miksi ihmiset jää suhteisiin, joissa ei enää edes tunteita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja helpompi jäädä, kuin lähteä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
H

helpompi jäädä, kuin lähteä

Vieras
Itse elin jonkin aikaa suhteessa, jossa tunteet toista kohtaan oli lähinnä kaverilliset. Vuosi sitten erosin ja muutin lapsen kanssa kahden asumaan.

Olen törmännyt tosi monesti samaan. Ei fiiliksiä jatkaan, mutta erotakaan ei viitsitä. Syynä on lapset,lainat jne.
Ymmärrän toki että haluaa lasten parasta, mutta kannattaako omaa elämää heittää ihan hukkaan, kun voi nauttia enemmänkin. Lapset ei häviä kuitenkaan mihinkään...
 
Itse olen ihmetellyt aivan samaa. Olen myös ollut samassa jamassa aikoinani.
Tunteita ei ollut kummankaan puolelta, yhdistävinä asioina lapset ja omaisuus.
Näin jälkeenpäin kun ajattelen asiaa, tuntuu typerältä ja oman elämän hukkaamiselta jäädä suhteeseen joka ei anna mitään.
Miehen "piti" mennä vieraisiin ennen kuin kumpikaan meistä oli valmis eroamaan.
Totutusta on vaikea lähtä. Ehkä sitä pelkää tulevaa. Mutta eihän se pahemmaksi voi enää mennä mitä se liitossa ollessa oli.
Yksinäisenä liitossa, se on pahempi kuin yksinäisenä eronneena, johtamassa omaa elämäänsä.
Se karmea ahdistus ja paha olo toisen ihmisen kanssa on poissa, kuinka siitä voisi olla pahoillaan? Ei tarvitse enää tuntea oloansa mitättömäksi ihmiseksi toisen rinnalla.
Kuinka sellaisesta voisi olla vaikea lähteä?

Se on se tuttuus ja "turvallisuus" kun ei halua ottaa ohjaksia käteen, vastuuta omasta hyvinvoinnista.
Nyt muutama vuosi eron jälkeen voin vain todeta että olisi pitänyt lähtä jo aikaisemmin. Turhaan tuhlasin hänen kanssaan elämääni, lapsetkin siinä kärsivät jatkuvasta torailusta.
Elämä opettaa. Ja tiedän kyllä tasan tarkkaan minkälaiseen suhteeseen antaudun ja minkälaisena sen haluan säilyvän.
Oppia ikä kaikki.
 
Alkuperäinen kirjoittaja helpompi jäädä:
Itse elin jonkin aikaa suhteessa, jossa tunteet toista kohtaan oli lähinnä kaverilliset. Vuosi sitten erosin ja muutin lapsen kanssa kahden asumaan.

Olen törmännyt tosi monesti samaan. Ei fiiliksiä jatkaan, mutta erotakaan ei viitsitä. Syynä on lapset,lainat jne.
Ymmärrän toki että haluaa lasten parasta, mutta kannattaako omaa elämää heittää ihan hukkaan, kun voi nauttia enemmänkin. Lapset ei häviä kuitenkaan mihinkään...

Samaa minäkin aikoinaan mietin, kunnes ymmärsin erota miehestäni.
 
turvallisen perhe-elämän saa myös yksinhuoltajana, eihän se mihinkään siitä muutu, ainakaan meillä. Enemmän lapset kärsivät riitelevistä vanhemmista, ja vanhemmista jotka eivät enää jaksa/halua/pysty näyttämään oikeata parisuhdemallia, rakastavaa sellaista.
Avioerolapsena kärsin aikoinani eniten siitä kun eivät älynneet erota, riitelivät vain.
En muista koskaan nähneeni toisiaan rakastavaa isää ja äitiä.
Kun sitten vihdoin muutin äitini kanssa, helpotus oli valtava, sai elää ja olla rauhassa, ei tarvinut jännittää vanhempien riitoja.

Välit eksään ovat paljon paremmat kuin aviossa ollessa. Sekin on valinta - jokainen pystyy halutessaan siihen.
Sitä saa mitä tilaa. Niin se on.
 
Yh:t ovat tämän päivän köyhälistöä; uutinen viimeviikolta.

Ja lapsen kotiko on sellainen missä ei olla läsnä; kun ollaan viihteellä ja töissä. Aivan turha tulla väittämään, että on lapsen etu erota. SE KLISEE.
 
Alkuperäinen kirjoittaja no se :
Yh:t ovat tämän päivän köyhälistöä; uutinen viimeviikolta.

Ja lapsen kotiko on sellainen missä ei olla läsnä; kun ollaan viihteellä ja töissä. Aivan turha tulla väittämään, että on lapsen etu erota. SE KLISEE.

Kyllä ero on toisinaan lapsenkin etu, korostetusti silloin kun kyseessä on jomman kumman puolison harrastama fyysinen tai henkinen perheväkivalta. Ikävä kyllä näissä tapauksissa se alistetussa asemassa oleva puoliso ei yleensä tajua tai yksinkertaisesti kykene ottamaan lapsia ja lähtemään, kunnes on jo liian myöhäistä.

Tunteeton ja välinpitämätön liitto ei myöskään ole hyvä kasvualusta lapsille. Lapset kyllä vaistoavat vanhempiensa pahan olon ja ahdistuksen. Useimmat parit vaan roikkuvat tottumuksen, yksinäisyyden pelon ym. vuoksi kiinni toisissaan, kunnes eteen tulee se ulkopuolinen tekijä (eli toinen tai molemmat puolisoista rakastuu johonkuhun toiseen ihmiseen), joka auttaa riuhtaisemaan itsensä irti.
 
Alkuperäinen kirjoittaja no se :
Yh:t ovat tämän päivän köyhälistöä; uutinen viimeviikolta.

Ja lapsen kotiko on sellainen missä ei olla läsnä; kun ollaan viihteellä ja töissä. Aivan turha tulla väittämään, että on lapsen etu erota. SE KLISEE.

Varmasti löytyy yh:stakin köyhiä, mutta myös ydinperheistä löytyy köyhyyttä ja lapsille kurjia oloja. Ei sen yksinhuoltajuus tarkoita että lapsen elämä on huonoa, päinvastoin, se saattaa olla tasapainoisempi kuin ydinperheessä

Löytyy varmasti kaikista perhetyypeistä ja varallisuuksista ongelmia, ei voi yleistää. Toki monet yh:t ovat tiukilla jos ei esim.ole töitä, mutta elämältä voi saada köyhänäkin paljon. Ei ainoastaan raha takaa onnellista lapsuutta.

Omat vanhempani erosivat vasta kun olin aikuinen, mutta en nähnyt onnellisia hetkiä vanhemmillani vaikka olen varakkaasta perheestä. Yksinhuoltajiakin on erilaisia, joilla yhteishuoltajuus toimii hyvin ja on tukiverkosto lähellä. Ja se paljon parjattu viihteellä käynti vapaina viikonloppuinahan ei ole mitenkään lapsilta pois, jos nauttivat elämästään silloin toisen vanhemman luona.
 
en sanonut mitään väkivallasta, mutta se, että yh tuntee olonsa paremmaksi, ei tarkoita automaattisesti sitä, että lapset nauttisivat tilanteesta.

Jollakin tapaa ihmiset , jotka suhteissaan voivat huonosti, ovat haluttomia korjaamaan tilannetta ja tartuttavat huonoa oloaan koko perheeseen, menemättä itseensä ja hakematta itselleen apua.

Olen sitä mieltä, että ihmisten kyky ja halu rarkaista ongelmia on huonontunut. Yksi syy on se , että he ovat eroperheiden jälkeläisiä.

Kaukana on se aika, jolloin puhallettiin yhteen hiileen ja haluttiin elää perheenä, nykyajan pissikset paukuttavat ovea milloin mistäkin syystä. lastentekokielto tällaisille.
 
Ei varmaan kukaan lähde suhteesta missä molemmilla on yritystä... Nykyään vain perheessä voidaan elää erillisinä ja toteuttaa omia tarpeitaan. Itse elän suhteessa missä mies on ilmoittanut ettei halua elää parisuhteessa, sanonut ettei halua sitoutua eikä kestä perhettä ja minun läheisyyteni ahdistaa. Tunnen hänen menneisyytensä ja tiedän että jo siinä omassa perheessään on mennyt pieni poika rikki. Hänellä ei ole perusluottamusta. Nyt jos joku sanoisi, että mitäs läksit suhteeseen hänen kanssaan. En tiennyt silloin seurustellessani millaiseksi elämäni tulisi muuttumaan lasten myötä. Heti lasten synnyttyä elämästä tuli vaikeaa, nälvimistä ja ylenkatsomusta miehen puolelta. Olin ihan ulalla hänen käytöksensä myötä, ihan kun hänellä olisi ollut se synnytyksen jäkeinen masennus. Onneksi minulla ei sellaista tullut koska lapset tarvitsevat sen yhden vakaan aikuisen. Nyt olen katsonut tätä miehen rajan vetämistä hänen ja minun välille niin pitkään, etten välitä vaikka tulenkin yksinhuoltajaksi. En usko että kaikki yh:t ovat niin kevytkenkäisiä kuin sanotaan, en suko että lapsien on hyvä kuulla sellaista kielenkäyttöä mitä mies käyttää meillä enkä usko että lapset nauttivat siitä että vanhempansa itkee ja no lohduton. Olen vakaasti sitä meiltä, että kaikki lapset tarvitsevat isän ja äidin...Mutta jos he eivät tule toimeen vuodesta toiseen ja perheessä on jatkuvasti jännitystila kun molemmat ovat paikalla ja välillä on huutoa, vanhempien haukkumista ja itkua niin ettei mitään rajaa. Silloin uskon siihen että kaksi kotia on lapsille parempi vaihtoehto? Lapset tarvitsevat rutiineja ja tasaista arkea kasvaakseen tasapainoisiksi, jos se ei ydinperheenä onnistu niin sitten ehkä yhden aikuisen perheenä. Rahalla ei saa kaikkea, vaikka se helpottaa niin tunteet ovat kuitenkin tärkeämpiä ja niitä ei korvaa mikään tavara!
 
musta tuntuu että erotaan liiankin helposti. pieni riita niin johan viedään eropapereita... ei edes yritetä korjata tilannetta.
ymmärrän hyvin että kun ollaan ajauduttu umpikujaan tai tunteita ei ole enään niin silloin on kyllä eron paikka. täällä ollaan vain kerran, turha sitä tuhlata ainaiseen tappeluun. ja jos kyseessä on fyysistä/henkistä väkivaltaa niin se on mun mielestä aina eron paikka, sellaista ei kenenkään pidä kestää...

meillä oli miehen kanssa jo puheissa että erotaan kun tuntuu että ei löydy muuta yhteistä kuin lapset mutta loppujen lopuksi sitkeä yritys palkittiin ja se yhteinen sävel löytyi!! ja nyt tuntuu taas todella hyvältä. meitä piti kanssa yhdessä lapset ja laina mutta yhteisellä päätöksellä ja kun molemmista kuitenkin tuntui että "tuon kanssa mä kyllä haluun oikeasti vanheta" ja "eikä se välttämättä vaihdolla parane ;)" , suhde alkoi toimimaan. kompromisseja ja joustoa puolin ja toisin ja se tunne sieltä jostain sydämmen pohjalta löytyi. =)

sitä mä en kanssa ymmärrä että monesti yh:t luokitellaan heti huonoksi vanhemmaksi. tuttavapiirissäni on monta yksinhuoltajaa, ja sieltä jopa löytyy jopa yksi yh-isä kun tuntuu että kaikki ajattelee että yh:t on melkein aina naisia...
ja mitä mä näitä suhteita olen seurannut niin hienosti ne asiansa hoitaa ja lapsensa! ja on varmasti raskasta!!eivätkä biletä yhtään sen enempää kuin ei-yh:t...

mutta kannattaa muistaa että joskus se yrityskin palkitaan, aina ei kannata helpolla luovuttaa. =)
 
Minäkin luulin, että meidän suhteessamme miehelläni ei ollut minkäänlaisia tunteita. Minä taas rakastin niin paljon, että sattui. Kuitenkin kun tuohon omaan rakkauteen ei saanut mitään vastakaikua, niin olin pari vuotta sitten niin loppu ja rikki, että hankin itselleni oman vuokra-asunnon. Sitä edeltävä aika oli yhtä helvettiä, mistään ei voitu puhua, kaikki kääntyi riidaksi. Seksiä harrastettiin muutaman kuukauden välein. Mieheni sulkeutui omiin oloihinsa tai vietti viikonloput ja lomat yksinään mökillämme. Lapsilleen hän oli hyvä ja rakastava isä, mutta minä olin hänelle kuin välttämätön paha. En tajunnut, miten tähän vaiheeseen jouduttiin.

Kun olin tehnyt tuon asuntoni vuokrasopimuksen, sanoin miehelleni, että en haluaisi erota, mutta muutan pois joksikin aikaa ja hän saa jäädä lasten kanssa asumaan yhdessä omistamaamme asuntoon. Tässä vaiheessa mieheni sitten heräsi täydellisesti. Hän aneli, että en muuta, ja suostuin hänen pyyntöönsä sillä ehdolla, että me haemme ulkopuolista apua. Tämä ulkopuolinen apu oli sitten yksi parisuhdeterapeutti. jonka toimintaa mieheni piti aluksi täydellisenä huijauksena. Meillä oli yhteisiä istuntoja, mutta myös niin, että molemmat kävivät tapaamassa terapeuttia yksinään. Kun mieheni epäili tämän terapian merkitystä, sanoin, että tämä on se viimeinen tilaisuus. Joko se tai sitten se, että muutan pois kodistamme.

Meillä on teini-ikäisiä lapsia, joten asioiden ruotiminen kotona oli vähän hankalaa. Päätimme mieheni kanssa lähteä kahdestaan mökillemme. Se viikonloppu oli raadollinen. Puhuimme, huusimme, itkimme, rakastelimme…

Mieheni piti nöyryyttävänä, että olin raahannut hänet terapeutille. Minä pidin sitä taas parempana kuin että liittomme loppuu. Tuon viikonlopun aikana mieheni sanoi, että hän on aina rakastanut minua, mutta että minä verbaalisesti lahjakkaampana ja muutenkin voimakastahtoisempana olen jyrännyt hänet. Tuo mitä hän sanoi, sattui todella paljon, mutta laittoi myös ajattelemaan. Olinko ollut oikeasti itsekäs? Olinko vaatinut häntä osoittamaan tunteensa minulle jollakin tietyllä tavalla? Vaadinko häntä olemaan tietynlainen, vaikka en sitä tarkoituksella tehnytkään?

Sovimme, että yritämme jatkaa yhdessä. Purin tuon vuokrasopimuksen (maksoin kaksi kuukautta asunnosta, jonne en yhtäkään tavaraa vienyt, enkä yhtäkään yötä viettänyt). Sovimme, että molemmat yritämme pelastaa tätä suhdettamme: hän yrittää osoittaa minulle, kuinka paljon hän minua rakastaa ja minä annan hänelle tilaisuuden osoittaa tunteensa omalla tavallaan.

Aloimme tarkoituksella huomioida toisiamme entistä enemmän. Kävimme treffeillä (älkää naurako) eli sovimme tapaamisista eri paikoissa töiden jälkeen (esim. kahvila, leffateatteri), aloimme käymään yhdessä kävelylenkeillä, panostimme viikonloppuihin, teimme toisillemme pieniä yllätyksiä. Myös seksi palasi kuvioihin. Mutta mitä tärkeintä, opimme puhumaan ja minä myös kuuntelemaan.

En pysty sanomaan, oliko tuosta terapeutista apua oikeasti. Olisimmeko keksineet itse pakottaa itsemme puhumaan toisillemme? En tiedä. Nyt tilanne on hyvä. Ja toivon, että me molemmat muistamme jatkossakin ottaa toisemme huomioon.

Ap-kirjoittajalle sanoisin, että voi olla, että niitä tunteita kuitenkin on. Ne eivät vaan pääse pintaan.
 
Teille kävi hyvin, onnittelut siitä!
Mun eksä ei suostunut lähtemään terapeutille, joten kävin yksin.
Ei hän suostunut puhumaan ongelmista, ei missään nimessä halunnut olla enää kanssani, hän halusi karata toisen matkaan ja ongelmia myös.
Vuosi sitten hän tuli pyytämään takaisin, että keskustellaan nyt kun hänelle sopii.
Ikävä kyllä se ei enää sopinut minulle. En pystynyt enää aloittamaan kaikkea alusta.
Tunteet ovat kuolleet, en voisi kuvitellakkaan seksiä hänen kanssaan saati muuta.
Se oli surullista, näin meille kävi. Nyt entinen mieheni käy meidän eroprosessia läpi tuskaisena, minä kävin silloin kun erosimme.

Olen jo kasvanut aivan eri ihmiseksi kuin olin liitossa ollessani, itsetunto on noussut ropisemalla ja kaikki elämässäni on muuttunut, ammattia myöten.
Niin siinä käy kun "joutuu" seisomaan omilla jaloillaan. :)


Sinulla sentään on fiksu mies joka hokasi olla ajoissa liikenteessä.
Voimia teille yhteisellä taipaleella.
 
"En pysty sanomaan, oliko tuosta terapeutista apua oikeasti. Olisimmeko keksineet itse pakottaa itsemme puhumaan toisillemme? En tiedä. Nyt tilanne on hyvä. Ja toivon, että me molemmat muistamme jatkossakin ottaa toisemme huomioon."

Katsoin aamulla pitkästä aikaa telkkarista Vekkarin. Siinä neljän lapsen vanhemmat kertoivat aviokriisistään. He eivät ottaneet yhteyttä ammattiterapeuttiin vaan juttelivat asiasta ystävien kanssa. Nykyään heillä on tapana käydä saunassa kerran päivässä ja jutella siellä kaikista asioista.

Tuli sieltä toinenkin minua kiinnostava ohjelma taideterapiasta. Eräs lapsensa sairauden vuoksi taideterapiassa käyvä nainen sanoi osuvasti, että kaikki eivät jaksa "Kauniit ja Rohkeat tyyppistä jorinaa tuntikaupalla". Taideterapiassa ei voi "kusettaa" näin hän sanoi.

Naiset näyttivät vuosi sitten maalaamiaan teoksia. Tuli jotenkin haikea tunne.
Minäkin suunnittelin aikoinani tekeväni näyttelyn nimellä Avioero. Olisin tehnyt tosi rajuja irtiottoja ja taideteosten nimien keksimisessä en olisi säästellyt mielikuvitusta.

Kävin äsken ihailemassa taiteilija Heli Rekulan töitä netissä.

Aamun Vekkarin mies sanoi, että hänellä oli asennevamma. Hän tekee edelleen yhtä kiireistä työtä, mutta siitä huolimatta on aikaa perheelle. Hän osaa nykyään kuunnella eri tavalla perhettään ja hän on jättänyt tietokoneella räpläämisen illalla kokonaan pois.

Konstit kuulostivat äärimmäisen yksinkertaisilta ja kotikutoisilta. Melko vähälläkin saa perheen tasapainoon.
 
Minusta perhe ja avioliitto ovat pääasiassa sitoutumista. Ei ole hyvä lähteä lätkimään siitä noin vain jos kyllästyttää tai toinen ei osaa osoittaa rakkauttaan oikealla tavalla. Jokaisesta suhteesta se hehku ja huuma haihtuu. Se, että ollaan sen jälkeen "vain" kavereita on mielestäni täysin väär syy erota. On hyvä että on kaveri sen oman kumppanin kanssa. Muutoinhan sitä eroaa vain sen takia, että haluaa kokea tuota ensihuumaa yhä uudelleen ja uudelleen.. se ei ole vakaata elämää, eikä hyvä lapsillekaan.

Jos on todellisia syitä eroon, jatkuvia riitoja, huutoa, pahoinpitelyä tms. niin toki silloin on lastenkin etu erota, muutoin ei tosiaankaan ole.
 
Edellisen kanssa samaa mieltä.
Ap sanoi olevansa "kaverillisissa väleissä" miehensä kanssa. Siinä nyt vaan omat halut ja himot naulaan, kunnes lapset on kasvaneet, ja käytätte sitä kaverillisuutta lastenne hyväksi.
Yh:kin voi olla hyvä vanhempi, mutta se ei ole lapsille mikään ihannetilanne. Enemmän yh- ja uusperhekuvioissa on ongelmia kuin "perinteisissä" perheissä (näihin luen myös sateenkaariperheet - siis kaikki kahden vanhemman perheet, jotka ovat yhdessä ottaneet lapsista vastuun).
 
Avioliiton eteen kannattaa tehdä töitä tosissaan, sillä lapset, oma koti ja kaveruus - ystävyys ovat jo todella paljon, monilla ei ole mitään näistä.
Miksi se oman nautinnon ajatus on aina etusijalla? En usko, että se jatkuva parin vaihto lopultakaan suo muuta, kuin hetken huuman.
 
Kun on ollut hirveän kauan naimisissa, eivät ne petitunteet enää roihua samalla lailla kuin joskus nuoruudessa. Kuitenkin on se tuttu ja turvallinen elämänkumppani. Silloin molemmat voivat harrastaa omia juttujaan, kun ei kaikkea huvita yhdessä tehdä.

Vuosien varrella koetut asiat yhdistävät. Ei yhtään huvita ajatus, että pitäisi alkaa uutta miestä opettaa "talon tavoille" eli harjoitella uuden kaverin tottumusten kanssa elämistä.

Asioilla on monta puolta ja monta näkökantaa. Nykyisin liian herkästi lähdetään hakemaan omaa nautintoa eikä tajuta, että arki se tulee vastaan joka suhteessa.
 
Alkuperäinen kirjoittaja helpompi jäädä:
Itse elin jonkin aikaa suhteessa, jossa tunteet toista kohtaan oli lähinnä kaverilliset. Vuosi sitten erosin ja muutin lapsen kanssa kahden asumaan.

Olen törmännyt tosi monesti samaan. Ei fiiliksiä jatkaan, mutta erotakaan ei viitsitä. Syynä on lapset,lainat jne.
Ymmärrän toki että haluaa lasten parasta, mutta kannattaako omaa elämää heittää ihan hukkaan, kun voi nauttia enemmänkin. Lapset ei häviä kuitenkaan mihinkään...



Ap:lle vastaus kysymykseesi: Vastuuntunnosta ja sitoumuksesta siihen suhteeseen jäädään. On säälittävää että jotkut rikkovat perheensä ja lasten kodin vain hakeakseen suurempaa nautintoa. Ohimeneviä onnentunteita...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Piituli:
Ap:lle vastaus kysymykseesi: Vastuuntunnosta ja sitoumuksesta siihen suhteeseen jäädään. On säälittävää että jotkut rikkovat perheensä ja lasten kodin vain hakeakseen suurempaa nautintoa. Ohimeneviä onnentunteita...

Minusta taas on paljon säälittävämpää olla suhteessa vain velvollisuudesta tunteiden kuoltua. Lapsille vanhempien kylmennyt suhde on paljon pahempi kuin ero. Lapsetkin haluavat vanhempiensa olevan onnellisia.

 
Entäs sitten kun ei oikein olla miehen kanssa enää edes kavereita. Meillä ei ole keskenämme juuri mitään puhuttavaa saatikka mitään yhteistä tekemistäkään, kumpaakin kiinnostaa ihan eri asiat. Seksiä ei ole ollut enää aikapäiviin. Me vaan "haahuillaan" yksinämme ympäri taloa ja jos joskus sattumalta satutaan yhtäaikaa samaan huoneeseen, niin mieleen tulee, että "ai niin, toikin asuu täällä vielä"...

Mies ei herätä minussa enää kertakaikkiaan mitään tunteita, ei edes ärtymystä. Jokunen vuosi sitten sen käytös sentään vielä ärsytti toisinaan, nykyään ei edes sitä enää. Todennäköisesti mies tuntee samalla tavalla. Lapsia meillä on kaksi, joista vanhempi (10v.) kerran ihmettelikin, miksei äiti ja isä koskaan tee mitään yhdessä tai käy missään yhdessä, niinkuin kavereiden vanhemmat. Enpä osannut kovin hyvää vastausta antaa.

Itseään sitä tietysti saa syyttää, kun ei ole pitänyt huolta parisuhteestaan tai on alunperinkin mennyt "väärän" ihmisen kanssa naimisiin. Nyt olen kuitenkin vakavasti alkanut harkitsemaan eroa, ei tällaisestakaan elämästä mihinkään ole.

 
Alkuperäinen kirjoittaja ei hyvä:
Entäs sitten kun ei oikein olla miehen kanssa enää edes kavereita. Meillä ei ole keskenämme juuri mitään puhuttavaa saatikka mitään yhteistä tekemistäkään, kumpaakin kiinnostaa ihan eri asiat. Seksiä ei ole ollut enää aikapäiviin. Me vaan "haahuillaan" yksinämme ympäri taloa ja jos joskus sattumalta satutaan yhtäaikaa samaan huoneeseen, niin mieleen tulee, että "ai niin, toikin asuu täällä vielä"...

Mies ei herätä minussa enää kertakaikkiaan mitään tunteita, ei edes ärtymystä. Jokunen vuosi sitten sen käytös sentään vielä ärsytti toisinaan, nykyään ei edes sitä enää. Todennäköisesti mies tuntee samalla tavalla. Lapsia meillä on kaksi, joista vanhempi (10v.) kerran ihmettelikin, miksei äiti ja isä koskaan tee mitään yhdessä tai käy missään yhdessä, niinkuin kavereiden vanhemmat. Enpä osannut kovin hyvää vastausta antaa.

Itseään sitä tietysti saa syyttää, kun ei ole pitänyt huolta parisuhteestaan tai on alunperinkin mennyt "väärän" ihmisen kanssa naimisiin. Nyt olen kuitenkin vakavasti alkanut harkitsemaan eroa, ei tällaisestakaan elämästä mihinkään ole.


Jätätkö suosiolla lapset isälleen, vai katsotko että olet oikeutettu riistämään mieheltä oikeuden kasvattaa päivittäin omia lapsiaan?

 
Niin kuin Dr.Phil sanoi ohjelmassaan : Ero pitää ansaita. Eli suomeksi sanottuna kaikki mahdollinen on tehtävä suhteen eteen, vasta sen jälkeen, kun voit katsoa peiliin ja todeta rehellisesti että kaikki voitava on tehty,eikä mikään auta, olet erosi ansainnut.
 
Sitoutuminen ja vastuu perheestä ovat tärkeitä asioita, mutta niin on myös elämästä nauttiminen. Nauttimisella en tarkoita enemmän tai vähemmän syntisiä Nautintoja, vaan sitä perustunnetta, että minun on hyvä olla. Sitä kuuluisaa sielunrauhaa. Minä en ainakaan tuntenut itseäni hyväksi äidiksi ja hyväksi ihmisenmalliksi lapsilleni elämällä suhteessa, jossa ei ollut yhteenkuuluvuutta ja kumppanuutta edes nimeksi. Kolmestatoista vuodesta käytin seitsemän korjausyrityksiin, mutta eihän se yksin onnistu, jos toinen ei mitään korjattavaa näe. Annoin siis periksi. Lapset isä jätti minulle "rangaistukseksi".
 

Yhteistyössä