miks jättäminen on niin vaikeeta

[kyynelposki]

mies haukkuu mut riidellessä paskaks ämmäks lehmäks ja ties miks ku en tee asioita niin ku se haluaa esim pistä joskus jotain korkokenkiä ku mennään kaupoille kun se pyytää/vaatii siitä tulee kauhee sota tääkin olis vältetty jos olisin tehny ku se tahto..ehkä vika onki mussaen sais ottaa niit tosissaa ku hän ei niitä tarkota ei voi itselleen mitään kun pinna palaa, sairastaa masennusta jne. Sit pyydellään anteeks ku oon lähtemässä ja kaikki menee jos mä lähden kyynel silmissä rukoilee etten jättäis sitä. Tää on jo neljäs kerta marraskuun alusta ku oon lähteny.. olis paljon helpompaa jos se jättäis mut sais mielenrauhan vaik sitä paljon rakastankin. Mut se ei sitä usko ku lähden ja väittää et mul on joku toinen. sit taas palaan ja alle vkon päästä meno jatkuu..nalkutusta ym mitä mä ny taas teen?? miten jätttää ihminen ketä rakastaa kenen kanssa on ihanimpia aikoja ku kenenkään kanssa mutta myös ne kaikkein kamalimmat;( kun se käskee mun kuolla. tuntuu että oon jääny koukkuun tähän surkeeseen olotilaan..en jaksa sen mielialan heilahteluita eka oon rakas hani ja hetken päästä paska ämmä..se vetoo aina siihen sairauteen et mun pitäis ymmärtää.. ajattelen oonko mä sitten itsekäs paska jos tästä nyt lopullisesti lähden, sit tulee ajatuksii et ei ne pahat päivät ny niin pahoja ollukkaan valehtelen itselleni;(

 

[Sandra Voima]

Minä olen se nainen, jonka mies juo liikaa, jonka mies suuttuessaan käy käsiksi, jonka mies yleisellä paikalla huutaa kurkku suorana ja haukkuu. Olen lukenut naistenlehtien tarinoita huonoissa parisuhteissa olevista naisista ja kuuluttanut sinkkuna aina suureen ääneen mielipiteeni siitä, että "parempi yksin kun huonossa suhteessa" ja "jättäis se äijän, meri on kaloja täynnä". Nyt kun olen itse surullisen tarinan päätähti, en tiedä mitä tekisin. Tiedän, että pärjään omillani, olenhan sitä tehnyt aiemminkin. Mulla on hyvä ura, luotettavia ystäviä, joihin voin turvata milloin tahansa, äitini, isäni ja siskoni, jotka ovat perustani. Mutta sydämeni kuuluu yhdelle ihmiselle, sille joka työpäivän jälkeen ottaa kainaloon. Sille, joka kuiskaa, että rakastaa ja joka kokkaa, siivoa ja jonka kosketus saa värisemään. Sille, jolle voin kertoa mitä tahansa, hän on uskottuni. Sille, jonka kanssa matkustamme, käymme keikoilla ja nauramme. Sille, joka saa aikaan mustelmat, itkun ja pahan mielen.

Olen 32 -vuotias ja hukassa. Läheiseni vakuuttavat minua päivästä toiseen siitä, että minun olisi parasta nyt jättää ja lähteä. Tiedän sen ja haluan sitä mutta en siihen pysty.

 

[tässä sitä ollaan]

toisella on miehenä todella hieno ja huolehtiva mies ja toisella on sika miehenä. Tämä hyvän miehen nainen on valmis eroamaan ja ottamaan sian miehekseen ja sian jo omistavat eivät siitä halua luopua.

Nyt tekisi mieleni haukkua vastakkainen sukupuoli maan rakoon, mutta mitä nainen luonteelleen voi.

 

[Voi voi sentään]

Älkää pelätkö niin kauheasti muutoksia.
Yleensä kun tekee sen mitä eniten välttelee, seuraa kuitenkin lopulta jotain hyvää. Tiedän monta jotka ovat pelänneet, mutta en tiedä yhtään jotka ovat paskan suhteen loppumista katuneet.

Mitä paskempi suhde, sitä huonompi itsetunto. Nuo ajatukset, että "hylkään rakkaani", "ikinä ei enää koskaan sitä suuta suutelemassa" "vain hänen tuoksunsa on paras" ovat ajatuksia joita luo masentuneen aivokemia. Ne ovat hallusinaatioita. Olen kokenut ne kaikki.

Mitä paskempi olo, sitä paskempi itsetunto, mitä paskempi suhde, sitä hirveämpi tuska on tehdä yhtään mitään. Mutta sitäkin nopeampaa se menee ohi kun siitä pääsee. eikä tule mieleenkään palata siihen. Asioiden perspektiiviä ei voi nähdä jos kokoajan istuu paskan keskellä.

Parissa viikossa elämä paranee, sitä nopeampaa eron huomaa mitä hirveämmistä oloista lähtee. Jos suhde taas on todella hyvä, ja olettekin ollut väärässä, sen tietää sitten, ja se ehkä jatkuu.


Mies voi jopa muuttua, kun huomaa että tässä ollaan tosissaan.Jos ei, niin olettepa päässeet itse askeleen pitemmälle- eli ulos suhteesta.
Jos ukko on miettiäkseen asioita, hän varmasti miettii niitä paremmin jos tilanne katkaistaan. Hänkin vain reagoi tilanteen jatkuessa, eikä tajua mitä tekee. Ei hänen päässään kaiu menneisyyden äänet ja virheet, jos ne ovat nykyisyyttä ja hän huutaa kurkku suorana.
Minäkin olen monta kertaa "pakannut laukkuni", suhde ei ole lopullisesti loppunut. Jos molemmat on tosissaan (jossain määrin) niin ainakin yleinen elämänlaatu paranee kun kerrankin toteuttaa omaa tahtoaan ja sydäntään.

Ei ne miehet maailmasta katoa.

 

[Voi voi sentään]

Mitä paskempi suhde, sitä huonompi itsetunto. Nuo ajatukset, että "hylkään rakkaani", "ikinä ei enää koskaan sitä suuta suutelemassa" "vain hänen tuoksunsa on paras" ovat ajatuksia joita luo masentuneen aivokemia. Ne ovat hallusinaatioita. Olen kokenut ne kaikki.

Kun nuo ovat niin kertakaikkisen tuttuja asioita, siis nuo ikuisen rakastamisen tunteet, niin tekee mieleni vielä sanoa, vaikka ei se mitään vaikutakaan.
Että mulla on nyt jo kolmas mies menossa, jonka suudelma on se ihanin, jonka kanssa on ihanimpia aikoja, jonka tuoksu on huumaaviin.

Joten olisiko mahdollista että ihmiselle on useita "oikeita", kun ei mulla ainakaan ole nuo fiilikset ole jääneet viimeisiksi. niitä tulee uusia.

En sano etteikö kaipaa, mutta kannattaa punnitakumpi on parempi: suloinen kaipaus, joss aon sentään jotain positiivistakin, vai jatkuva helvetti.

 

[.................]

[viesti moderoitu]

 

[Voi voi sentään]

[viesti moderoitu]

 

[Minä, mies]

Vaikeita asioita. Minulla ainakin yksin olo on myrkkyä. Kaipaan naisen vierelleni, mutta uuden löytäminen on oma projektinsa. Nykyinen ei oikein kolahda enää kun ei kehtaa siivota ja koira sotkee kuin sika. Karvaa joka paikassa, kuolaa, pölyt kaikki pyyhkimättä, kaapit sekaisin, jne. Lista jatkuu. Itse huolehdin kahdesta muusta huushollista ja olen touhukas ja en jaksa katsoa kun toinen ei tee juuri mitään, on suomeksi laiska. Silti on jokin joka sitoo, vaikka voin huonosti ja monet on sanonut, että etsi parempi, mutta ei se vaan niin helppoa ole. Minut kyllä syyllistetään vaikka miksi, vaikka kovasti touhuan ja pidän siisteydestä. Mitta on melko täysi ja haluaisin sellaisen ihmisen, jonka kanssa oltaisiin asioista samaa mieltä. Mistä vain löytyisi?
Kaikkeen kait tottuu ja totutusta on vaikea irtautua.

 

[nassupossu]

Lähtekää, jos sitä tahdotte. Jääkää, jos niin haluatte. Kukaan toinen ei tee päätöksiä teidän puolestanne. Minusta tuollainen ei vaan ole rakkautta, jos pitää itkeä ja pelätä, vaikka kuinka olisi hyviä puolia toisessa. Mutta ehkä salaa nautitte siitäkin, että voitte leikkiä uhria. Suurta intohimoa ja draamahan tuo on, kun vuorotellen vihaa ja rakastaa, itkee ja nauraa.

Listatkaa paperille hyvät ja huonot puolet ja miettikää mikä painaa vaakakupissa eniten. Vaihtoehtonahan olisi myös pariterapia tai vaikka ihan oma terapia.

On turha kuitenkin syyttää pelkästään toista, jos itse vapaaehtoisesti on valmis jäämään.

 

[Maria Tahto]

Väitän ymmärtäväni tasan tarkkaan, mitä tarkoitat. Elän itse aivan vastaavassa ristiriitaisten tunteiden repimässä suhteessa. Tuntui niin hyvältä lukea, että joku muukin kokee saman - ei tietenkään siksi, että toivoisin sinulle mitään ikävää, vaan siksi, että joku todellakin saattaa ymmärtää, miltä se tuntuu. Miten samaa miestä voi sekä rakastaa enemmän kuin ketään että vihata syvemmin kuin mitään.

Hyvät hetket ovat taivaallisia, ja yhteenkuuluvuuden tunne aivan loputon. Tuntuu, kuin olisimme toistemme täydentävät sielunpuolikkaat. Ymmärrämme toisiamme, nautimme samoista asioista, jaamme mielipiteitä ja kiistelemme erimielisyyksistä niin, että se on mukavaa hyväntahtoista väittelyä. Läheisyys on vuosienkin jälkeen huumaavaa, eikä intohimo häviä mihinkään. Hellyyttä ja rakkautta osoitetaan sanoin ja teoin. Nautimme paitsi ylellisestä kahdenkeskeisestä ajasta myös ihan arkisista asioista ja rutiineista - yhdessä nekin on sitä elämää parhaimmillaan.

Mutta sitten tulee niitä hetkiä ja tilanteita, jossa kaikki maailman synkimmät ajatukset ja epätoivoisimmat tunteet nousevat pintaan. Tulee aivan varma tunne siitä, että tämä suhde ei voi jatkua, ei meillä ole mitään mahdollisuuksia, eikä tässä ole mitään järkeä. Pelkkää itsensä kidutusta ja raastavaa riitaa - ei tällaista kukaan täysjärkinen halua eikä kestä.

Hävettää ympäristön silmissä kaikki se riitely ja tappelu ja selittely, miksei hän nyt tällä kertaa tullutkaan mukaan. Tuntuu, ettei ilkeä enää myöntää, että suhde yhä vain jatkuu, vaikka se silloin ja silloin ja silloin, ja muistaakseni silloinkin, olikin katkolla, ja vaikka sanoinkin, että nyt tämä on lopullisesti loppu. Ei se lopukaan. Ei vissiin ikinä.

Koska nyt sitten taas puolestaan kaikki on paremmin kuin koskaan, enkä voi kuvitellakaan eläväni ilman häntä. Emme voi olla ilman toisiamme - olemme luodut toisillemme. Haluamme vanheta yhdessä. Rakkaus ei lopu.

Mutta ei lopu se toinen puolikaan. Minun pieneen päähäni ei vielä yli seitsemän vuoden jälkeenkään mahdu, miten voi sama ihminen olla kaikki kaikessa ja ainut oikea - ja samaan aikaan pahin mahdollinen vaihtoehto, jonka poistuminen elämästäni olisi suurin siunaus, mitä toivoa voi. Mikä ihmeen tarkoitus sillä on? Onko se niin, että suuret tunteet vaativat suurta draamaa molempiin suuntiin? Jollei välillä rämpisi yönmustan epätoivon tuskaisessa suossa, jäisi taivaallisen hurmion kaikkivoipa autuuskin kokematta. Onko se kaikki kipu hinta siitä suunnattomasta onnesta ja loputtomasta rakkaudesta? Jospa mitään ei saa ilmaiseksi. Pienellä harmilla saa hailakan rakkauden - isolla kärsimyksellä suurta intohimoa...

Ehkä meillä, Sandra, on kyky todellakin Tuntea ja Rakastaa - äärestä laitaan. Meillä on periaatteessa asiat hyvin itsemme kanssa: työ, perhe, ystävät, taloudellinen riippumattomuus yms. ei estäisi lähtemästä epätyydyttävästä suhteesta, mutta me emme tee sitä. Koska se suhde on niin tavattoman paljon muutakin kuin huonoja hetkiä.

Olemme joko erityisellä lahjalla siunattuja tai vaihtoehtoisesti umpihulluja

 

[Saippuakauppias-73]

Joskus ihminen tulee vain tilanteeseen, jossa on parempi nostaa kytkintä ja vaihtaa maisemaa.

Elämme täällä vain niin lyhyen ohikiitävän hetken, että turha täällä on aikaa hukata toimimattomassa parisuhteessa.

Kipu ja tuska, joka liittyy erotilanteeseen toivottavasti korvautuu myöhemmin moninverroin.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista elämässä on olla onnellinen. Joskus se vaatii rajujakin uhrauksia.

-------------------------

Olen tällä hetkellä hyvin tyytyväinen elämääni. Ainoa mikä mättää on nykyinen työ...siinäkin pitäisi saada aikaiseksi irtiottoja.

 

[elämä omissa käsissä]

Noh - minä en ainakaan haluaisi olla se, jonka pää ammutaan tohjoksi tai muuten vain löydetään ruumishuoneelta perheriidan päätteeksi, kun se 'ah niin ihana ja rakastava aviomies' on taas kerran suuttunut jostain ja osoittanut sen 'ah niin ihanan kolikon' toisen puolen.

On aivan käsittämättömän sairasta soopaa tuollainen hölinä jostain 'yhteenkuuluvaisuudesta'. Höpönlöpön. Äijä on saanut vaan jostain syystä jonkun onnettoman huonoitsetuntoisen naisen narutettua suhteeseen ja luulemaan, että se on jotenkin kamalan ainutlaatuista. Ja samalla vetelee nyrkillä päähän, mutta samassa lauseessa vakuuttelee rakkauttaan.

Joku kirjoitti älytöntä soopaa siitä, miten 'rakkaus ei lopu' ja 'olemme luodut toisillemme'. Naurettavaa. Tuo ei ole mitään rakkautta. Se on vain ja ainostaan riippuvuutta jostakin, mitä oikeasti ei sitten olekaan olemassa.

Minulle yksikin nyrkinisku ja paha sana riittäisi tuhoamaan koko höpinän rakkaudesta. Toisen vahingoittaminen on kaukana rakkaudesta.

Nämä naiset, jotka roikkuvat näissä väkivaltaisissa miehissä ovat kenties jotenkin itsekin sairastuneita. Eivät näe sitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Kuvittelevat sen olevan jotain yhteenkuuluvuutta, kun kyseessä on vain ja ainoastan sairaalloinen riippuvuus. Kuvitellaan jotain elokuvista opittua ja haluttaisiin uskoa, että voi vitsi me ollaan niin sielunkumppaneita. Sielunkumppanit ei mukiloi toisiaan henkisesti eivätkä fyysisesti.

Toivottavasti kuvioissa ei ole mukana lapsia. Se olisi jo jotain liian järkyttävää. Näkisivät vain sairaan puolen ihmissuhteista eivätkä mitään normaalia.

Jokainen tietysti tekee omat päätöksensä elämänsä suhteen. Minä olen valinnut miehen, joka ON minun sielunkumppanini ja uskottuni, jonka kanssa minä voin nauraa ja itkeä, kertoa hyvät ja huonot asiat ja kaikkea sitä, mitä nainen voi mieheltä toivoa. Sillä erotuksella vaan, että minun mieheni oikeasti rakastaa minua - ei pahoinpitele milläänlailla.

Mutta voi - onhan Suomi täynnä näitä tarinoita siitä, miten avioliitossa naiset ovat eläneet vuosikausia pelossa ja väkivallassa ja loppujen lopuksi ovat päätyneet itsekin hautaan väkivaltaisen miehen uhreina. Miettikää sitä! Turhaa te niit ääijiänne puolustatte. Tämä on toisaalta ietysti ihan ymmärrettävää - kuuluu teidän riippuvuussairautenne kuvaan.

 

[siiri...]

Niin,ymmärrän,ettei ole helppoa lähteä huonosta suhteesta,mutta eikö kannattaisi ajatella,onko minulla itselläni onnellinen olotila,tottakai voi joskus olla riitoja ja niitä onkin,mutta jos keskustelut miehen kanssa ei auta,ja sama meno jatkuu..niin eikö oman mielenterveyden kannalta ole järkevämpi lähteä suhteesta...Eikö??Ei yksinolokaan karmeaa ole,pakko kuitenkin jossakin vaiheessa varmaan olla,kun vanhenemme ja sitä kumppania ei heti löydykään..Ja aina on hyviä ystäviä,jotka auttavat..

 

[kyyneposki]

"ei oo mitään järkee lopettaa suhdetta jos/kun molemmat kert rakastaa toisiaan." pistetään toimimään" jnejne.. onks toi totta ku eihän rakkauskaan aina riitä jos suhde ei vaan toimi

 

[Ihmemaan Liisa]

Nyt mä kyllä järkytyin. Joku siis tosissaan väittää, että pienellä harmilla saa hailakan rakkauden. Mutta isolla kärsimyksellä suurta intohimoa. Voi taivahan vallat.

Ei ilmeisesti ole muuta konstia selittää riippuvuuttaan. Eikö kuitenkin olisi rehellisempää vain katsoa itseään peilistä ja todeta, että ei vain usko itseensä eikä omiin mahdollisuuksiinsa. On pidettävä kiinni siitä, minkä sai.

Tässä on kyseessä se ns. viharakkaus-suhde, joka on varsinkin naiselle kamalan kuluttava juttu. Nainenhan se siinä köniinsä saa kerta toisensa jälkeen, joko konkreettisesti tai henkisesti, aivan sama. Yleensä molempia.

Pahinta on, jos suhteesta syntyy lapsia. Itse olen siitä hyvä esimerkki, koko lapsuuteni oli aivan kauhea juuri tämän asian takia. Vanhempani vihasivat toisiaan, mutta jostain ihme syystä eivät eronneet. Kotimme oli aina räjähdysaltis paikka. Kenties suuri intohimokin oli olemassa, syntyihän meitä lapsiakain, mutta minulle ainakaan ei rakkaus välittynyt. Vanhempani jotenkin kyttäsivät toisiaan koko ajan, mitä se nyt tekee ja mitä se nyt aikoo jne. Koskaan ei voinut olla varma mistään.

Isä osasi olla niin ilkeä äidilleni, ettei minullekaan syntynyt minkäänlaista käsitystä siitä, miten miehen oikeasti kuuluisi naista kohdella. Ajauduin itsekin samanlaisten miesten seuraan, mikä on kuulemma aivan normaalia tällaisessa tapauksessa. En osaa vieläkään ottaa miehen ihailua tai hyväksyntää kunnolla vastaan, enkä edes kauheasti pidä miehen kosketuksesta, vaikka olen ollut jo kauan naimisissa erittäin hyvän miehen kanssa. Tämä on yhtä opettelemista. Mies ei ymmärrä, miksi en halua esim. olla hänen sylissään. Siksi, kun en osaa olla siinä luontevasti.

Minä en tuollaista aallonpohjasta aallonharjalle -parisuhdetta suosittele kenellekään. Kun se suuri intohimo aikanaan laantuu (niin aina tapahtuu), luuletteko, että se toinen puoli laantuu myös? Vastaan heti: ei laannu. Päinvastoin se vain alkaa korostua entisestään.

Siinähän miestenne kanssa tappelette. Mutta älkää hankkiko siihen lapsia, please, olkaa edes siinä asiassa järkeviä!

 

[kaikkeesitä]

Minä ainakaan en kunnioittaisi pätkääkään miestä, joka julkisesti riitelisi ja tappelisi, ei ikinä! Se on moukkien käytöstä. Minun intohimoni sammuisi samantien.

Sinä, nimimerkki Maria Tahto, olet mennyt nyt pahaan loukkuun. Kuvittelet itsekin, että tuo on nyt sitten sitä kykyä suuriin tunteisiin ja jotakin elämää suurempaa rakkautta. Olet kuin teini-ikäinen tyttönen. Ennemmin väittäisin, että tunne-elämäsi on jäänyt pahasti kehittymättä.

 

[Harmaasävyjä]

Vaikka suhteessa ei olisikaan minkäänlaista väkivaltaa, voi se silti olla ristiriitainen. Paljon on hyvää ja paljon on huonoa. Sitten vain pitää päättää kumpi painaa enemmän, ja vaikka huonoa olisikin enemmän, ei silti välttämättä halua tai osaa erota. Täydellisiä ihmissuhteita on hyvin vähän jos ollenkaan.

En millään tavalla osaa hyväksyä tai ymmärtää sitä, että rakasta ihmistä satutetaan, mutta jotenkin pystyn ymmärtämään, ettei se saa kuitenkaan lähtemään pois. Eihän siinä mitään järkeä ole, eikä se mitenkään ole oman edun mukaista, mutta yleensä niitä etuja etsiikin sen väkivallan ulkopuolelta. Ja tässä se vaikea kohta onkin. Mikä saa ja minkä pitää painaa eniten, kun tekee valintojaan. Sitä ei voi määritellä kuin jokainen itse itselleen. Toisen puolesta ei voi päättää.

Jokainen meistä varmasti tietää ainakin yhden pariskunnan, jonka yhdessä pysymistä ei voi kuin ihmetellä. Ihmiset ovat sitkeitä. He uskovat parempaan. He kiintyvät pieniinkin hyviin asioihin. Se ei tee heistä kelvottomia ihmisiä - se tekee heistä inhimillisiä. Kaikilla menee sietokyvyn raja josskin, mutta sen paikkaa ei kukaan ulkopuolinen voi näyttää. Se on löydettävä itse.

Olen nähnyt heitä, joiden sinnikkyys on palkittu, ja olen nähnyt heitäkin, joiden raja on tullut vastaan. He ovat ystäviäni, rakkaitani, ja ovat sitä edelleen - oli heidän valintansa mikä hyvänsä.

Jättäminen voi joskus olla hyvin vaikeaa. Miksi parisuhteesta luopumisen edes pitäisi olla jotenkin "suit sait sillä selvä ja se siitä" -tyylistä, kun muutkaan asiat eivät sitä ole. Ihmisillä on taipumusta antaa se toinen ja kolmaskin mahdollisuus. Edes itselleen.

 

[nassupossu]

Mutta siinäpä se onkin, ettei kukaan tee sitä päätöstä kenenkään toisen puolesta. Ja vaikka kuinka olisikin rakkaita ihmisiä, jotka eläisivät tuota viharakkausintohimoaan, niin ei sitä viitsi ainakaan kuunnella vierestä. Nimittäin sitä valitusta, et "mitä mä teen. apua. mitä mä teen." Ei ainakaan kuinka kauan tahansa.

Eli jos jäätte hulluihin suhteisiinne, niin pitäkää turpanne kiinni niistä. Ei kukaan jaksa kuunnella valitusta, jos kerran ette tee asioille yhtään mitään. Olittepa kuinka rakkaita tai rakastuneita tai riippuvaisia tahansa.

 

[Kaapenaar]

Eli jos jäätte hulluihin suhteisiinne, niin pitäkää turpanne kiinni niistä. Ei kukaan jaksa kuunnella valitusta, jos kerran ette tee asioille yhtään mitään..

Juuri tuon takia hullu suhde muuttuu paljon hullummaksi. Lähimmäiset eivät jaksa kuunnella, kärsivä osapuoli joko vaistoo sen tai sanotaan suoraan et ole hiljaa. Ei ole mitään syytä sanoa tai kertoa mitään. Ei vaikka asiasta puhuminen helpottaisi.

Ja niin väkivaltainen on saanut sen mitä halusi. Eristettyään sen heikomman puolison.

 

[sokea kana löysi jyvän liian myöhään]

Hyvä mies on usein pelkkää ulkokultaisuutta. Kun on elänyt 10 vuotta "hyvän miehen" kanssa, kyllä siinä sammalet rapisee silmistä. Hyvä mies paljastuikin äitinsä klooniksi, piruilevaksi, selän takana puuhastelijaksi. Vähäpuheisuus ja rauhallisuus ovatkin pelimerkkejä, joiden varjolla on hyvä pilata toisen elämä, maine, työ. Jos olisi rahaa, käräjäovet paukkuisivat jo.

 

[suukkosuu,]

Moni jatkaa vanhaa suhdetta, koska tietää, millaista suhteessa tulee olemaan. Ei uskalleta erota, koska ei tiedä, mitä tapahtuu eron jälkeen. Siinä syy yksinkertaisuudessaan.

Myönnän itsekin sen, että roikuin äärettömän pitkään suhteessa, jossa olimme vieraantuneet toisistamme. Pelkäsin, että en kelpaa kenellekään enää enkä kestänyt ajatusta, etten enää koskaan saisi parisuhdetta. Roikuin suhteessa, vaikka mieli halusi jo pois.

Lopulta tajusin, että se suhteessa roikkuminenkin on päätös. Se oli päätös olla tekemättä mitään. En voinut syyttää asiasta ketään, vaan minun piti itse ottaa vastuu tekemisistäni. Otin eron, vaikka pelkäsin hirveästi. Sen jälkeen alkoi toipuminen. Aluksi olin hirvittävän vihainen exälle ja itsellenikin. Olin täynnä surua, kiukkua ja raivoa. Kuitenkin olin äärettömän helpottunut. Tajusin, että nyt on vaikeaa, mutta kyllä se tästä vielä helpottaa.

Pari kuukautta oli vaikeimmat. Oli vaikeaa, kun piti itse hoitaa kaikki asiat, eikä voinut turvautua keneenkään. Toisaalta se kasvatti itsetuntoa, kun huomasi, että kyllä minä osaan, kun vaan viitsin yrittää. Apuakin saa, jos sitä pyytää.

Ero teki itsetunnolleni älyttömän hyvää. Olen sosiaalisempi, puheliaampi, iloisempi ja olen enemmän oma itseni. Olen parisuhteen päättymisen jälkeen laihtunut (ei tarvitse syödä suruun ja ahdistukseen) ja koen muutoinkin olevani naisellisempi. Ennen eroa suurimpia pelkojani oli se, että kelpaanko kenellekään. Kyllä kelpaan, se on huomattu moneen kertaan.

Jos haluat suhteesta irti, pääset siitä eroon ihan milloin haluat. Jos haluat jäädä, yritä muuttaa suhdetta paremmaksi. Muista kuitenkin, että et voi muuttaa miestäsi, vaan voit muuttaa vain itseäsi. Jos miehesi on niin luuseri, että hän syyttää sinua kaikesta, niin onko hän rakkautesi arvoinen? Hyvä parisuhde ei ole vain seksiä ja sitä, että jaetaan kuluja, vaan se on myös ystävyyttä ja sitä, että kummallakin on kotona hyvä olla. Jos annat miehen haukkua sinua, hän latistaa itsetuntosi olemattomaksi. Tarpeeksi kauan kuin haukkuu, alkaa itsekin uskoa olevansa ruma ja tyhmä ämmä.

Jos pelkäät, miten pärjäät, niin selvitä etukäteen yksi asia kerrallaan, että miten pärjäät taloudellisesti (ehkä saat Kelalta tai sossusta tukea), mistä saat asunnon (tai miten saat miehen pois asunnosta) jne. Kun tiedät, mitä oikeuksia sinulla on, voit sitten lähteä sitten heti, kun sinusta siltä tuntuu.

 

[Sandra Voima]

Sanasi olivat juuri sellaiset, jotka olisin voinut itse kirjoittaa. Me elämme tätä elämää omalla tavallamme, täysillä.

 

[Draamakuningattaret]

Minun teoriani on etta joillakin naisilla on kehittynyt vakava riippuvuus Suureen Draamaan. Ne tuliset riidat ja sitten se ihana sovinto riitelyn jalkeen antavat kai jotain endorfiinipotkuja heille. Uskon etta tamanlainen riippuvuus on jo fyysista laatua. Heille olisi varmaan ihan yhta vaikeaa lopettaa esim tupakanpoltto, juominen tai kokaiinin nuuskiminen, kuin jattaa lopullisesti pahoinpiteleva ihanakamala miehensa.

Tuollaisen miehen kutsuminen sielunkumppaniksi on kylla aika raakaa pilaa. Sen ymmartavat ne jotka myos elavat taysilla mutta aidosti rakastavassa suhteessa jossa rakastettua ei lyoda eika tahallisesti loukata. Voi vain toivoa etta jonain paivana nuo kaltoin kohdellut naiset havahtuvat riippuvuudestaan ja aloittavat uuden elaman.

 

[kyyneposki]

päätin sit jätttää miehen niitten haukkumisten ym takia no käytiin hakee tavaroita sanoin hakevani ne loput sit myöhemmin..noh se mies oli piilottanut osan mun vaatteista just ne kaikkein hienoimmat ja jotkut se oli antanu mulle näitten 4vuoden aikana synttäri/joululahjaks ym eikä suostu antaa niitä takasi( varmaa parinsadan euron edest vaatteita ja sit mun porukoilt saama tietokone ja pyörä.. Sano et "täällä ei oo sulle enää mitään ku et mun kans oo. pyöritä vaan veistä haavas" siis wtf? se tekeytyy aina uhriks kaikessa! Onks toi oikeutettua et kun se on antanu ne mulle ni se voi ottaa ne takas? voinko mennä poliisin kans hakee ne? en tosiaankaan haluu jättää niitä sinne. oon mäkin sille kaikkee ostanu miks tarvii tehä kaikki näin vaikeeks..

 

[pulloposki]

mulla on sellanen miesystävä, joka melkein aina kun on riidelty on halunnut ottaa antamansa asiat pois. esim joululahjaksi annetut korvikset. sanoo kans et jos et oo mun kans niin et saa näitäkään. Aika outoo minusta. Ei tulis itelle mieleen et jos on jotain jollekin antanu niin seuraavas tilanteess ottaskin sen pois! Annettu mikä annettu.