Miksi en osaa olla loukkaantumatta vieläkään?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Meillä on kolmella lapsella synttärit nyt viikon sisällä. Isä kävi tässä pari tuntia kun oli muita asioita meidän paikkakunnalla (yleensä käy vain kerran kaks vuodessa) .
Veljen lapsella on nyt viikonloppuna synttärit myös. Isä kertoi niistä pitkät sepustukset. Ja selvitti mitä haluaa lahjaksi ym. Yritin sit johonkin väliin sanoa että niin on meilläkin "Pekalla" ja "Nikolla" synttärit. Niin ei edes onnitteluja sanonut. Saati että olis muuta lapsista kysellyt. Vaikka vahin täytti 18v (ensimmäinen heidän lapsenlapsistaan) niin ei edes onnitteluja saanut. Onneksi lapset eivät edes odota. Itse vaan on edelleen niin tyhmä.

Oon tehnyt tässä muutama vuosi sitten todella ison työn että en enää reagoisi näihin. Pitkään menikin jo hyvin mutta aina näköjään ottaa takapakkia. Ja vaikka kuinka järjellä yrittää itelleen sanoa että anna olla äläkä välitä niin se paha olo jää johonkin tuonne sisälle.

Muu elämäntilanne nyt aika rankka ja ollaan tosi tiukilla niin minä kuin mieskin että ehkä siksi sitte herkempi kaikelle muullekin.
Ei tämä itsessään iso juttu ole mutta kun pohjalla on kaikkea muuta. Niin sitte välillä näistä pikkujutuistakin tulee itelle tosi vaikeita.
 
Ikuisesti ja aina sitä haluaa vanhemmiltaan hyväksyntää ja huomiota tasavertaisesti. Mielestäni saat ottaa itseesi asiasta. Olisiko mahdollista, että ottaisit asian oikeasti puheeksi ja kertoisit miltä sinusta tuntuu. Jos ei tuota tulosta, anna asioiden olla. Jatkat eteenpäin ja yrität olla välittämättä vaikka todella vaikeaa se on.

Itsellä samantapaisia kokemuksia perheeseeni kohdistuen. Useasti asiasta olen joutunut ääneen sanomaan, koska sisaruksiakin on itsellä useampi. Aina veljen/siskon elämäntilanne tai lapset ovat nostaneet heidät huomion keskipisteeksi. Minun on vain käsketty olemaan tyytyväinen, kun on asiat niin hyvin. Nyt on tilanne hieman parantunut, mutta tuntuu toiselta osapuolelta teennäiseltä ja ylikorostuneena huomiona. Pääasia kuitenkin, että olen asiasta ääneen sanonut ja loput jää toiselle mietittäväksi.
 
Ikuisesti ja aina sitä haluaa vanhemmiltaan hyväksyntää ja huomiota tasavertaisesti. Mielestäni saat ottaa itseesi asiasta. Olisiko mahdollista, että ottaisit asian oikeasti puheeksi ja kertoisit miltä sinusta tuntuu. Jos ei tuota tulosta, anna asioiden olla. Jatkat eteenpäin ja yrität olla välittämättä vaikka todella vaikeaa se on.

Itsellä samantapaisia kokemuksia perheeseeni kohdistuen. Useasti asiasta olen joutunut ääneen sanomaan, koska sisaruksiakin on itsellä useampi. Aina veljen/siskon elämäntilanne tai lapset ovat nostaneet heidät huomion keskipisteeksi. Minun on vain käsketty olemaan tyytyväinen, kun on asiat niin hyvin. Nyt on tilanne hieman parantunut, mutta tuntuu toiselta osapuolelta teennäiseltä ja ylikorostuneena huomiona. Pääasia kuitenkin, että olen asiasta ääneen sanonut ja loput jää toiselle mietittäväksi.

Oon sanonu asiasta. Ja kerran laitoin välitkin poikki. Ei auttanut mitään. Eivät vain tajua niin en voi sille itse enempää tehdä. Silloin tein ison työn itseni kanssa että en enää ajattele tai välitä heidän tekemisistä (tai paremminkin tekemättä jättämisistä) tai sanomisista. Heidän mukaan on kaikki hyvin ja he rakastavat ja auttavat kaikessa missä voivat. Ovat vain totaalisen sokeita omalle käytökselleen.
Kaksi sisaruksista kuuluu ns parempaan kastiin ja sitten minä toisen veljeni kanssa siihen alempaan. Ja myös veljestäni huomaan että välillä yrittää hakea kaikin keinoin vanhempieni hyväksyntää.
Oli aikoja jolloin hain vanhempieni hyväksyntää oman perheen kustannuksella. Onneksi pääsin siitä yli. Ja mieheni ymmärtää onneksi täysin tunteeni ja on ollut iso tuki tässä kaikessa.

Mutta näköjään kun muuten tiukilla niin sitten ei osaa olla varuillaan vaan yllättäen taas satuttaa pieneltäkin tuntuvat asiat.
 

Yhteistyössä