Millä tulla toimeen "hullujen" sukulaisten kanssa, siis lapsuusperheen kanssa?

[ongelmasta toiseen ?]

Olen kotoisin tunnekylmästä, negatiivisesta, ahdasmielisestä, aggressiivisesta ja muutenkin "oudosta" kodista. Myös eräs insestiepäilys on mutta sitä ei ole todistettu. No se siitä, vanhempani ovat takuulla tehneet parhaansa meitä lapsia kasvattaessaan aikanaan eli en siitä käy heitä syyttämään, tämän olen oppinut psykoterapiassa.

Eli ongelmaani: mieheni ja lasteni kanssa mulla alkoivat tulla melkoisia ongelmia joten minun oli hakeuduttava lopulta psykoterapiaan ja arvatkaapa vain mitä se tuli maksamaan. No se ei ole ongelma. Olen kuitenkin päässyt nyt "normaalienKirjoille" ja pelastettua toivottavasti avioliittoni ja oman perheeni. Hyvä niin. Koska olen oppinut muuttamaan ajatuskantaani. Se ei ole helppoa.

Muttamutta. Vanhempani ja sisarukseni toimivat edelleen tietty vanhan kaavan mukaan, ja minulla onkin nyt melkoisia ongelmia tulla heidän kanssaan enää toimeen edes normaalissa kanssakäymisessä. Pahoitan jatkuvasti mieleni ja olemme riidoissa. Psykoterapiassa ei ole voitu tähän puuttua, koska eiväthän "kotiperheni" jäsenet ole käyneet missään terapiassa, vaikka aihetta toki olisikin.

Pääasia kuitenkin on että oma perheeni pysyy nyt raameissa. Mutta toivoisin että tulisin jotenkin toimeen myös vanhan perheenkin kanssa. Ystävien eikä appivanhempien ja heidän lastensa kanssa minulla ei ole koskaan mitään ongelmia ollut, hehän eivät ole yhtä läheisiä kuin oma perhe ja suku.

 

[Suojelua]

Ei ole pakko olla "väleissä" sukuun, jos se ei käy luonnostaan. Sinä olet ilmeisestikin tervehtynyt ajatuksiltasi, kehittynyt. Muut eivät sulata sitä. Heille ainoa oikea tapa elää ja olla on heidän tapansa.

Sinä elät elämääsi peheesi kanssa, omien arvojenne mukaan. Siitä pidät kiinni, sillä se on tärkeintä kaikesta. Sinun lapsistasi tulee tunne-elämältään terveitä ihmisiä, he saavat rakkautta ja välittämistä äidiltaan, kuten pitääkin.

Joskus on todellakin parasta pitää etäisyyttä vanhaan perheeseen. Ei sille mahda mitään. Ainut sinä et tällaisen asian kanssa ole. Pidä yhteyttä ja pitäydy asioissa, joissa ei mennä arvojuttuihin tai kerro asioita, jotka ovat perheenne sisäisiä. Pitäydy "hyvää päivää" tasoisissa jutusteluissa ja pistäydytte kylässä harvakseltaan.

Sinä suojelet itseäsi ja perhettäsi, se on oikein.

 

[anna olla]

Samaa mieltä edellisen kanssa.

Synnyinperhettään ei voi valita, mutta aikuisena voi valita keihin sukulaisiin pitää yhteyttä. Ja etenkin sellaiset, jotka uhkaavat omaa mielenterveyttä tai oman perhen hyvinvointia, kannattaa unohtaa kokonaan.

Ystävistä, appivanhemmista, miehen sisaruksista jne. voi hyvinkin tulla paljon läheisempiä ja rakkaampia kuin omista vanhemmsita ja sisaruksista. Toki tämä on vähän tabu-aihe, koska vanhempiaan ja sisaruksiaan "kuuluu" rakastaa ja veri on vettä sakeampaa jne... Mutta oli ihminen geeneiltään kuinka tahansa samanlainen, ei se velvoita sietämään ja kestämään mitä tahansa p"skaa heidän suunnaltaan.

 

[Pahaa mieltä]

Miehelläni on oman perheensä kanssa vähän sama ongelma. Vanhemmat aloittivat rumban jo lasten ollessa pieniä kohtelemalla lapsiaan hyvin eriarvoisesti. Suosikit saivat rahaa, lahjoja ja kehuja. Mieheni inhoaa hienostelua on varsin suorasukainen ja -puheinen eikä se miellytä varsinkaan hänen äitiään. Minä puolestani en ole kuulemma tarpeeksi hienosta ja vanhasta perheestä. Mieheni on opiskellut vaativan ammatin rakennusalalta ja menestynyt urallaan, mutta perhe noteeraa ainoastaan lääkärit, pankkiirit ja lakimiehet, joten hänet ohitetaan olankohautuksella. Vanhemmat ovat hyvin otettuja ulkoisista vaurauden merkeistä ja titteleistä. Olemme kyllä suhteellisen hyvätuloisia. mutta elämme vaatimattomasti. Meillä on aika huikeita tulevaisuudensuunnitelmia jotka tulevat vaatimaan huomattavia säästöjä.

Olemme miettineet päämme puhki mitä tehdä kun yhteiselämä miehen perheen kanssa ei vaan suju. Seurustelu tuottaa melkein poikkeuksetta miehelleni pahaa mieltä ja ärtymystä. Aina saamme kuunnella vähättelyä ja piikittelyjä, ja jos mieheni kertoo työssään etenemisestään vanhemmilleen, ei kukaan edes kommentoi, vaan aletaan oitis pohtia, että se veljenpoika Markku tai sisar Maija vasta onkin viisas ja etevä siiinä ja tässä. Aivan kuin mieheni jotenkin astuisi heidän varpailleen uskaltamalla menestyä ja kaikki hänen saavutuksena pyyhitään oitis keskustelusta pois kuin niitä ei olisikaan. Takanapäin arvostellaan sitten sekä hänet että minut milloin mistäkin syystä.

Kyllä nyt meilläkin näyttää että välien katkaisu kokonaan on ainoa keino jolla tämän jatkuvan pahan mielen kierteen saa katkeamaan.

 

[ap.]

Samaa mieltä edellisen kanssa.

Synnyinperhettään ei voi valita, mutta aikuisena voi valita keihin sukulaisiin pitää yhteyttä. Ja etenkin sellaiset, jotka uhkaavat omaa mielenterveyttä tai oman perhen hyvinvointia, kannattaa unohtaa kokonaan.

Ystävistä, appivanhemmista, miehen sisaruksista jne. voi hyvinkin tulla paljon läheisempiä ja rakkaampia kuin omista vanhemmsita ja sisaruksista. Toki tämä on vähän tabu-aihe, koska vanhempiaan ja sisaruksiaan "kuuluu" rakastaa ja veri on vettä sakeampaa jne... Mutta oli ihminen geeneiltään kuinka tahansa samanlainen, ei se velvoita sietämään ja kestämään mitä tahansa p"skaa heidän suunnaltaan.

Kiitos vastauksista. Saa kirjoitella lisääkin.

Niin, etäisyyttä olenkin jo yrittänyt ottaa, ammatti-ihmisen neuvosta. Enkä tokikaan puhu lapsuudenkotini ihmisten kanssa mistään kovin syvällisistä, en ole koskaan puhunut mutta kun se riita ja mielen pahoitus tulee suunnilleen jo siitä sataako ulkona vettä vai ei. Osa joukosta, mukaanlukien äitini (joka ei ole mikään dementoinut, on työelämässä vielä), on äärimmäisen (anteeks!) yksinkertainen ja jääräpäinen, hänen kanssaan on ylipäätään kenenkään vaikea keskustella mistään, kun hän vain töksäyttelee asioita omasta päästään, ei keskustele vaan töksäyttää että "Asia nyt on näin ja piste". Ei mitään perusteluja ja yleensä hän on väärässä. Ymmärtäisin jos olisi kyse 89-vuotiaasta dementikosta , mutta kun ei ole. Sitten juoruillaan ja puhutaan paljon pahaa selän takana. Ja mitä ei tiedetä, siihen tulee mielikuvitus apuun ja keksitään kaikkea hullua mitä minä olen / olen tehnyt ja kuinka epätäydellinen olen.

Ystävät on hyvinkin minulle läheisempiä kuin oma suku.

 

[ap.]

Miehelläni on oman perheensä kanssa vähän sama ongelma. Vanhemmat aloittivat rumban jo lasten ollessa pieniä kohtelemalla lapsiaan hyvin eriarvoisesti. Suosikit saivat rahaa, lahjoja ja kehuja. Mieheni inhoaa hienostelua on varsin suorasukainen ja -puheinen eikä se miellytä varsinkaan hänen äitiään. Minä puolestani en ole kuulemma tarpeeksi hienosta ja vanhasta perheestä. Mieheni on opiskellut vaativan ammatin rakennusalalta ja menestynyt urallaan, mutta perhe noteeraa ainoastaan lääkärit, pankkiirit ja lakimiehet, joten hänet ohitetaan olankohautuksella. Vanhemmat ovat hyvin otettuja ulkoisista vaurauden merkeistä ja titteleistä. Olemme kyllä suhteellisen hyvätuloisia. mutta elämme vaatimattomasti. Meillä on aika huikeita tulevaisuudensuunnitelmia jotka tulevat vaatimaan huomattavia säästöjä.

Olemme miettineet päämme puhki mitä tehdä kun yhteiselämä miehen perheen kanssa ei vaan suju. Seurustelu tuottaa melkein poikkeuksetta miehelleni pahaa mieltä ja ärtymystä. Aina saamme kuunnella vähättelyä ja piikittelyjä, ja jos mieheni kertoo työssään etenemisestään vanhemmilleen, ei kukaan edes kommentoi, vaan aletaan oitis pohtia, että se veljenpoika Markku tai sisar Maija vasta onkin viisas ja etevä siiinä ja tässä. Aivan kuin mieheni jotenkin astuisi heidän varpailleen uskaltamalla menestyä ja kaikki hänen saavutuksena pyyhitään oitis keskustelusta pois kuin niitä ei olisikaan. Takanapäin arvostellaan sitten sekä hänet että minut milloin mistäkin syystä.

Kyllä nyt meilläkin näyttää että välien katkaisu kokonaan on ainoa keino jolla tämän jatkuvan pahan mielen kierteen saa katkeamaan.

Huih, ompas tutunkuuloista tekstiä! Juuri tuo, kun olet kertomassa jotain omasta esim. urasaavutuksesta tai uudesta työpaikasta, heti keskeytetään lause (!) jonka aloitit ja väliin töksäytetään ihan muuta asiaa tyyliin "Kuinkas se Markun kesämökinlaiturin nosto nyt eteneekään, pitääkös sinne lähteä ensi lauantaina apuun"?

Me emme enää puhu mistään työasioista lapsuudenkodissamme. Tai oikeastaan mistäkään muistakaan oikeista asioista. Kukaan ei kommentoi mitään, mitä nyt korkeintaan joku voi sanoa jotain vähättelevää ja lyttäävää tyyliin. Sellaista ei kaipaa kukaan.

Paljonkohan tällaisia perheitä on Suomessa? Tuttavapiirissäni on jonkun verran samaa ongelmaa ja paljon on varmaan heitä jotka eivät puhu. Kyllä on meidän suomalaisten mielenterveyden tila todella huono.

 

[miten päästä yli]

miten alunperin tuollaisesta perheestä kotoisin on saanut sellaisen itseluottamuksen, että uskaltaa lähteä esimerkiksi parisuhteeseen? Itse hankalasta perheestä kotoisin olevana olen sellaisen kynnyksen edessä, etten kehtaisi esitellä perhettäni oikein kenellekään, en haluaisi leimautua perheeseeni, johon kuitenkin kuulun. Perhe pitää tiivistä yhteyttä kuitenkin. Jotenkin koen, että minulla ei ole sitä jotakin pehmeyttä tai lämpöä, mikä kuuluisi olla. Kuori on iloinen ja sosiaalinen, pokka pitää joka tilanteessa, sillä olen oppinut pärjäämään ja sillä pärjää. Vaihtoehtoja ei ole. Mutta pinnan alla en edes tiedä mitä siellä on. Kasvatuksen ja ympäristön ja itsetunnon tulos. En itsekään halua sorkkia sitä läjää..

Toinen ongelma on se, että jännitän järjettömästi sitä, miten muut suhtautuvat tämäntyyppisestä perheestä olevaan ihmiseen. Sitä kun on jotenkin kakkosluokan kansalainen jo omissaakin silmissään, saati sitten muiden. Tuotahan ei saa sanoa ääneen, koska se tulkitaan heti huonoksi itsetunnoksi mutta ammattikielellä se tarkoittaisi vaativaa psykososiaalista tukea tarvitsevaa perhettä, jokainen voi kuvitella, mitä se tarkoittaa käytännössä.

Tiedän jo ystävistäni, kuinka he vilpittömästi järkyttyvät monenlaisista tilanteista. En pysty edes ystäville kertomaan perheestäni, kaunistelen asioita, tai kerron pikkumöröistä, niin kukaan ei tajua isoja edes olevankaan. Pidän aina tietyn etäisyyden ihmisiin. Ystäväni esimerkiksi ovat hyvistä perheistä, samoin sellaiset, joiden kanssa voisin kuvitella seurustelevani. He puolestaan eivät voisi kuvitella olevansa minun kanssani, jos tietäisivät taustoistani. Se ei tee heistä huonoja ystäviä minulle, mutta ovat vain tottumattomia, se ei ole heidän vikansa, että he eivät ole nähneet elämästä huonoja puolia. Näistä asioista voi puhua yleisesti ja tiedän, mikä se suhtautuminen yleensä on. Se on vilpitön järkytys ja ihmetys ja itsensä suojelu. En osaa päästää ihmisiä lähelleni. En edes halua, tiedän, etteivät he halua kuulla eivätkä nähdä sitä, mitä minun elämäni menneisyys on ollut. Ja se on kuitenkin olemuksessani aina jollain tavoin, vaikka tiedostankin monta asiaa.

 

[Voi olla että ei]

Esim sinulle nimim 'miten päästä yli': Ehkäpä arvostaisivat sinua vielä enemmän, jos tietäisivät lähtökohtasi. Minä ainakin voisin kuvitella, että jos tietäisin jollakulla olleen huonot lähtökohdat, tuntuisi vielä hienommalta että joku on sieltä ponnistanut ylös ja ITSE halunnut parempaa elämää ja myös tehnyt töitä sen eteen, kuin että kaikki on kultalusikalla valmiina annettu. Eikö?

 

[Nauratti oikein]

kun luin ap:n kuvausta äidistään. Anoppivainaan kaksoisolentoko hän on? Oma äitini keskusteli ja kuunteli kyllä, mutta kyllä hänelläkin oli varsin vakaat mielipiteet asioista ja viimeinen sana aina. Kummastakin voin sanoa, jotta kovasti kehno oli heidän itsetuntonsa ja alemmuuskomplekseja täynnä.

Tähän asti eläneenä tiedän jo, että sellainen on ihan turhaa. Sukuaan ja lähtökohtiaan on turha hävetä, sillä itsenämmehän meidät otetaan. Jos nyt anoppi alkaakin puhua niistä "hyvistä sukulaisista" ja aliarvostaa jotakuta, kannattaa jättää se omaan arvoonsa. Tärkeintä lienee, että itse arvostamme kunnialla asioitansa hoitavaa ihmistä.

Kovasti oli tutun kuuloista kertomasi noista Mateista ja Maijoista, joilla on sitä ja tätä. Anoppivainaa käyttäytyi ihan samoin omaa miestäni kohtaan, joka on tosi arvostettu ihminen työpaikallaan hyvän työnsä ja työmoraalinta vuoksi.

Aluksi olin hämmästynyt, kun kehaisin tai kiitin miestäni hänen hyvän luonteensa/piirteittensä johdosta ja olin hänestä ylpeä. Anoppi vetäisi siihen heti jonkun toisen sisaruksen kehumisen ja ohitti aiheen miestäni kohtaan kokonaan. Minulle tuli tunne, jotta hän asettui ikäänkuin puolustamaan sitä toista, jota hän tämän kehumiseni koki vähättelevän, vaikka itse en edes heitä ajatellut. Olisiko teilläkin samoin?

Ei kannata pahoittaa mieltänsä moisten takia. Jos ihminen on yksinkertainen ja tökerö, ei häneltä voi suuria odottaa. Oma mieheni tunsi aikanaan myös itsensä toisia kehnommaksi, mutta ajan kanssa hän on oppinut näkemään asiat oikeissa suhteissaan. Minä olen kiitellyt ääneen ja luetellut asioita, joita arvostan hänessä ja uskoihin hän minua lopulta! Jotta on yhtä hyvä kuin muut ja äidillä on puutteensa.

Vanhoilla ihmisillä on arvomaailma kuten ennenvanhaan, jolloin kylän papille ja tohtorille sekä niiattiin että kumarrettiin kunnioituksesta!

 

[ei se ole aivan niin]

Esim sinulle nimim 'miten päästä yli': Ehkäpä arvostaisivat sinua vielä enemmän, jos tietäisivät lähtökohtasi. Minä ainakin voisin kuvitella, että jos tietäisin jollakulla olleen huonot lähtökohdat, tuntuisi vielä hienommalta että joku on sieltä ponnistanut ylös ja ITSE halunnut parempaa elämää ja myös tehnyt töitä sen eteen, kuin että kaikki on kultalusikalla valmiina annettu. Eikö?

Jotenkin ulkoapäin sitä helposti alkaa jopa muka ihannoimaan, käytännössä silloin usein on aivan vieraantunut arjen todellisuudentaju. Käytännössä, montaako "reppanaa" ihailet? Montaako arvostat, eikö tule ennemmin sellainen olo, että ottaisi itseään niskasta kiinni, tekisi elämästään paremman, ei olisi noin surkea tapaus sieltä lähiöstä. Mene katsomaan jotakin arjen sankaria k-kaupan tiskillä kun se ostaa tarjousmakkaraa. Arvostat varmaan kovasti, eikö?
Tuollainen onnistuu helposti leffoissa, eikö? Tosielämässä ei olekaan niin helppoa. Eikä tontyyppisen elämän kääntöpuoli ole se, että muille tulee kultalusikalla eteen, ei läheskään. Kyllä se perusnormaaliltakin ihmiseltä vaatii sen ponnistelunsa.

Ne huonot lähtökohdat kun vaan ei ole sellanen asia, että se on mennyttä tai ohitse, painajainen, josta herättiin ja aurinko paistoi. Ne on ne olemassaolevat ihmissuhteet, ongelmat niissä, psykososiaaliset tarpeet, siihen liittyvät lisäoheisilmiöt, taloudelliset ongelmat, terveydelliset ongelmat, ulkonäkö, pärjääminen, viikoittain vähintään eteen tulevat asiat. Se, että joudut auttamaan, olemaan autettu, se, että olet nähnyt sitä koko elämäsi, ja tiedät, että se tulee jatkumaan lähipiirissäsi aina. Joutuu ponnistelemaan sen perusarjen sujumiseksi itsellesi, ja muillekinniin paljon, että moni normaalilähtökohdista lähtevä menestyisi sillä todella hyvin. Moni tarjoaa ratkaisuksi sitä, että katkaise siteet kaikkeen. Ikäänkuin siltikin välittämistä ei olisi minkäänlaista keneenkään, nekin ratkaisut on todella rankkoja, joskus parempiakin kuin huonoimmat, mutta hyviä ja onnellisia loppuja harvoin on. On vain vähemmän huonoja vaihtoehtoja. Ei se ole mitään, mitä pitää arvostaa tai ihannoida, se on raskasta ja rankkaa. Sille on turha antaa gloriaa, tulee tunne, että sellainen ihminen on todella typerä ja hyvin vieraantunut monesta asiasta.

Sekin, että ei ratkaisu ole se, että polta sillat takanasi elämäsi ihmisiin, muistoihin, kaikkeen, mihin identiteettisi on rakennettu. Sitten rakennat sen kulissin, jossa kelpaat muille, mutta todellakin tiedät kokoajan, että itseasiassa ystäväsikin järkyttyvät tai vierastavat samaa asiaa muilla. Se ei tee minusta parempaa ihmistä. Nimenomaan sitä säälinsekaista selkääntaputtelua ja paskan kuorruttamista yrittääkin välttää viimeiseen asti.

Samalla pelkää sitä, että aliarvotaa myös muiden ihmisten todellisuudentajun. Kun itsellä on asiat aivan eri mittakaavoissa ja tärkeysjärjestys sisimmältään aivan eriä, mitä päällepäin. Siltikin pidän mieluummin sen iloisen ja pinnallisen hieman typeränkin kuvan muille, kuin sen oikean, jossa ei ole oikeasti mitään arvostamista.

 

[Voi olla että ei]

Toinen ongelma on se, että jännitän järjettömästi sitä, miten muut suhtautuvat tämäntyyppisestä perheestä olevaan ihmiseen. Sitä kun on jotenkin kakkosluokan kansalainen jo omissaakin silmissään, saati sitten muiden...

... Ystäväni esimerkiksi ovat hyvistä perheistä, samoin sellaiset, joiden kanssa voisin kuvitella seurustelevani. He puolestaan eivät voisi kuvitella olevansa minun kanssani, jos tietäisivät taustoistani...

Viittasin nyt tällaiseen tilanteeseen, että jos nyt tuntisin jonkun ihmisen ja pitäisin hänestä, ja sitten paljastuisi että hänellä on huono tausta, niin kyllä se kohottaisi hänet silmissäni korkeammalle jalustalle, eikä suinkaan alemmas pudottaisi. Tätä tarkoitin.

 

[hullua kansaa?]

Esim sinulle nimim 'miten päästä yli': Ehkäpä arvostaisivat sinua vielä enemmän, jos tietäisivät lähtökohtasi. Minä ainakin voisin kuvitella, että jos tietäisin jollakulla olleen huonot lähtökohdat, tuntuisi vielä hienommalta että joku on sieltä ponnistanut ylös ja ITSE halunnut parempaa elämää ja myös tehnyt töitä sen eteen, kuin että kaikki on kultalusikalla valmiina annettu. Eikö?

Hyvästä perheestä ei tarkoita sitä että olisi lämpimästä, tasa-arvoisesta, rakkaudellisesta ja kannustavasta kodista. Tiedän parikin tapausta, jossa on rahaa ja mammonaa määrättömästi, mutta taustat aivan samanlaiset kuin ap:lla. Eli on kultalusikalla annettu kaikki taloudellinen mutta henkisellä puolella ei yhtään mitään, arvosteltu vain ja väheksytty.

Ovat olleet kuitenkin sitkeitä ja rohkeita ja perustaneet perheen. Toinen ystäväni on nyt, 28-vuotiaana, vakavasti sairas, ja mielenterveyden syistä sairaseläkkeellä. Johtuu lapsuudesta, ovat psykiatrit ja kallonkutistajat sanoneet. On kuitenkin saanut pidettyä perheensä kasassa, aviomiehellä on raskas osa hoitaa vaimonsa ja perheen 4-v lapsi.

Toinen tapaus, 35v, taistelee kokoajan normaali-elämän ja retkahtamisen äärirajoilla. On ollut jo pari kertaa psykiatrisessa hoidossa, pari hoitojaksoa. Pelkään pahinta, että hänkin putoaa sinne kuilun pohjalle. Hänellä on avomies kenties lähdössä, ja pelkään että jos hän sen tekee, ystäväni retkahtaa.

Mikä helvetti meitä suomalaisia vaivaa kun emme osaa käyttäytyä edes omassa perheessämme emmekä puhu mitään? Ja miksi tätä paskaa jatketaan sukupolvelta toiselle? Ei tässä touhussa kyllä kukaan muu voita kun yksityiset psykiatrit.

 

[niin mikä meitä vaivaa]

no se, et tuttavat sattuu olemaan tasa-arvoisesta, hyvästä ja rakastavasta kodista, missä on jokseenkin taloudellisestkin tultu toimeen voi olla hirveän vaikea kuilu ihmissuhteissa sellaiselle, jolla on eri lähtökohdat. En tarkoita yhtään sitä, että heidän olisi pitänyt kärsiä yhtään, vaan sitä, että siellä, missä niitä ongelmia ei ole ensimmäistäkään, ei ymmärretä mitään tai toisaalta vielä hölmömpää on sellainen, et sitten aletaan niin yliymmärtäväisesti ja rakkaudella ja tuella ymmärtämään, vaikkei elämän raadollisista puolista tajuta tasan mitään. Ja kun nämä hyvät ymmärtäjät huomaavat, ettei se heidän kuunteleva ja myötätuntoinen "ymmärtäminen" vielä seuraavallakaan viikolla ratkaissut yhtään toisen ongelmista, hekin kyllästyvät ja hyvin nopeasti se suhtautuminen on sitten aivan erilaista.

Omituisin kommentti on ollut, että ompas JÄNNITTÄVÄÄ kuulla tuollaisia juttuja. Ne toisen vaikeudet on ikäänkuin toiselle viihdettä kun katsos omassa elämässä voi sieltä kultalusikoiden keskeltä turvallisesti silloin tällöin katsoa miten muilla menee.

On vaikea edes sanoa, mitä siinä toiselta odottaisi vastaukseksi jos kertoisi ongelmistaan. Sen tietää, että todellisen tilanteen voi ymmärtää vain vastaavan kokenut. Siksi ei toisaalta edes viitsi kertoa mitään.

Ja ihmisten välinen tasa-arvo on raadollisuudessaan juuri sitä, että et sä ole enää hetken päästä tasa-arvoinen kuitenkaan, se hyvissä perheissä myötäsyntyinen huonojen ihmisten ja asioiden vierastaminen on siellä selkärangassa niin syvällä, että tulee ilmi sitten epäsuorasti, jos ei suoraan. Siksipä kukaan ette voi tietää oliko juuri se teidän mukava ystävä vai naapuri vai työkaveri se, jolla on sellaiset elämänkokemukset, ettette koskaan voi edes kuvitella niitä. Tai se ihminen, josta ajattelette, että onpas pinnallinen, että hänen päässä ei liiku yhtään ainutta oikeaa asiaa. Voi olla, ettette haluaisikaan todellisuudessa tietää niistä oikeista asioista yhtään mitään ja se pinnallinen voi tietää sen paremmin kuin te itsekään.

 

[ap.]

no se, et tuttavat sattuu olemaan tasa-arvoisesta, hyvästä ja rakastavasta kodista, missä on jokseenkin taloudellisestkin tultu toimeen voi olla hirveän vaikea kuilu ihmissuhteissa sellaiselle, jolla on eri lähtökohdat. En tarkoita yhtään sitä, että heidän olisi pitänyt kärsiä yhtään, vaan sitä, että siellä, missä niitä ongelmia ei ole ensimmäistäkään, ei ymmärretä mitään tai toisaalta vielä hölmömpää on sellainen, et sitten aletaan niin yliymmärtäväisesti ja rakkaudella ja tuella ymmärtämään, vaikkei elämän raadollisista puolista tajuta tasan mitään. Ja kun nämä hyvät ymmärtäjät huomaavat, ettei se heidän kuunteleva ja myötätuntoinen "ymmärtäminen" vielä seuraavallakaan viikolla ratkaissut yhtään toisen ongelmista, hekin kyllästyvät ja hyvin nopeasti se suhtautuminen on sitten aivan erilaista.

Omituisin kommentti on ollut, että ompas JÄNNITTÄVÄÄ kuulla tuollaisia juttuja. Ne toisen vaikeudet on ikäänkuin toiselle viihdettä kun katsos omassa elämässä voi sieltä kultalusikoiden keskeltä turvallisesti silloin tällöin katsoa miten muilla menee.

On vaikea edes sanoa, mitä siinä toiselta odottaisi vastaukseksi jos kertoisi ongelmistaan. Sen tietää, että todellisen tilanteen voi ymmärtää vain vastaavan kokenut. Siksi ei toisaalta edes viitsi kertoa mitään.

Ja ihmisten välinen tasa-arvo on raadollisuudessaan juuri sitä, että et sä ole enää hetken päästä tasa-arvoinen kuitenkaan, se hyvissä perheissä myötäsyntyinen huonojen ihmisten ja asioiden vierastaminen on siellä selkärangassa niin syvällä, että tulee ilmi sitten epäsuorasti, jos ei suoraan. Siksipä kukaan ette voi tietää oliko juuri se teidän mukava ystävä vai naapuri vai työkaveri se, jolla on sellaiset elämänkokemukset, ettette koskaan voi edes kuvitella niitä. Tai se ihminen, josta ajattelette, että onpas pinnallinen, että hänen päässä ei liiku yhtään ainutta oikeaa asiaa. Voi olla, ettette haluaisikaan todellisuudessa tietää niistä oikeista asioista yhtään mitään ja se pinnallinen voi tietää sen paremmin kuin te itsekään.

En tiedä kelle olit tarkoittanut tekstisi.. Mutta minun perheeni on ulkoisesti ns. hyvä perhe eli rahaa on ollut, mutta tunne-elämä ja muu aivan nolla.

Siksi mun on "turha vinkua köyhille" tilanteestani, ja taas "paremmissa piireissä" ei tuollaisista puhuta vaikka hyvinkin on varmasti samanlasita shcaissea heidänkin suvussaan.

 

[50-äijä]

omat sukulaiset ovat täyshulluja ,jäykkiä, ahdasmielisiä,ovat ollakseen ,tunkeutuvat toisten. asumuksiin ym-alueelle.lapsuudesta ei mitään hyvää sanottavaa.sukulaisille annettu porttikielto

 

[niin totta]

no se, et tuttavat sattuu olemaan tasa-arvoisesta, hyvästä ja rakastavasta kodista, missä on jokseenkin taloudellisestkin tultu toimeen voi olla hirveän vaikea kuilu ihmissuhteissa sellaiselle, jolla on eri lähtökohdat. En tarkoita yhtään sitä, että heidän olisi pitänyt kärsiä yhtään, vaan sitä, että siellä, missä niitä ongelmia ei ole ensimmäistäkään, ei ymmärretä mitään tai toisaalta vielä hölmömpää on sellainen, et sitten aletaan niin yliymmärtäväisesti ja rakkaudella ja tuella ymmärtämään, vaikkei elämän raadollisista puolista tajuta tasan mitään. Ja kun nämä hyvät ymmärtäjät huomaavat, ettei se heidän kuunteleva ja myötätuntoinen "ymmärtäminen" vielä seuraavallakaan viikolla ratkaissut yhtään toisen ongelmista, hekin kyllästyvät ja hyvin nopeasti se suhtautuminen on sitten aivan erilaista.

Omituisin kommentti on ollut, että ompas JÄNNITTÄVÄÄ kuulla tuollaisia juttuja. Ne toisen vaikeudet on ikäänkuin toiselle viihdettä kun katsos omassa elämässä voi sieltä kultalusikoiden keskeltä turvallisesti silloin tällöin katsoa miten muilla menee.

On vaikea edes sanoa, mitä siinä toiselta odottaisi vastaukseksi jos kertoisi ongelmistaan. Sen tietää, että todellisen tilanteen voi ymmärtää vain vastaavan kokenut. Siksi ei toisaalta edes viitsi kertoa mitään.

Ja ihmisten välinen tasa-arvo on raadollisuudessaan juuri sitä, että et sä ole enää hetken päästä tasa-arvoinen kuitenkaan, se hyvissä perheissä myötäsyntyinen huonojen ihmisten ja asioiden vierastaminen on siellä selkärangassa niin syvällä, että tulee ilmi sitten epäsuorasti, jos ei suoraan. Siksipä kukaan ette voi tietää oliko juuri se teidän mukava ystävä vai naapuri vai työkaveri se, jolla on sellaiset elämänkokemukset, ettette koskaan voi edes kuvitella niitä. Tai se ihminen, josta ajattelette, että onpas pinnallinen, että hänen päässä ei liiku yhtään ainutta oikeaa asiaa. Voi olla, ettette haluaisikaan todellisuudessa tietää niistä oikeista asioista yhtään mitään ja se pinnallinen voi tietää sen paremmin kuin te itsekään.

Niin tuttua, ymmärrän mitä tarkoitat. Luulisi, että rakkaudessa ja välittämisessä kasvaneilla olisi enemmän empatiaa ymmärtää meitä, jotka eivät saaneet samanlaista lottovoittoa elämän alussa kuin he itse. Jos kertoisin lapsuudestani, niin heillä menisi paskat housuun ja ottaisivat etäisyyttä. Me vihassa ja välinpitämättömyydessä kasvaneet olemme kuin marsilaisia heille. Eivät ymmärrä meitä ja ottavat etäisyyttä jos vähänkään kertoo kokemuksistaan. Olen minäkin kokeillut tulla kaapista ulos menneisyyteni kanssa, sillä seurauksella että "ystävät" katosi. Taustani oli vissiin liian abstrakti heille. Olen oppinut varomaan, rakkaudessa kasvaneiden seurassa on paras pitää mölyt mahassaan. Vain samanlaisen taustan omaavat ymmärtävät.

Sitä surua, tuskaa, epätoivoa, vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä, vaikeuksia luottaa kenenkään jne, mitä taustamme on aiheuttanut, ei hyvissä olosuhteissa kasvanut tule koskaan ymmärtämään. Eivätkä he oikeastaan edes halua jakaa kokemustamme, se on liian raskasta heille. He eivät edes jaksa kuunnella sanoja siitä, mikä oli meidän todellisuuttamme lapsina.

 

[kenen syy]

Olipas karmeata luettavaa, miten tulla toimeen ns. hullujen kanssa. Keitä voidaan sanoa hulluiksi, jos itse ei tule toimeen omien vanhempien kanssa tai sukulaisien. Jos toimisit oman kaavasi mukaan. Jos on tarpeeksi itsetuntoa, niin ei toisten juttelut tai tekemiset tunnu miltään. Ihmetyttää jatkumo riidoissa oleminenkin. Onko siis niin tulkittava, että toisten on tultava sinun mukaan toimeen. Me ihmiset olemme erilaisia ja aivan turhaan aikaa menee ja stressaa itseään, jos odottaa aina muiden osaavan käyttäytyvän mielestämme omien käsitystemme mukaan. Minä tiedän mistä puhun. Mieluimmin annan tilaa muille kun ainaista riitelyä tai kun ei tulla toimeen, on itse tehtävä jotain. Joko en pidä yhteyttä tai antaa ajan kulua. Joskus vain tietyt kemiat ei toimi ihmissuhteissa ja silloin itse katsottava pitemmälle ja säästää tavallaan itseään. Sitten myöhemmin voi tulla uusia ajatuksia ja näkökantoja. Aivan kuin odottaisit ikuisesti sitä, että sinua kuunnellaan ja puhutaan syvällisiä. Sitä vain, että voi olla harhaa kaikki odotukset.

 

[marsista kotoisin]

Olipas karmeata luettavaa, miten tulla toimeen ns. hullujen kanssa. Keitä voidaan sanoa hulluiksi, jos itse ei tule toimeen omien vanhempien kanssa tai sukulaisien. Jos toimisit oman kaavasi mukaan. Jos on tarpeeksi itsetuntoa, niin ei toisten juttelut tai tekemiset tunnu miltään. Ihmetyttää jatkumo riidoissa oleminenkin. Onko siis niin tulkittava, että toisten on tultava sinun mukaan toimeen. Me ihmiset olemme erilaisia ja aivan turhaan aikaa menee ja stressaa itseään, jos odottaa aina muiden osaavan käyttäytyvän mielestämme omien käsitystemme mukaan. Minä tiedän mistä puhun. Mieluimmin annan tilaa muille kun ainaista riitelyä tai kun ei tulla toimeen, on itse tehtävä jotain. Joko en pidä yhteyttä tai antaa ajan kulua. Joskus vain tietyt kemiat ei toimi ihmissuhteissa ja silloin itse katsottava pitemmälle ja säästää tavallaan itseään. Sitten myöhemmin voi tulla uusia ajatuksia ja näkökantoja. Aivan kuin odottaisit ikuisesti sitä, että sinua kuunnellaan ja puhutaan syvällisiä. Sitä vain, että voi olla harhaa kaikki odotukset.

Tämä vastaus on malliesimerkki siitä, miten ihmiset jotka eivät ole helvettiä kotonaan lapsena kokeneet eivät ymmärrä tippaakaan siitä, mitä vaikeat kotiolot tarkoittavat. Voi kauhiaa kun "ei tule toimeen" omien vanhempien kanssa???? Siis kun on järki pieksetty pellolle, hyväksi käytetty kaikin tavoin jne. eikä sitten "tule toimeen" vanhempien kanssa, varmaan on itsessä vikaa....

"Jos on tarpeeksi itsetuntoa, niin ei toisten juttelut ja tekemiset tunnu miltään." Voi pyhä yksinkertaisuus. Tässä taas yksi, jonka suurin omgelma lapsensa oli tielle tippunut tikkukaramelli.

Koko teksti on pelkkää tosi vaikeissa oloissa kasvaneiden halveksuntaa. "Tiedän mistä puhun, annan tilaa" plääää, pläää, pläääääääääääää Ei kuule sinun neuvoillasi pitkälle potkita kun on tosi kysymyksessä. Tyyppillistä pumpulissa kasvaneen ylimielistä, vaikeiden kokemusten uhrien halveksuntaa.

 

[edelliselle]

Tämä vastaus on malliesimerkki siitä, miten ihmiset jotka eivät ole helvettiä kotonaan lapsena kokeneet eivät ymmärrä tippaakaan siitä, mitä vaikeat kotiolot tarkoittavat. Voi kauhiaa kun "ei tule toimeen" omien vanhempien kanssa???? Siis kun on järki pieksetty pellolle, hyväksi käytetty kaikin tavoin jne. eikä sitten "tule toimeen" vanhempien kanssa, varmaan on itsessä vikaa....

"Jos on tarpeeksi itsetuntoa, niin ei toisten juttelut ja tekemiset tunnu miltään." Voi pyhä yksinkertaisuus. Tässä taas yksi, jonka suurin omgelma lapsensa oli tielle tippunut tikkukaramelli.

Koko teksti on pelkkää tosi vaikeissa oloissa kasvaneiden halveksuntaa. "Tiedän mistä puhun, annan tilaa" plääää, pläää, pläääääääääääää Ei kuule sinun neuvoillasi pitkälle potkita kun on tosi kysymyksessä. Tyyppillistä pumpulissa kasvaneen ylimielistä, vaikeiden kokemusten uhrien halveksuntaa.

Kuka on kuusta pudonnut? Sinä et ymmärtänyt teksistäni mitään, mutta ehkä kun elämää olet elänyt jonkun verran ja saanut etäisyyttä voisit ajatella aivan toisin, mitä yritin kertoa. Minulla on ollut vaikeata lapsuudessa. On hakattu ja pieksetty ja osaksi saanut kokea henkistä väkivaltaa ja vielä puhumattomuus omien vanhempieni kanssa johti siihen, etten osannut mielestäni ilmaista tunteitani oikein puhuessani ihmisten kanssa. Ja myös vanhempani kertoivat tuttaville, sukulaisille kuinka en osaa käyttäytyä mallikkaasti. Joten kun vanhempani kertoivat sitten minusta kaikenlaista pahaa, niin sukulaiset tai tuttavat sitten lisäsivät lisää höyryä jutuille ja niin saivat vanhempani hävetä silmästä päästä ja ainakin jonkun sukulaisen kyläilypaikoissa tällaista puhetta kuulin. Muitten tuttavien,sukulaisten lapset olivat hyviä kaikessa. Oikeasti en tiedä vieläkään mitä pahaa olin tehnyt? On minulla yksi veli, joka on 5 vuotta minua vanhempi jonka kanssa en tullut toimeen. En tule edelleenkään, eikä tule hänen vaimonsa eikä tulleet edelliset kihlattuneetkaan. Monia asioita olen opetellut muualla toisten ihmisten kanssakäymisisistä sekä työssä tai muissa tilanteissa. Kotini oli muiden mielestä ns. hieno ja siisti ulospäin, mutta vanhempieni teeskentelyt olivat kyllä erikoisia, mutta se kuului tiettyyn piireihin näyttää jotenkin pramealta muiden silmissä. Kuinka voisin halveksia ketään, jotka ovat kokeneet lapsuudessa kaikenlaista pahaa ja vielä omilta vanhemmiltaan.

 

[maaäijä]

tuntuu olevan mitä varakkaamasta porukasta sitä vähemmän älliä. autot asunno ym epäjumalat pelottavat . tavallisella ihmisellä korteeri jonkunnäkönen kulkuneuvo tavalliset vaatteet