Tämähän se ongelma juuri on: milloin ero on itsensä arvostamista ja milloin se on lyhytnäköistä itsekkyyttä.
Kuinka helposti saa antaa periksi? Kuinka sitkeästi pitää yrittää? Mitä täytyy hyväksyä ja mitä ei tarvitse sietää? Missä hitossa se raja menee???
Enkä usko, että kenestäkään partnerinvaihto viiden vuoden välein on mikään tavoiteltava tilanne. Koska kyllähän jo viiden vuoden jälkeen ensimmäisen kerran huomaa, että kaikki ei menkään vain ja ainoastaan hyvin. Jos aloittaa parikymppisenä, niin eläkkeelle jäädessään olisi kymmenes kumppani vuorossa. Noinkohan silloin tuntuisi, että olenpa minä arvostanut itseäni.