Kuule. Nyt täytyy vähän pistää tähän vastausta.
Minä olen ollut aikeissa tappaa sekä itseni että lapseni, mielenterveyden häiriössä. Se ei ollut mikään äkkinäinen napsahdus vaan pitkään kehittynyt tilanne. Olin koko ajan "oma itseni", jos niin voi sanoa. Ulospäin tilanne ei näkynyt, edes puolisolleni, että oli niin paha. Rakastin ja rakastan lapsiani yli kaiken, silti suunnittelin tappamista. Miten?
Hain apua. Olin harvinainen tapaus, koska hain apua itse ja kerroin, mitä päässäni liikkuu, ennenkuin mitään ehdin tehdä. Minulla on dissosiatiivinen persoonallisuushäiriö. Persoonani on hajonnut useaan osaan voimakkaan trauman takia ja nämä osat ovat jossain määrin itsenäisiä. Ei niin, että joku "ulkopuolinen" ottaisi vallan, kyllä se on koko ajan minä. Silti tilanne näyttäyy juuri sellaisena, kuin joku täysin vieras ihminen asettuisi minun kroppaani, sekunnissa. Miehenikin tunnistaa muutokset. Yksi pirstoutuneen itsen osistani on ollut tuhovoimainen. Nyt se voi paremmin.
En jaksa kertoa tästä enempää, koska se vaatisi pitkällistä psykiatrisen termistön avaamista ja asiantuntevampaa selostusta, kuin mihin pystyn ja osaan. Sanon vain, että kyllä mielenterveyden häiriö selittää sen, miten äiti voi tappaa oman lapsensa jota rakastaa, ja jolle EI tahdo pahaa. Ihmisen mieli on todella erikoinen laitos ja suojamekanismit hämmästyttävät.
Jos en olisi hakenut apua häpeän takia, olisin lopulta tappanut tai vahingoittanut omia lapsiani. Silloin olisin tuomion ansainnut, mikä se nyt sitten olisikin. Onneksi hoitohenkilökunta ymmärsi minua ja sain oikeanlaista apua. Perhettämme ei tarvinnut hajottaa, edes lapsia ei otettu huostaan vaikka siitä itse puhuinkin.
Jos haluat tästä enemmän tietää, sinun kannattaa kääntyä jonkun psykoterapeutin puoleen ja kysyä, miten lapsiaan rakastavan äidin mieli voi toimia niin, että lapsensurma on mahdollinen. Osaavat varmasti asiantuntevammin selittää.