V
"Vieras"
Vieras
On ihan totta, että parisuhdemarkkinoilla on olemassa monentasoisia ihmisiä. Toisaalta on hyvännäköisiä, toisaalta on älykkäitä, on noiden kahden yhdistelmiä ja sitten ihan tavallisia ihmisiä.
Jokainen aikuinen kuitenkin osannee rankata itsensä tuolla asteikolla ainakin suurpiirteisesti niin, että etsii enimmäkseen nimenomaan omantasoistaan seuraa.
Koska ihmiset ovat yksilöitä ja odotukset mitä moninaisimpia, on parisuhde toteutuessaan tietenkin aina erittäin voimakkaasti kompromissi, mutta joskus voi tuntua joutuneensa tekemään liiankin suuren kompromissin.
Olen omassa parisuhteessani ajautunut miettimään tätä asiaa, koska koen, etten juurikaan vastaa mieheni odotuksia ulkoisen olemukseni ja ehkä myös älykkyyteni suhteen.
En edes ole susiruma, vaan aika tavallisen näköinen nainen, josta kyllä saa meikillä ihan nätin. En kuitenkaan osaa meikata kovin hyvin, sillä en ole koskaan ollut aiheesta kamalan kiinnostunut.
Toisaalta mieheni on kuitenkin sen tyylinen ihminen, etteivät ulkonäköön panostavat ja miehiltä paljon ulkonäöllisesti odottavat naiset kiinnostu hänestä.
Mitä taas älykkyyteen tulee, en ole senkään suhteen tavattoman heikoilla. Olen vain keskittymiskyvyltäni aivan onneton, mikä saa minut ajoittain vaikuttamaan hidasälyiseltä, kun ajatukseni harhailevat, enkä ole tilanteessa läsnä. Asia ei varsinaisesti varmaankaan aktiivisesti vaivaa miestäni, mutta ajoittain se taitaa kuitenkin häntä ärsyttää.
En ole itse oikeasti koskaan ajatellut miestäni kompromissina, mutta kun olen havainnut viitteitä siihen suuntaan, että olen hänelle jämävaihtoehto, asia on alkanut vaivata. Minä en ollut missään epätoivoisessa tilanteessa, kun aloimme seurustella, mutta jotenkin vain viehätyin saamastani huomioista tuolloin niin paljon, että ajauduin suhteeseen sen suuremmin miettimättä. Aika nopeasti siitä tuli vakavaa, vaikka en ollut omista tunteistani silloin vielä edes kovin varma.
Onkin hassua, että tilanne on nyt tämä. Voisin tietenkin panostaa enemmän ulkonäkööni ja yrittää parantaa keskittymiskykyäni, mutta muuttaisiko se kuitenkaan mitään?
Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?
Jokainen aikuinen kuitenkin osannee rankata itsensä tuolla asteikolla ainakin suurpiirteisesti niin, että etsii enimmäkseen nimenomaan omantasoistaan seuraa.
Koska ihmiset ovat yksilöitä ja odotukset mitä moninaisimpia, on parisuhde toteutuessaan tietenkin aina erittäin voimakkaasti kompromissi, mutta joskus voi tuntua joutuneensa tekemään liiankin suuren kompromissin.
Olen omassa parisuhteessani ajautunut miettimään tätä asiaa, koska koen, etten juurikaan vastaa mieheni odotuksia ulkoisen olemukseni ja ehkä myös älykkyyteni suhteen.
En edes ole susiruma, vaan aika tavallisen näköinen nainen, josta kyllä saa meikillä ihan nätin. En kuitenkaan osaa meikata kovin hyvin, sillä en ole koskaan ollut aiheesta kamalan kiinnostunut.
Toisaalta mieheni on kuitenkin sen tyylinen ihminen, etteivät ulkonäköön panostavat ja miehiltä paljon ulkonäöllisesti odottavat naiset kiinnostu hänestä.
Mitä taas älykkyyteen tulee, en ole senkään suhteen tavattoman heikoilla. Olen vain keskittymiskyvyltäni aivan onneton, mikä saa minut ajoittain vaikuttamaan hidasälyiseltä, kun ajatukseni harhailevat, enkä ole tilanteessa läsnä. Asia ei varsinaisesti varmaankaan aktiivisesti vaivaa miestäni, mutta ajoittain se taitaa kuitenkin häntä ärsyttää.
En ole itse oikeasti koskaan ajatellut miestäni kompromissina, mutta kun olen havainnut viitteitä siihen suuntaan, että olen hänelle jämävaihtoehto, asia on alkanut vaivata. Minä en ollut missään epätoivoisessa tilanteessa, kun aloimme seurustella, mutta jotenkin vain viehätyin saamastani huomioista tuolloin niin paljon, että ajauduin suhteeseen sen suuremmin miettimättä. Aika nopeasti siitä tuli vakavaa, vaikka en ollut omista tunteistani silloin vielä edes kovin varma.
Onkin hassua, että tilanne on nyt tämä. Voisin tietenkin panostaa enemmän ulkonäkööni ja yrittää parantaa keskittymiskykyäni, mutta muuttaisiko se kuitenkaan mitään?
Mitä ajatuksia aihe teissä herättää?
