo, ei tiedä mitä (kivoja) yllätyksiä tulevaisuus tuo"" tai jotain...

Olen kyllä jo liikaa menettänyt tän suhteen takia, siltä tuntuu. Stressannut olen ihan hirveästi. Toisaalta tuntuu että itselle sopivia miehiä löytyy niin huonosti, jos hänet jätän niin sitten tosiaan olen yksin. Olen kai sellainen suhde-eläjä, ettei yksinelo pidemmän päälle kiinnosta, eikä kiinnosta ottaa elämääni ei-niin-hyvää miestäkään. Siksi tässä soudan ja huopaan jatkuvasti.

 

[Sirkkunen]

Todella hankala tilanne sulla ap! Itsekin olen elänyt kaukosuhteessa kahteen otteeseen. Mutta en todellakaan olisi jaksanut, ellei miehelläni olisi ollut antaa päivämäärää, milloin se epävarmuus ja erossa olo loppuu.

Olemme olleet kaksi vuoden mittaista pätkää toisistamme erossa. Nähneet kerran kuukaudessa. Sekin tuntui jo liian pahalta, vaikka minulla oli, kuten sinullakin, oma opiskelu, kaverit ja harrastukset. Silti tuntui pahalta olla toisesta erossa, kun nähtiin vain yhtenä viikonloppuna per kuukausi.

Mies oli kuitenkin upea, enkä halunnut hänen elämäänsä rajoittaa, enkä kieltää häneltä hänen unelmiaan. Onneksi hänkin oli erittäin rakastunut minuun, koska oli valmis tekemään muutoksia minun vuokseni.

Itse en millään olisi jaksanut, jos en olisi ennalta tiennyt, että milloin näemme seuraavan kerran, ja milloin erossaolo päättyy. Mutta meillä olikin alusta asti selvää, että mies on vuoden poissa, käy vain kerran kuussa kotona minun luona. Ja koska olemassa oli tämä aikaraja, milloin mies tulee takaisin, jaksoin. Muuten en olisi jaksanut.

Elämäsi kuulostaa todella rankalta ja karmealta tuollaisenaan. Kuinka pitkään olette olleet yhdessä? Minkä ikäisiä olette? Eikö mies oli valmis tekemään minkäänlaisia myönnytyksiä?

 

[ap.]

Niin kun meillä miehelle tulee näitä keikkoja kohtuu pienellä varoajalla milloin minnekin, ja kestot vaihtelevat paljon. Välillä voi myös olla kotona pidempään, vaikka useamman kuukaudenkin ja sitten taas lähtee. Tosin nyt ollut tällaista, että on ollut koko ajan poissa. Painostin, että hänen luvattava ettei enää ennen joulua lähde minnekään kun kotiin tulee, sanoi että yrittää niin. Mutta tuokin, ei hän mitään luvannut ja pelkään että joudun pettymään.
Hänen on myös vaikea luvata mulle olemaan lähtemättä, kun töissä taas odotetaan että hän menee. Itselleen hänelle nämä myös ovat tosi mielekkäitä juttuja, ainoa mikä pidättelisi olen minä. Ja jos hän jää mun takia menemättä, tuskin sekään suhteelle hyvää tekee... Hänen pitäisi vaihtaa työpaikkaa, jotta tämä tilanne ratkeaisi. Se taas tuntuu aika isolta jutulta. Tosiaan ylivaikea tilanne!