Jaahas, lieneekö tämä väärä palsta keskustella asiasta kun tämän "ammattilaisten" täytyy täällä vähätellä asiaa? Jokainen joka on elänyt tai elää narsistin kanssa ansaitsee kyllä tämänkin kanavan saadakseen purkaa pahaa oloaan ja saada vertaistukea, onpa sitten puoliso, lapsi tai jokin muu, joka on joutunut elämään narsistin lähipiirissä.
Itse erosin narsistista puoli vuotta sitten. Elämä ennen eroa oli vuosikaudet yhtä helvettiä. Viimeisinä vuosina kotielämäämme leimasi myös miehen liiallinen alkoholin käyttö. Mies raivosi ja räyhäsi, ja yleensä suuttui aivan turhasta eli milloin mistäkin pikkujutusta. Ensin vain juotuaan, mutta lopulta myös aivan selvinpäin. Räyhääminen saattoi kestää tuntikausia ja kun se alkoi, ei mikään järkipuhe sitä saanut loppumaan. Loppuvaiheessa raivarit kestivät perjantai-illasta sunnuntaihin. Aina vika oli minussa, syynä oli milloin väärä ilme, väärä olotila, väärä asenne, väärä puheenaihe (miksi pohdit tuollaisia..), olin tehnyt vääriä asioita tai sen mitä tein, tein väärällä lailla. Millon täytin astianpesukoneen väärin, laitoin ruokaa "vääristä raaka-aineista", tein vääriä asioita (esim. jos täytin astianpesukonetta, olisi pitänyt täyttää pyykkikonetta, tai jos siivosin sisällä olisi pitänyt siivota ulkona pihalla, jos taas pihalla, olisi pitänyt siivota sisällä) milloin huolehdin tai välitin lapsista liian vähän, milloin liikaa. Välillä lasten normaalit ulkoilutkin olivat kotoa tai kotitöistä pakenemista jne. Viimeiset vuodet ihan aina oli jokin vialla ja syy oli aina vain minussa. Mies itse ei pistänyt itse rikkaa ristiin tai jos laittoi, siitä piti sitten tehdä suuri numero ja hänen saada myös suuret kiitokset. Sen sijaan hän oli aina valmis arvostelmaan. Pikkuhiljaa kun lapset kasvoivat, myös vanhempi lapsista joutui tulilinjalle (5-6v lähtien). Lapsi parka oli myös jatkuvien moitteiden kohteena. Tämä avasi lopullisesti silmäni ja vuosien pyristelyn jälkeen ero toteutui viime kesänä. Päätös oli kertakaikkisen oikea. Kenellekään, joka tuntee narsistin lähipiiristään, ei tietenkään tule yllätyksenä, että helvetti on jatkunut eron jälkeenkin. Meillä otteet tuntuvat kiristyvän kuukausi kuukaudelta. Vuosikausien räyhäämisien jälkeen on ollut vaikea saada vanhempi lapsista suostumaan viikonloppuvierailuihin. Onko se yllätys, kun lapsikin tiedostaa jo isänsä epävakauden ja epäreiluuuden. Kun lähdöt tapahtuvat itku silmässä, olen kuulemma manipuloinut lasta isäänsä vastaan. Viimeisimpinä uhkailuina isän puolelta ovat olleet, että hän kyllä huolehtii, että lapset otetaan minulta huostaan. On uhkaillut myös lapsia ja siis lasten kuullen sillä, että joutuvat muuttamaan jonnekin lastenkotiin. .Syynä vain se, että äiti on niin luuseri, eikä muka pärjää (eli ei siivoa, pyykkää, kasvata jne). Lasta käy vimmatusti sääliksi, enkä todella tiedä miten pystyn tuolta piinalta pelastamaan.
Kuten Tupu sanoi, ei mies näyttänyt alussa luonnettaan tai jos näytti, en sitä "tunnistanut" koska koko kuvio oli niin uutta. Näin minullekin kävi. Mutta sitten myöhemmin, kun oli jo lapsi/a hänen kanssaan, piirteet tulivat todenteolla esiin. Olisi kiva kuulla mielipiteitä, että onko tämä tavallisempaakin, ts. havahtuminen vasta kun lapsia syntyy. Siihen asti narsistin lumoamiskyky jotenkin tepsii ja vasta kun perheessä on lapsi tai toinenkin todellinen luonne nousee esiin. Olen todella paljon syyttänyt itseäni siitä että miten olinkaan niin tyhmä, etten tajunnut asiaa jo aiemmin.
Lapset toistavat meillä LisaMarien kuvausta. Narsisti-isä on kehunut loputtomasti nuorempaa, joka ei koskaan ikinä tee mitään väärää, ei edes silloin kun tekee. Tämä on palvottu, täydellinen sankarilapsi, tulevaisuuden lupaus. Miellä vanhempi lapsi on se jossa on kaikki viat, joka muka tekee aina kaiken väärin. Täysin nujerrettu nykyään. Sisarusten väliset suhteetkin ovat tästä vääristyneet. Molemmat tajuavat kyllä jollain lailla tilanteen, mutta eihän lapsilta voi odottaa että kun tilanne on päällä he nousisivat millään lailla isäänsä vastaan. Vaikka kuinka yritän osoittaa, että isän syytökset ovat virheellisiä, eikä niitä pidä uskoa, ei tämä tunne menevän perille. Viime viikkoina tämä nujerrettu vanhempi (8v) lapsi on jo alkanut puhua että hänen täytyy tappaa itsensä kun ei kukaan häntä arvosta. Tietäisittepä miten koko asia raastaa sisältäni, koska vaikka sanon mitä, ei niitä isän haukkuja tunnu pyyhkivän mikään pois.
Jos joku elää samassa elämänvaiheessa tai on kokenut samaa, kertokaahan kokemuksianne miten selvisitte ja saitte lapset jaloilleen?!