Ekan kohdalla toivoin ehkä hieman tyttöä. "Tiesin" kuitenkin tulokkaan olevan poika joten en osannut pettyä, kun asia ultrassa varmistui. Toisen kohdalla toivoin ehkä enemmän poikaa ja alusta asti "tiesin" pojan olevan tulossa silläkin kertaa. Kolmas jos meille joskus tulisi, niin ehkä toivoisin taas poikaa...

Jostain syystä monille tutuilleni/sukulaisilleni oli jotenkin pieni pettymys, että toinenkin lapsemme oli poika. Iha suoraan sain kuulla seuraavaa: "voi kun se ois ollu tyttö", "no onhan ne kaks poikaakin varmaan ihan kivat", "no nyt sitten vielä kokeilette kolmatta, että saatte tytön"...

Hiukan tosta tuli paha mieli toisen puolesta. Mutta niinpä se heidänkin pettymyksensä ajanmyötä laantui.
Mielestäni jokainen saa toivoa, mitä haluaa. Omalla kohdallanikaan raskautuminen ei ole koskaan ollut itsestään selvää, mutta silti olen osittain toivonut. Jossain kohdin se toivominenkin muuttuu kuitenkin hieman kyseenalaiseksi. Katsoin kerran dokumenttia tästä aiheesta. Siinä oli äiti, jolla oli vain poikia ja tyttöä halusi enemmän kuin mitään. Rakenneultrassa sitten kun selvisi tulokkaan olevan poika, niin se äidin käytös pisti kyllä vihaksi... Loppu ohjelma itki ja surkutteli asiaa, eikä oikeen missään vaiheessa tuntunut hyväksyvän lasta, jota mahassaan kantoi. Tossa tapauksessa jäi sellanen olo, että sen lapsen elämä ei tuu olemaan varmaan kovinkaan kiva.

Suoraan sanottuna teki mieli takoa äidin päätä seinään ja kysyä, että "miksi, oi miksi, edes otit tälläisen riskin, jos tuleva lapsesi on sinulle näin kamala pettymys"!!!