Miksi toiset on niin "heikkoja", että heti eron jälkeen rynnätään uuteen suhteeseen?

[mun terveimmät suhteeni :)]

Laastarisuhteet on parhaita! Mulla on ollut sellainen jo kahdesti kun pitkä suhde päättyi. Toisella kerralla mies oli muuttamassa ulkomaille joten meillä oli lyhyt ja kiihkeä romanssi. Miehen lähdettyä emme pitäneet yhteyttä, mutta mä voin hyvin ja tunsin että oli ihailtu ja viehättävä (oli ollut positiiviset tunteet itsestä hukassa pitkän suhteen lopussa).

Toisella kerralla deittailin ihanaa ja erittäin hyvännäköistä kundia, joka vei mua konsertteihin ja ravintoloihin. Seksikin oli loistavaa. Mutta emme kumpikaan rakastuneet toisiimme vaikka kovasti pidimmekin toisistamme. Parin kuukauden kuluttua paiskattiin kättä ja toivottiin hyvää loppuelämää.

Molemmat oli mulle ihania kokemuksia ja vaikka diili oli alitajuisesti ihan selvä kummallekin, kumpikin miehistä kohteli huomaavaisesti ja kuin kukkaa kämmenellä. Vieläkin muistelen heitä hyvällä...

 

[Horuksen silmä]

Tossa lisää aiheesta;
http://www.mtv3.fi/helmi/ihmissuhteet/artikkeli.shtml/784833?ihmissuhteet-parisuhde-kielletyt_tunteet

 

[Lissu]

Mä aloin seurustella samantien kun edellisestä erosin. Olin tosin vasta 24-vee ja ekaa kertaa elämässäni rakastuin kun vielä seurustelin edelliseni ( seitsemättä vuotta) kanssa. Ei siinä rakkauden huumassa ajatellut että olisi jotenkin pakolla pitänyt olla yksin. Eroa nuoruuden poikaystävästä olin tehnyt jo vuosia, en vaan ollut saanut lähdetyksi.

Nyt ollaan 7 vuotta oltu yhdessä, 2 lasta on ja edelleen mies on elämäni rakkaus, ei laastarisuhde

 

[Turkilmas]

Siksi koska jotkut ihmiset eivät pysty olla yksin.
Tunnen liudan ihmisiä jotka ovat muuttaneet vanhempien helmoista avoliittoon ja avoliiton kariuduttua ollaan taas kun paita ja peppu jonkun toisen ihmisen kanssa.
Ihminen kai pelkää omaa itseään, ajatuksia ja itsenäisyyttä jos täytyy aina olla joku siinä kyljessä hengittämässä.
Mä en usko että monikaan suhde mikä on saanut alkunsa edellisen suhteen raunioilta voi kestää kovinkaan pitkään.
Vois toki vaikka kysellä palstalaisilta monellako on lapsia sellaisen suhteen seurauksena ja ovatko vielä yhdessä niiden lasten isien kanssa....

Hmm... mitäs jos pitkään sinkkuna elävät eivät pysty olemaan parisuhteessa? Pelkää aloittaa kaikki jälleen alusta, pelkää rakastumista ja pelkää jo valmiiksi siipiensä polttamista?

Ja pakko olla kyllä aivan hemmetin surkea parisuhde, jos siinä eläessään ei voi olla oma itsensä, ajatella ja olla itsenäinen. Mä ainakin olen noita kaikki vaikka suhteessa olenkin.

Me ollaan nyt oltu miehen kanssa yhdessä 10,5 vuotta. Niistä 8 naimisissa. Tiedän myös useamman muunkin parin, joka on hyvin nopeasti "pariutunut" uudestaan ja on ollut jo pitkään yhdessä. Yksi näistä tuntemistani on myös eksäni, joka kylmästi jätettiin rannalle kun löysin uuden. Hän ei kauaa ehtinyt ihmetellä kun oli jo perustamassa perhettä. Naimisissa on hänkin ja kahden lapsen isä.

Mun ja eksän suhde oli jo raunio. Ero olis tullut joka tapauksessa. Mulla ei ollut mitään tarvetta uudelle miehelle, vaan olin suunnitellut viettäväni villiä sinkkuelämää. En ollut (enkä ole edelleenkään) pienimmässäkään määrin reppana. Vaan kun tapasin nykyisin mieheni, niin hullaannuin aivan päätä pahkaa. Kaikki luuli miestäni "laastariksi", mutta kerroin epäilijöille että tiedän mun mieheni olevan "se oikea". Ongelmia entisestä suhteesta ei siirretty uuteen, sillä uudessa suhteessa ei niitä entisiä ongelmia onneksi ole.

Jos mulle ja miehelle tulisi jostain syystä ero, niin tuskin pystyisin uuteen suhteeseen heti. Toisaalta jos tämä suhde kaluttaisiin yhtä totaalisen loppuun kuin edellinen, niin enpä tiedä. Mutta sen tiedän, että olisi outoa toimia vastoin tahtoaan: olla väkisin yksin kun kerran täytyy olla, tai hakea väkisin parisuhdetta ihan vaan kun on pakko olla suhteessa. Jos toimii niinkuin sydän sanoo, voi harvemmin toimia väärin.

 

[Turkilmas]

luulen että moni vaihtaa lennosta jo sen vuoksi, että haluavat säilyttää epärealistisen kuvan itsestään. Yksin joutuisi ennenpitkää käsittelemään ne tunteensa ja katsomaan peiliin, katsomaan mm. niitä asioita, joita ei edellisessä suhteessa haluttu nähdä. (Riippuu tietysti ihmisen iästä ja suhteen kestosta, 17-vuotiailla on parin kuukauden seurustelun jälkeen varmasti eri asia.)

Aika huvittavaa, että aikuiset ihmiset saattavat perustella sitä "rakastumisella"! Tiesittekö että rakastumisessa aivot tuottavat rakastumishormoneja jo ennen, kun "se oikea" tuli edes kohdalle? Eli toisin sanoen; otetaan se, kuka ekana tuli vastaan. Pääasia että saadaan pönkitettyä sitä omaa persoonaa, joka halutaan nähdä. Eli rakastuminen tulee kuin tilauksesta (sitähän se onkin) sieltä omasta aivoista. Se toinenhan ei sitä tunnetta tee.

Erään perhepsykologin mukaan sillä uudelleenpariutumisella siirretään tiettyjä tunteita myöhemmäksi, eli ne tietyt edellisen suhteen ongelmat siirtyvät luontevasti sinne seuraavaan muhimaan.

Tämäkin näkökanta on mielestäni sangen outo. Miksi ihminen ei voisi tai joutuisi välillä katsomaan peiliin ja huomaamaan vikoja itsessään jos ja kun elää parisuhteessa? Mä ainakin olen oppinut huimasti itsestäni asioita tässä vuosien varrella. Niin hyviä kuin huonoja. Mutta niillä ei kyllä ole ollut mitään tekemistä parisuhteen kanssa. Minä olen minä, suhteessa tai ilman.

Ja tuosta rakastumisesta. Itse elin pitkään huonossa suhteessa. Ja kun aloin tehdä henkisesti eksästä eroa, niin luettelin mielessäni kriteerejä että mitä en missään nimessä aio enää koskaan miehessä katsoa jos joskus uuteen suhteeseen päädyn. Niinpä mieheni onkin melkolailla täysin vastakohta eksälleni. Eikä ollut haettu tai epätoivoisesti eka vastaantuleva tyyppi. Hän vaan kolahti ja kovaa ja sitten tätä tyttöä vietiin. Ihan ilman hormoneja.

Tuo ongelmien siirtäminen seuraavaan suhteeseen pitää meidän osaltamme paikkansa yhdessä asiassa. Entinen petti minkä ehti ja toisaalta oli melkoisen arvaamaton suuttuessaan jne. Alkuun ihmettelinkin turvallista ja rauhallista parisuhdetta mieheni kanssa. Odotin koko ajan että milloin alkaa räiskymään kuten eksän kanssa. Olin myös varma että mies tulee mua pettämään.

Mutta aika pian opin tuntemaan mieheni paremmin. Huomasin että hän on tasainen ja turvallinen. Huomasin ettei mun tarvi koskaan pelätä häntä, sillä hän ei tule mua satuttamaan. Huomasin myös että voin luottaa häneen, hän ei mua petä. Tähän tarvittiin vähän aikaa, mutta olen vaan onnellinen että oli kokemusta noistakin ongelmista. Sen takia osaan arvostaa miestäni entistäkin enemmän.

 

[noh]

Erottuani ammoisien aikojen poikaystävästäni päädyin viikon sisällä yhteen nykyisen mieheni kanssa, joka oli yksi parhaimmista ystävistäni. Olimme olleet hyviä kavereita viitisen vuotta. Omalla kohdalla nopea uusi suhde johtui siitä, että mä olin tavalla tai toisella jo pitemmän aikaa ollut ihastunut tuohon ystävääni. Kaikki muut läheiseni olivat sen tajunneet jo ajat sitten, itse en ollut tunnustanut sitä itselleni, kun periaatteena oli silloin se, että kaverit ovat vain kavereita...

Reilut 12 vuotta olemme nyt eläneet yhdessä, 9 vuotta niistä aviossa. Lapsia kolme. Mä olen vain ja ainoastaan tyytyväinen siihen, että vihdoin älysin ja tunnustin itselleni asioiden oikean laidan.

 

[Nannanapa]

se on se kuuluisa laastarisuhde

Tätä mäki veikkaan

 

[vieras]

Enpä tiedä mutta omalla kohdallani ne on ollut niitä lohtusuhteita, aina pidemmän suhteen jälkeen on ollut yksi ns laastarisuhde.
Eka suhteeni kesti 8 vuotta ja sen suhteen jälkeen oli puolivakavaa ja vähemmän vakavaa muutaman eri ihmisen kanssa.
Sitten tapasin nykyisen mieheni jonka kanssa ollaan oltu 6 vuotta yksissä,mutta meilläkin oli muutaman vuoden jälkeen suhde katkolla ja siinä välissä oli yksi suhde joka olis voinut muuttuakkin vakavammaks mutta palattiin sitten miehen kanssa yhteen. Tää mun ihan ensimmäinen suhde (8v. ) alko kun olin 15v ja oli ensimmäinen poikaystävä ja 16 vanhana lähdin kotoa ja sen jälkeen en ole koskaan ollut yksin.
Omalla kohdalla se on kait jonkinlaista läheisriippuvaisuutta ja jotkut on sanonut sen johtuvan alkoholistiäidistäni joka meidät ns hylkäsi veljen kanssa pienenä,siis asuttiin kyl kotona mutta äiti saatto huidella ryyppyreissuillaa tai putkareissuillaan parikin viikkoa ja me kerjättiin mummolta ruokarahaa,onneksi joku ihana kanssa ihminen sitten vuosien kuluttua tajus soittaa sossuille asiasta.Eli hylkäämisen tunteita koen yksin ja pelkään yksin oloa paljon,parikin yötä jo ahdistaa.

 

[bla]

Mä ainakin aina tarvitsen sen reboundin. Olennaista reboundin valinnassa kuitenkin on, että tyyppi on aina liikaa jotakin: liian älykäs, liian kunnianhimoinen, liian pinnallinen. Tämä on merkityksellistä, sillä näin varmistetaan, että rebound-jutusta ei tule pitkässä juoksussa kunnon suhdetta.

 

[nti hulina]

Siksi koska jotkut ihmiset eivät pysty olla yksin.
Tunnen liudan ihmisiä jotka ovat muuttaneet vanhempien helmoista avoliittoon ja avoliiton kariuduttua ollaan taas kun paita ja peppu jonkun toisen ihmisen kanssa.
Ihminen kai pelkää omaa itseään, ajatuksia ja itsenäisyyttä jos täytyy aina olla joku siinä kyljessä hengittämässä.
Mä en usko että monikaan suhde mikä on saanut alkunsa edellisen suhteen raunioilta voi kestää kovinkaan pitkään.
Vois toki vaikka kysellä palstalaisilta monellako on lapsia sellaisen suhteen seurauksena ja ovatko vielä yhdessä niiden lasten isien kanssa....

mä olen sun kuvailemasi ihminen =)
muutin kotoa suoraan exän kanssa tehtiin lapsi yhdessä oltiin 10v,toinen suhde mikä alkoi pian eron jälkeen on kestänyt 6v ja 1 yhteinen lapsi.
eroamassa ei olla nykyisen kanssa.

en mä pelkää yksinäisyyttä,ei parisuhde tarkoita jatkuvaa yhdessä oloa että kaikki asiat pitäisi tehdä yhdessä.
sellasta paita ja peppu suhdetta en edes kestäisi mun on saatava välillä hegittää ja olla yksi nautin siitä mutta viihdyn myös mieheni kans loistavasti

 

[voi voi]

Miksi,miksi...ihmiset ovat erilaisia ja keikkea ei tarvi ymmärtää. Jokainen elää niinkuin parhaaksi näkee,eikä se oikeastaan kuulu kenellekään millään lailla.

Onhan se kurjaa,jos toisten tyyli elää omaa elämäänsä korpeaa jotain ulkopuolista noin paljon. Tosi kurjaa!

 

[Mirella]

Joskus sitä saattaa rakastua palavasti heti eron jälkeen

 

[Micosa]

Suhderiippuvainen eli tosiaan ei kykene olemaan yksin.

 

[Ei kuitenkaan niin]

Miksi,miksi...ihmiset ovat erilaisia ja keikkea ei tarvi ymmärtää. Jokainen elää niinkuin parhaaksi näkee,eikä se oikeastaan kuulu kenellekään millään lailla.

Onhan se kurjaa,jos toisten tyyli elää omaa elämäänsä korpeaa jotain ulkopuolista noin paljon. Tosi kurjaa!

Hei sul on mun luonto