Minäkin luulin, että meidän suhteessamme miehelläni ei ollut minkäänlaisia tunteita. Minä taas rakastin niin paljon, että sattui. Kuitenkin kun tuohon omaan rakkauteen ei saanut mitään vastakaikua, niin olin pari vuotta sitten niin loppu ja rikki, että hankin itselleni oman vuokra-asunnon. Sitä edeltävä aika oli yhtä helvettiä, mistään ei voitu puhua, kaikki kääntyi riidaksi. Seksiä harrastettiin muutaman kuukauden välein. Mieheni sulkeutui omiin oloihinsa tai vietti viikonloput ja lomat yksinään mökillämme. Lapsilleen hän oli hyvä ja rakastava isä, mutta minä olin hänelle kuin välttämätön paha. En tajunnut, miten tähän vaiheeseen jouduttiin.
Kun olin tehnyt tuon asuntoni vuokrasopimuksen, sanoin miehelleni, että en haluaisi erota, mutta muutan pois joksikin aikaa ja hän saa jäädä lasten kanssa asumaan yhdessä omistamaamme asuntoon. Tässä vaiheessa mieheni sitten heräsi täydellisesti. Hän aneli, että en muuta, ja suostuin hänen pyyntöönsä sillä ehdolla, että me haemme ulkopuolista apua. Tämä ulkopuolinen apu oli sitten yksi parisuhdeterapeutti. jonka toimintaa mieheni piti aluksi täydellisenä huijauksena. Meillä oli yhteisiä istuntoja, mutta myös niin, että molemmat kävivät tapaamassa terapeuttia yksinään. Kun mieheni epäili tämän terapian merkitystä, sanoin, että tämä on se viimeinen tilaisuus. Joko se tai sitten se, että muutan pois kodistamme.
Meillä on teini-ikäisiä lapsia, joten asioiden ruotiminen kotona oli vähän hankalaa. Päätimme mieheni kanssa lähteä kahdestaan mökillemme. Se viikonloppu oli raadollinen. Puhuimme, huusimme, itkimme, rakastelimme
Mieheni piti nöyryyttävänä, että olin raahannut hänet terapeutille. Minä pidin sitä taas parempana kuin että liittomme loppuu. Tuon viikonlopun aikana mieheni sanoi, että hän on aina rakastanut minua, mutta että minä verbaalisesti lahjakkaampana ja muutenkin voimakastahtoisempana olen jyrännyt hänet. Tuo mitä hän sanoi, sattui todella paljon, mutta laittoi myös ajattelemaan. Olinko ollut oikeasti itsekäs? Olinko vaatinut häntä osoittamaan tunteensa minulle jollakin tietyllä tavalla? Vaadinko häntä olemaan tietynlainen, vaikka en sitä tarkoituksella tehnytkään?
Sovimme, että yritämme jatkaa yhdessä. Purin tuon vuokrasopimuksen (maksoin kaksi kuukautta asunnosta, jonne en yhtäkään tavaraa vienyt, enkä yhtäkään yötä viettänyt). Sovimme, että molemmat yritämme pelastaa tätä suhdettamme: hän yrittää osoittaa minulle, kuinka paljon hän minua rakastaa ja minä annan hänelle tilaisuuden osoittaa tunteensa omalla tavallaan.
Aloimme tarkoituksella huomioida toisiamme entistä enemmän. Kävimme treffeillä (älkää naurako) eli sovimme tapaamisista eri paikoissa töiden jälkeen (esim. kahvila, leffateatteri), aloimme käymään yhdessä kävelylenkeillä, panostimme viikonloppuihin, teimme toisillemme pieniä yllätyksiä. Myös seksi palasi kuvioihin. Mutta mitä tärkeintä, opimme puhumaan ja minä myös kuuntelemaan.
En pysty sanomaan, oliko tuosta terapeutista apua oikeasti. Olisimmeko keksineet itse pakottaa itsemme puhumaan toisillemme? En tiedä. Nyt tilanne on hyvä. Ja toivon, että me molemmat muistamme jatkossakin ottaa toisemme huomioon.
Ap-kirjoittajalle sanoisin, että voi olla, että niitä tunteita kuitenkin on. Ne eivät vaan pääse pintaan.
" , suhde alkoi toimimaan. kompromisseja ja joustoa puolin ja toisin ja se tunne sieltä jostain sydämmen pohjalta löytyi. =)