No, kaipa se osittain on asennekysymyskin. Mutta niitä asenteitakin on monenlaisia. Voihan sitä ajatella, että: "Tämä ei ole sitä mitä haluaisin ja en jaksaisi tätä ollenkaan, mutta minun nyt vaan täytyy jaksaa. Herra antaa kaikille taakkansa ja minun taakkani ovat nämä lapset. Joten minun nyt vaan täytyy jaksaa. Minun velvollisuuteni on olla kiitollinen ja onnellinen, joten päätän nyt olla. En tosin jaksaisi enää ollenkaan, mutta minun jaksamisellani ei ole mitään väliä. Haudassa saa sitten levätä."
Voi myös ajatella, että "vaikka olisin halunnut tehdä elämässäni muutakin kuin lapsia ja kotitöitä, niin eipä minun elämälläni juuri merkitystä ole kenellekään muulle - joten sama sitten vaikka vaan synnyttää ja hoitaa kotia".
Jos on itse tehnyt sen valinnan, että haluaa ison perheen, on ainakin saanut sen, minkä on halunnut. Mutta on hiukan eri asia, jos oppii ehkäisyn olevan suurin synti, johon nainen voi syyllistyä - siinä oppii kieltämään oman tahtonsa ja oman ajattelun aika tehokkaasti.
Ei tietysti kaikilla lestadiolaisilla suurperheen äideillä niin vaikeaa ole ja joku voi aidosti tykätä siitä että on suuri perhe. Mutta ei pitäisi olla mikään yllätys, että aika moni kokee myös olevansa niin henkisesti kuin fyysisesti täysin loppu. En sitten ymmärrä, miksi siinä pitäisi ottaa joku "positiivinen asenne", jotta jaksaa puskea vielä lisää lapsia maailmaan. Usein se oman ajattelun ja oman tahdon löytäminen edellyttää ensin vitutusta ja sen tajuamista, että asiat ovat päin helvettiä.
Juuri vähän aikaa sitten Hesarissa oli juttua ajasta ennen ehkäisyä - kaikki lapset eivät todellakaan olleet toivottuja. Aika paljon sellainen aiheuttaa katkeruutta. Fiksumpaa olisi antaa tilaa ihmisten tunteille eikä kehottaa hautaamaan niitä valheellisen positiivisuuden alle.