Toggle sidebar

Millanen voi kasvaa narsistin lapsesta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja appiukko
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
Kaverieni isä on narsisti. Pojasta on kasvanut vähän samankaltainen, varsin hankala ja jääräpäinen ihminen. Tytöstä sen sijaan kasvoi ihan fiksu aikuinen, taiteellinen luonne ja hieman ujo. Molemmat 'lapset' nyt siis jo liki nelikymppisiä.
 
Ikävä kuulla tarinasi jollaisia on monilla muillakin. Hyvä, että olet ottanut eron äitiisi ja ymmärrät paljon, mitä vääryyttä sinua kohtaan on tehty. Toivottavasti et ota samanlaista miestä itsellesi kuin äitisi (ja/tai isäsi on), sillä on riski, että alitajunnassa koet kontrolloiva ja syyttävän miehen omaksesi (ei mies toki alussa luonnettaan näytä, mutta sitten myöhemmin, kun sinulla ehkä on lapsi hänen kanssaan, kuten minulle kävi). Muista toteuttaa unelmasi, opiskele, tee lapsia, muuta vaikka ulkomaille, jos siltä tuntuu - et ole velvollinen kenellekään. Olet oman elämäsi tärkein henkilö.
 
Tätä kaikkea olen elämäni 37-vuoden aikana ollut ja olen edelleen, koska äitiydestä en halua luopua. Muut alistajat, manipuloijat, henkiset ja fyysiset pahoinpitelijäni olen karistanut kannoiltani. Iskuja on tullut sekä fyysisiä että henkisiä, todellista tunteiden vuoristorataa. Ympäri mennään yhteen tullaa. Jos kerran päädyt narsistin kynsiin, niin voit olla sata varma että päädyt toistekkin. Meissä joissakin näyttäisi olevan jonkinlainen "narsistimagneetti", niin sanottuja "helppoja uhreja", jotka he kyllä haistavat jo kaukaa. Valitettavasti lapseni on täysin syytön kohtaloonsa, koska sai isäkseen narsistin, joka niin mielellään jatkaa perintöään tuleville sukupolvilleen. Yhteishuoltajuuden myötä olen voimaton, enkä kyennyt pelastamaan lastani. Voin vain rakastaa ja yrittää ymmärtää häntä ja hänessä kasvavaa pahuutta, jonka seurauksia hän ei vielä itsekkään ymmärrä. Onnekseni omaan vahvan itsetunnon ja tidostan arvoni. Se oli pelastukseni, Ja tietysti Rakkaat ystäväni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Mua taas kiinnostaa, millaisia ovat ne ihmiset, joilla on valtava tarve luokitella joku ihminen laatikkoon "NARSISTI".

Samalla kun diagnosoitte muita narsisteiksi, niin muistakaa, että yksi narsistin tunnusmerkeistä on, että hän ei itse tajua/ myönnä olevansa narsisti. Miten on - ettet vain ihan itse olisikin se narsisti?
Click to expand...

Minäkin toivoisin, että tätä psykiatriseen diagnostiikkaan kuuluvaa termiä käytettäisiin harkiten ja pääsääntöisesti henkilöistä, joille psykiatrian erikoislääkärin kirjaamana on diagnoosi "persoonallisuushäiriö narsistisin piirtein" tms. Ainakin pitäisi olla ammattihenkilön arvio - muuten voisi puhua arkikielellä ilmiöistä, kuten itsekkyys, ahneus, manipulointi tms. Kokee koko sana inflaation, kun herkästi nimitetään itselle vastenmieliset ihmiset "narsisteiksi" oikeasti tietämättä sanan alkuperäistä merkitystäkään.

sinänsä kaikki sympatia niille, joilla on hankalia luonteita lähipiirissään! Luonneongelmat ovat monesti taakka koko perheelle ja vaikuttavat lapsiinkin - yksilöllisesti :).
 
Taistelen edelleen viranomaisia vastaan koska heistä exässäni ei ole mitään vikaa. Hän kohtelee lapsia ja minua niinkuin haluaa, mutta kukaan ei puutu asiaan, koska hän osaa tarvittaessa käyttäytyä. Olemme eronneet kuusi vuotta sitten mutta helveti jatkuu
 
Ex ei ehkä lokeroidu täysin narsistiksi, mutta todella paljon noita piirteitä häneltä löytyy. Suhteen alussa hän lirkutteli ja lupaili kuuta taivaalta. Oli erittäin huomaavainen ja todisteli rakkauttaan kokoajan. Helvetti alkoikin melko pian, kun muutettiin yhteen. Minä tein kaiken väärin, en siivonnut tarpeeksi (hän ei yhtään), minun poikani (ei hänen) teki kaiken väärin ja muka valehteli ja varasteli. Jos häneltä oli joku tavara hukassa, niin joko minä tai poika oltiin se varastettu. Huomasin melko pian olevani myös raskaana. Kun vauva syntyi ei enään minulle riittänytkään rakkautta vaan hänen läpsensa nostettiin jalustalle. Minä ja poikani jäätiin vaan taustalle (siinä samalla hän muisti myös haukkua, kun me ei osata tehdä mitään oikein).

Mitään väärää hän ei omissa tekemisissään nähnyt kaikki oli muiden syytä. Hän jopa syytti minua, että luottotiedot oli mennyt. Itse hän luottokortilla höyläili, minä en siihen ikinä edes koskenut.

kaksi vuotta katselin ja odotin että mies muuttuisi (viimeisen vuoden ajattelin eroa kylläkin ajoittain). Viimeinen tikki olikin sitten toinen nainen. Minä tietenkin siihen syyllinen, koska minun kanssani oli paska asua yhdessä. Mies ei nähnyt mitään väärää siinäkään.

No sain nopeesti allekirjoitettua uuden vuokrasopimuksen ja yllätys, yllätys... herra halusikin minut takaisin. Sanoin etten voi luottaa enään ja käytöksen pitäisi muuttua että edes harkitsen takaisin paluuta. Nyt onkin sitten taas lirkuti, lirkuti vaihe taas ja vannotaan rakkautta. Mä en ikävä kyllä ole enään palaamassa takaisin ja en lankea tuohon. Olen onnellinen nyt ja pojan käytöshäiriöt on melkein loppuneet. Ilmeisesti poika on kärsinyt tästä todella paljon.

tähän en edes kirjoittanut mitä kaikkea sontaa olen joutunut kärsimään, mutta kaippa tuosta käsityksen sai. Meillä ei koskaan fyysistä väkivaltaa ollut, henkistä kylläkin. Menee pitkään ennen kuin luotan miehiin. Voi olla etten luota koskaan.
 
Tänään on ensimmäistä kertaa tunne, että tämä helvetti voi vielä joskus viilentyä... Erosin exästäni v.1997, silloisen 8kk pojan kanssa karattiin henkistä ja fyysistä väkivaltaa toiselle puolelle Suomea. En jaksa koko romaania tähän kirjoittaa, edellä lukemistani tarinoista suurin osa on kopiota kokemuksistani. Pojan käytöshäiriöt koulussa ja fiksu opettaja+ ihana psykologi lääkärin lähetteellä saatuna ovat lopulta saaneet pään auki tästä sotkusta ja pojan ongelmille nimen... Ensimmäisen kerran kuulin ammattipsykologin lausuvan sanan Narsisti aamun palaverissa. Pojan vierailut isälleen päättyvät tai muuttuvat valvotuiksi seuraavan tapaamisen jälkeen. Ei tämä tähän lopu... vatkaaminen jatkuu varmaan hautaan asti, pelko perseessä loppuelämän saan kulkea. Mutta jos NYT saisi apua pojalle, niin hän ehtisi ennen aikuisikäänsä nähdä toisenkin laisen tulevaisuuden olevan mahdollinen (= ei koko ikää pelätä isän mielialojen muutoksia ja pahan olon purkamista kotona, järjetöntä syyllisyyttä jne...) ja ehkä vähemmän vaurioita tarvitsisi ammattiauttajan kanssa paikkailla aikuisena (kuten itselleni on käynyt). 12 vuotta siis kesti, ennekuin KUKAAN uskoi mitään olevan siellä etävanhemman päässä vikana! Edelleen pelottaa enemmän kuin helpottaa tämä, niin monta kertaa on 'olevinaan pahimmasta selvitty'... Kylmä kivi rinnassa odotan exän saavan tiedon tilanteesta ensi viikolla...
 
Naristin läheisyydessä eläminen aiheuttaa läheisriippuvuutta kuten minkä tahansa voimakkaan ilmiön, jota ei pysty käsittelemään.
Lapset voi äkkiä luokitella joko sankarilapsiksi, jotka koittavat pelastaa koko perheen ja peittää ongelman olemalla täydellisä, ongelmalapsiksi, jotka pysrkivät viemään huomion pois ongelmasta aiheuttamalla isompia ongelmia, näkymättömiksi lapsiksi, jotka pyrkivät olemaan aiheuttamatta yhtään lisää ongelmia tai pelleiksi, jotka koittavat huumorilla ja leikinlaskulla kuitata tilanteen. Puolisosta taas tulee marttyyri, joka hinnalla millä hyvänsä pitää kulissit pystyssä. Käytännössä nämä roolit tietysti eivät ole niin selkeitä, vaan lapset ovat yhdistelmiä monesta stereotypiasta ja varsinkin tyttärissä on usein marttyyrin piirteitä.
Nuo voimakkaat ilmiöt on siitä omituisia, että kun niiden alaisuuteen on kerran joutunu, niistä ei tahdo saada itseään irti. Jos sattuu olemaan kyllin fiksu irrottautaukseen yhdestä, törmää usein toiseen, koska alkaa pitää normaaleja asioita epänormaalina ja epänormaaleina eikä edes tajua tulleensa kaltoin kohdelliksi. Tuntee kaiken aikaa käsittämätöntä syyllisyyttä. Ei tunnista tarpeitaan ja tunteitaan. Kertakaikkiaan kadottaa itsensä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Ammattilainen:
Alkuperäinen kirjoittaja vieras:
Mua taas kiinnostaa, millaisia ovat ne ihmiset, joilla on valtava tarve luokitella joku ihminen laatikkoon "NARSISTI".

Samalla kun diagnosoitte muita narsisteiksi, niin muistakaa, että yksi narsistin tunnusmerkeistä on, että hän ei itse tajua/ myönnä olevansa narsisti. Miten on - ettet vain ihan itse olisikin se narsisti?
Click to expand...

Minäkin toivoisin, että tätä psykiatriseen diagnostiikkaan kuuluvaa termiä käytettäisiin harkiten ja pääsääntöisesti henkilöistä, joille psykiatrian erikoislääkärin kirjaamana on diagnoosi "persoonallisuushäiriö narsistisin piirtein" tms. Ainakin pitäisi olla ammattihenkilön arvio - muuten voisi puhua arkikielellä ilmiöistä, kuten itsekkyys, ahneus, manipulointi tms. Kokee koko sana inflaation, kun herkästi nimitetään itselle vastenmieliset ihmiset "narsisteiksi" oikeasti tietämättä sanan alkuperäistä merkitystäkään.

sinänsä kaikki sympatia niille, joilla on hankalia luonteita lähipiirissään! Luonneongelmat ovat monesti taakka koko perheelle ja vaikuttavat lapsiinkin - yksilöllisesti :).
Click to expand...

Juuri näin! Todella herkästi täälläkin tunnutaan leimaavan ihmisiä narsisteiksi joidenkin epämiellyttävien piirteiden perusteella.

Vähän samalla tapaa kuin masennus, joka on nykyajan "muotisairaus". Tämäkin sana on kokenut inflaation kun normaalit mielialanvaihtelut, väsymys ja v....tus tulkitaan nykyisin masennukseksi.
 
Jaahas, lieneekö tämä väärä palsta keskustella asiasta kun tämän "ammattilaisten" täytyy täällä vähätellä asiaa? Jokainen joka on elänyt tai elää narsistin kanssa ansaitsee kyllä tämänkin kanavan saadakseen purkaa pahaa oloaan ja saada vertaistukea, onpa sitten puoliso, lapsi tai jokin muu, joka on joutunut elämään narsistin lähipiirissä.

Itse erosin narsistista puoli vuotta sitten. Elämä ennen eroa oli vuosikaudet yhtä helvettiä. Viimeisinä vuosina kotielämäämme leimasi myös miehen liiallinen alkoholin käyttö. Mies raivosi ja räyhäsi, ja yleensä suuttui aivan turhasta eli milloin mistäkin pikkujutusta. Ensin vain juotuaan, mutta lopulta myös aivan selvinpäin. Räyhääminen saattoi kestää tuntikausia ja kun se alkoi, ei mikään järkipuhe sitä saanut loppumaan. Loppuvaiheessa raivarit kestivät perjantai-illasta sunnuntaihin. Aina vika oli minussa, syynä oli milloin väärä ilme, väärä olotila, väärä asenne, väärä puheenaihe (miksi pohdit tuollaisia..), olin tehnyt vääriä asioita tai sen mitä tein, tein väärällä lailla. Millon täytin astianpesukoneen väärin, laitoin ruokaa "vääristä raaka-aineista", tein vääriä asioita (esim. jos täytin astianpesukonetta, olisi pitänyt täyttää pyykkikonetta, tai jos siivosin sisällä olisi pitänyt siivota ulkona pihalla, jos taas pihalla, olisi pitänyt siivota sisällä) milloin huolehdin tai välitin lapsista liian vähän, milloin liikaa. Välillä lasten normaalit ulkoilutkin olivat kotoa tai kotitöistä pakenemista jne. Viimeiset vuodet ihan aina oli jokin vialla ja syy oli aina vain minussa. Mies itse ei pistänyt itse rikkaa ristiin tai jos laittoi, siitä piti sitten tehdä suuri numero ja hänen saada myös suuret kiitokset. Sen sijaan hän oli aina valmis arvostelmaan. Pikkuhiljaa kun lapset kasvoivat, myös vanhempi lapsista joutui tulilinjalle (5-6v lähtien). Lapsi parka oli myös jatkuvien moitteiden kohteena. Tämä avasi lopullisesti silmäni ja vuosien pyristelyn jälkeen ero toteutui viime kesänä. Päätös oli kertakaikkisen oikea. Kenellekään, joka tuntee narsistin lähipiiristään, ei tietenkään tule yllätyksenä, että helvetti on jatkunut eron jälkeenkin. Meillä otteet tuntuvat kiristyvän kuukausi kuukaudelta. Vuosikausien räyhäämisien jälkeen on ollut vaikea saada vanhempi lapsista suostumaan viikonloppuvierailuihin. Onko se yllätys, kun lapsikin tiedostaa jo isänsä epävakauden ja epäreiluuuden. Kun lähdöt tapahtuvat itku silmässä, olen kuulemma manipuloinut lasta isäänsä vastaan. Viimeisimpinä uhkailuina isän puolelta ovat olleet, että hän kyllä huolehtii, että lapset otetaan minulta huostaan. On uhkaillut myös lapsia ja siis lasten kuullen sillä, että joutuvat muuttamaan jonnekin lastenkotiin. .Syynä vain se, että äiti on niin luuseri, eikä muka pärjää (eli ei siivoa, pyykkää, kasvata jne). Lasta käy vimmatusti sääliksi, enkä todella tiedä miten pystyn tuolta piinalta pelastamaan.


Kuten Tupu sanoi, ei mies näyttänyt alussa luonnettaan tai jos näytti, en sitä "tunnistanut" koska koko kuvio oli niin uutta. Näin minullekin kävi. Mutta sitten myöhemmin, kun oli jo lapsi/a hänen kanssaan, piirteet tulivat todenteolla esiin. Olisi kiva kuulla mielipiteitä, että onko tämä tavallisempaakin, ts. havahtuminen vasta kun lapsia syntyy. Siihen asti narsistin lumoamiskyky jotenkin tepsii ja vasta kun perheessä on lapsi tai toinenkin todellinen luonne nousee esiin. Olen todella paljon syyttänyt itseäni siitä että miten olinkaan niin tyhmä, etten tajunnut asiaa jo aiemmin.

Lapset toistavat meillä LisaMarien kuvausta. Narsisti-isä on kehunut loputtomasti nuorempaa, joka ei koskaan ikinä tee mitään väärää, ei edes silloin kun tekee. Tämä on palvottu, täydellinen sankarilapsi, tulevaisuuden lupaus. Miellä vanhempi lapsi on se jossa on kaikki viat, joka muka tekee aina kaiken väärin. Täysin nujerrettu nykyään. Sisarusten väliset suhteetkin ovat tästä vääristyneet. Molemmat tajuavat kyllä jollain lailla tilanteen, mutta eihän lapsilta voi odottaa että kun tilanne on päällä he nousisivat millään lailla isäänsä vastaan. Vaikka kuinka yritän osoittaa, että isän syytökset ovat virheellisiä, eikä niitä pidä uskoa, ei tämä tunne menevän perille. Viime viikkoina tämä nujerrettu vanhempi (8v) lapsi on jo alkanut puhua että hänen täytyy tappaa itsensä kun ei kukaan häntä arvosta. Tietäisittepä miten koko asia raastaa sisältäni, koska vaikka sanon mitä, ei niitä isän haukkuja tunnu pyyhkivän mikään pois.

Jos joku elää samassa elämänvaiheessa tai on kokenut samaa, kertokaahan kokemuksianne miten selvisitte ja saitte lapset jaloilleen?!



 
Alkuperäinen kirjoittaja Pohjaanpoltettu:
Jaahas, lieneekö tämä väärä palsta keskustella asiasta kun tämän "ammattilaisten" täytyy täällä vähätellä asiaa? Jokainen joka on elänyt tai elää narsistin kanssa ansaitsee kyllä tämänkin kanavan saadakseen purkaa pahaa oloaan ja saada vertaistukea, onpa sitten puoliso, lapsi tai jokin muu, joka on joutunut elämään narsistin lähipiirissä.

Itse erosin narsistista puoli vuotta sitten. Elämä ennen eroa oli vuosikaudet yhtä helvettiä. Viimeisinä vuosina kotielämäämme leimasi myös miehen liiallinen alkoholin käyttö. Mies raivosi ja räyhäsi, ja yleensä suuttui aivan turhasta eli milloin mistäkin pikkujutusta. Ensin vain juotuaan, mutta lopulta myös aivan selvinpäin. Räyhääminen saattoi kestää tuntikausia ja kun se alkoi, ei mikään järkipuhe sitä saanut loppumaan. Loppuvaiheessa raivarit kestivät perjantai-illasta sunnuntaihin. Aina vika oli minussa, syynä oli milloin väärä ilme, väärä olotila, väärä asenne, väärä puheenaihe (miksi pohdit tuollaisia..), olin tehnyt vääriä asioita tai sen mitä tein, tein väärällä lailla. Millon täytin astianpesukoneen väärin, laitoin ruokaa "vääristä raaka-aineista", tein vääriä asioita (esim. jos täytin astianpesukonetta, olisi pitänyt täyttää pyykkikonetta, tai jos siivosin sisällä olisi pitänyt siivota ulkona pihalla, jos taas pihalla, olisi pitänyt siivota sisällä) milloin huolehdin tai välitin lapsista liian vähän, milloin liikaa. Välillä lasten normaalit ulkoilutkin olivat kotoa tai kotitöistä pakenemista jne. Viimeiset vuodet ihan aina oli jokin vialla ja syy oli aina vain minussa. Mies itse ei pistänyt itse rikkaa ristiin tai jos laittoi, siitä piti sitten tehdä suuri numero ja hänen saada myös suuret kiitokset. Sen sijaan hän oli aina valmis arvostelmaan. Pikkuhiljaa kun lapset kasvoivat, myös vanhempi lapsista joutui tulilinjalle (5-6v lähtien). Lapsi parka oli myös jatkuvien moitteiden kohteena. Tämä avasi lopullisesti silmäni ja vuosien pyristelyn jälkeen ero toteutui viime kesänä. Päätös oli kertakaikkisen oikea. Kenellekään, joka tuntee narsistin lähipiiristään, ei tietenkään tule yllätyksenä, että helvetti on jatkunut eron jälkeenkin. Meillä otteet tuntuvat kiristyvän kuukausi kuukaudelta. Vuosikausien räyhäämisien jälkeen on ollut vaikea saada vanhempi lapsista suostumaan viikonloppuvierailuihin. Onko se yllätys, kun lapsikin tiedostaa jo isänsä epävakauden ja epäreiluuuden. Kun lähdöt tapahtuvat itku silmässä, olen kuulemma manipuloinut lasta isäänsä vastaan. Viimeisimpinä uhkailuina isän puolelta ovat olleet, että hän kyllä huolehtii, että lapset otetaan minulta huostaan. On uhkaillut myös lapsia ja siis lasten kuullen sillä, että joutuvat muuttamaan jonnekin lastenkotiin. .Syynä vain se, että äiti on niin luuseri, eikä muka pärjää (eli ei siivoa, pyykkää, kasvata jne). Lasta käy vimmatusti sääliksi, enkä todella tiedä miten pystyn tuolta piinalta pelastamaan.


Kuten Tupu sanoi, ei mies näyttänyt alussa luonnettaan tai jos näytti, en sitä "tunnistanut" koska koko kuvio oli niin uutta. Näin minullekin kävi. Mutta sitten myöhemmin, kun oli jo lapsi/a hänen kanssaan, piirteet tulivat todenteolla esiin. Olisi kiva kuulla mielipiteitä, että onko tämä tavallisempaakin, ts. havahtuminen vasta kun lapsia syntyy. Siihen asti narsistin lumoamiskyky jotenkin tepsii ja vasta kun perheessä on lapsi tai toinenkin todellinen luonne nousee esiin. Olen todella paljon syyttänyt itseäni siitä että miten olinkaan niin tyhmä, etten tajunnut asiaa jo aiemmin.

Lapset toistavat meillä LisaMarien kuvausta. Narsisti-isä on kehunut loputtomasti nuorempaa, joka ei koskaan ikinä tee mitään väärää, ei edes silloin kun tekee. Tämä on palvottu, täydellinen sankarilapsi, tulevaisuuden lupaus. Miellä vanhempi lapsi on se jossa on kaikki viat, joka muka tekee aina kaiken väärin. Täysin nujerrettu nykyään. Sisarusten väliset suhteetkin ovat tästä vääristyneet. Molemmat tajuavat kyllä jollain lailla tilanteen, mutta eihän lapsilta voi odottaa että kun tilanne on päällä he nousisivat millään lailla isäänsä vastaan. Vaikka kuinka yritän osoittaa, että isän syytökset ovat virheellisiä, eikä niitä pidä uskoa, ei tämä tunne menevän perille. Viime viikkoina tämä nujerrettu vanhempi (8v) lapsi on jo alkanut puhua että hänen täytyy tappaa itsensä kun ei kukaan häntä arvosta. Tietäisittepä miten koko asia raastaa sisältäni, koska vaikka sanon mitä, ei niitä isän haukkuja tunnu pyyhkivän mikään pois.

Jos joku elää samassa elämänvaiheessa tai on kokenut samaa, kertokaahan kokemuksianne miten selvisitte ja saitte lapset jaloilleen?!
Click to expand...

sinun täytyy tehdä sitä työtä enemmän missä osoitat lapsille että vain sinä ja sinun sanomisesi merkkaavat ja isästä ei tarvitse välittää. sinun tulee viettää aikaa tämän vanhemman lapsen kanssa vaikka saunotte yhdessä ja puhutte.Sinun täytyy nousta miestäsi vastaan ja osoittaa miehen edessä että lapsi on tärkeä.
 
Kaverini exä on narsisti, naispuoleinen sellainen. Yritti aikansa manipuloida jopa omaa lastaan uskomaan ties mitä juttuja isästään, onnistukin siinä, kunnes tyttö oli tarpeeksi iso, 15v, päätti muuttaa isänsä ja hänen vaimonsa luokse asumaan. Exä raivostui, sanoi että tytöllä ei ole sitten mitään asiaa hänen luokseen enää, jos äitinsä tällä tavalla hylkää.
Eipä tyttö siellä käynytkään, antoivat akan riehua ihan rauhassa. Toi tyttö on nyt 22v, sillä on lapsi ja oma perhe, eikä pidä mitään yhteyttä enää narsistiäitiinsä.
 
miten kasvattaa narsistilapsi ja millaisia lapsista tulee kun vanhempi/huoltaja on narsisti. kannattaa lukea niin jää ne turhat narsismi-haukkumiset pois. narsisimi on todella harvinaista. itsekkyys ja mulkkuus ei.

linkki:
http://www.psykoterapia-lehti.fi/tekstit/hyrck106.htm
 
No jos termi 'narsisti' on varttu vain diagnoosin saaneille, niin sanotaanko niin että isäni oli erittäin vaikea ja itsekeskeinen ihminen. Lähes päivittäin kamppailen edelleen asian kanssa (en TODELLAKAAN halua olla hänen kaltaisensa!), vaikka hänen kuolemastaan on jo kymmenisen vuotta.

Mutta vastaus otsikon kysymykseen: Minun on hyvin vaikea puhua mieheni kanssa esim. parisuhteeseen liityvistä asioista - koen kaikki keskusteluyritykset hyökkäyksiksi ja asetun puolustuskannalle. Tämä on ihan automaattista, ja olen todella yrittänyt tehdä töitä päästäkseni tavasta eroon. Lasteni kanssa olen tietoisesti pyrkinyt toisenlaiseen kontaktiin ja siinä mielestäni onnistunutkin (ainakin toivon näin). Mutta tiukassa huono itsetunto, puolustautumistarve ja epävarmuus istuvat.
 
En tiedä millaisia kasvaa.. Mutta 70%:lla diagnosoiduista sosiopaateista on perinnyt tämän sosiopaattisuuden vanhemmaltaan tai vanhemmiltaan. Tietty nekin jotka ei suoraan tule sosiopaateiksi niin kantavat tätä geeniä vahvana ja saattavat yllätyksekseen itse synnyttää lapsen jolla ei hyvästä kasvatuksesta huolimatta kehity tervettä empatiaa läheisiä ym. kohtaan.
 
Minulla on toinen vanhemmista narsisti (lääkäri todennut, ja sanoi ettei asialle valitettavasti voi mitään, ei tule koskaan muuttumaan).

Olen vahvaluonteinen ihminen mutta kuitenkin usein harkitsin jo lapsuusaikana itsemurhaa. En vieläkään voi luottaa yhteenkään ihmiseen (mietin aina mitä taka-ajatuksia toisella on, en osaa ottaa kohtelaisuuksia vastaan tms.) ja se onkin tehnyt minuun tyhjyyden tunteen, yritän nyt sitten löytää itseäni ja yrittää hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Silti välillä tunnen itseni ihan arvottomaksi. Päälle päin minusta saa usein kylmän kuvan ja olen syrjäänvetäytyvä sekä ujo. Tämä ehkä siksi ettei lapsena saanut päästää ääntäkään, ei itkeä, nauraa tai mitään muutakaan paitsi jos tuli vieraita niin sitten piti olla esimerkillisesti käyttäyvä lapsi ja muistaa hymyillä.

Välillä olen miettinyt että olenkohan samanlainen kuin tämä minun vanhempani ja mietin pitäisikö minun tappaa itseni ja säästää muut kärsimykseltä jos todella olen sellainen enkä vain tajua sitä itse?
 
Tässä on jotain juttua persoonallisuushäiröistä ja lainaus:
"Perhesuhteiden merkitys


Väkivaltaisesti käyttäytyvillä vanhemmilla näyttää olevan myös väkivaltaisesti käyttäytyviä lapsia. Tämä näyttää pätevän niin mies- kuin naisjälkeläisiin ja on riippumaton sosioekonimisesta asemasta ja älykkyydestä. On siten selvää, että väkivalta välittyy sukupolvien välillä.



Yksi näkemys siihen, että väkivaltaisilla vanhemmilla on yleisemmin väkivaltaisesti käyttäytyviä lapsia on se, että perheolosuhteet ovat samanlaisia molemmille sukupolville.



Väkivaltaisten lasten vanhemmille ominaisia piirteitä



Teiniäidit
Monien tutkimusten mukaan pojat, jotka syntyvät teini-ikäisille yksinhuoltajaäideille ovat suuressa riskissä antisosiaaliselle ja aggressiiviselle käyttäytymiselle. (Äidit itse ovat usein koulunsa kesken jättäneitä, ehkä jopa nuorisorikollisia à vaikutus lapsiin)



Vanhempien psykopatologia
Aggressiivisten lasten vanhemmilla näyttää olevan kolmenlaisia psykopatologioita: antisosiaalista käyttäytymistä, alkoholismia ja masennusta.



Vanhempien ja lasten väliset suhteet
Perheille, joissa on erityisen aggressiivisia lapsia, on ominaista alhainen emotionaalinen lämpö ja korkea keskinäinen vihamielisyys. Rakennetuissa laboratoriotilanteissa, rikollisperheet osoittavat vähemmän lämpöä ja enemmän vihamielisyyttä toisiaan kohtaan, kun taas muut "normaalit" perheet.
"
http://www.sampo2002.oulu.fi/psykopatit/Albert%20Bandura.htm
 
Helpotus lukea kirjoituksianne, kun voi itse samaistua niin moneen. Surullista kylläkin.

Äitini on narsisti, samoin isäni isä. Itse olen 24v tytär. En tiedä, mikä itse olen.

Kasvoin ristiriitaisissa olosuhteissa varoen äidin hermostumista ja huutamista. Isäni on alistettu ensin lapsuudessaan ja nyt äitini puolelta. Hän on hiljainen, poissaoleva, taiteellinen, mutta ihana ihminen. Äitini on häntä kohtaan kamala. Äitini on ulospäin ihana, sosiaalinen ja upea. Kotona hän on ärtynyt kaikkia ja kaikkea kohtaan. Nälvii ja piikittelee isää, minua ja pikkuveljeäni huumorin varjolla ja nostaa itsensä yläpuolellemme. Olemme vain tottuneet "jättämään sen omaan arvoonsa". Veljeni on ainut, joka osaa vastustaa äitiäni. Hänestä onkin noussut äidin suosikki perheessämme.

Avoimesti äiti luokittelee minut ja isäni samanlaisiksi sisäänpäinkääntyneiksi nyhveröiksi, joilla ei ole ystäviä, ja itsensä ja veljeni samanlaisiksi valovoimaisiksi ja ihaniksi persooniksi.

Olen hyvissä väleissä veljeni kanssa. Perheessämme kaikki opiskelevat tai ovat töissä ihmisten kanssa, joten psykologian tuntemus on yleistä. Olemme keskustelleet asiasta veljeni kanssa, ja hänkin myöntää asetelman. Hän kuitenkin myös nauttii asemastaan, ja välillä olen tunnistavinani hänessä samankailtaisia narsismin piirteitä.

Olen perusluonteeltani kiltti ja vähän ujo. Huomaan kuitenkin osaavani käyttää taitavasti tuota sosiaalista itsevarmuutta ja hurmaavuutta, jota äitini käyttää. Olen siis epävarma, muttei se aina näy minusta ulospäin! Mitä opiskeluun ja töihini tulee, olen epävarma osaamisestani, jännitän esiintymistä. Olen neuroottinen esim. kodin siisteydestä ja omasta (ja avopuolison) painosta!

Parisuhteessa tämä on pelottavaa. En ikimaailmassa haluaisi käyttäytyä tulevaa miestäni tai lapsiani kohtaan näin. Tietyt käyttäytymismallit kuitenkin nostavat ikävästi päätään minussa, selittätämön tyytymättömyys. Erityisesti väsyneenä kohdistan paljon negatiivista avopuolisooni; voin pahoin ja syytän siitä muita. Jälkeenpäin olen pahoillani ja pyydän anteeksi. Olen usein ajatellut, ettei minun tulisi hankkia perhettä ollenkaan, koska on vaarana, että alan itse käyttäytyä kuin äitini. En tiedä muusta.

Kun olin 18v, äitini kertoi isän pettäneen häntä. Sympatiani oli kuitenkin isän puolella, koska ymmärrän häntä täysin. En ymmärrä, miten joku voi elää niin manipuloivan ja ilkeän ihmisen kanssa, jolta ei rakkautta ja lämpöä heru.

Kuitenkin perheemme on tiivis ja tapaamme paljon. Äiti soittelee päivittäin. Hän muistuttaa minua ja avopuolisoani monesti, että kun hankimme lapsia, mummolan on oltava lähellä. Emme saa muuttaa kauas.

Hän myös muistuttaa minua usein siitä, miten hyvät vanhemmat he ovat meille olleet. Minun tulee sitten huolehtia heistä, kun he ovat vanhoja. Samaan aikaan hän heittelee perheystäviemme läsnä ollessa ilmoille juttuja, että isän ja hänen avioliittonsa saattaa kaatua, ja vihjailee isän olevan kyvytön seksiin. En ymmärrä, miten isäni voi ohittaa tällaiset kommentit ilmeenkään juuri värähtämättä.

Haluaisin ymmärtää, olla tukena ja rakastaa heitä. Erityisesti isäni tilanteesta olen usein surullinen, tottakai äidinkin. Jatkuvasti huomaan pahoittavani mieleni kotona vierailun jälkeen. En aina tiedä, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua.
 
Tämä ketju on jo melko vanha, mutta ajattelin kirjoittaa, vaikka vain omaa oloani selvittääkseni. Toivottavasti joku muukin saa tästä ketjusta apua, sillä minä olen saanut. Erityisesti minua koskettivat nimimerkkien Tupu ja Narsistiäidin tytär kirjoitukset. Aika tutulta kuulostaa.

Olen itse melkein 40-vuotias mies. Uskaltaisin väittää, ammattilaisten ihan asiallisista varoituksista huolimatta, että äitini on narsisti. Virallista diagnoosia hänellä ei, tietenkään, ole. Hän ei varmasti ole myöskään skaalan pahimmasta päästä, mutta silti olen tilanteesta varsin paljon kärsinyt.

Äitini on ihmisten mielestä hauska ja viihdyttävä, täynnä energiaa. Minut tuo energia on melkein nujertanut, sillä minusta tuntuu, ettei minun tarpeilleni ole koskaan ollut tilaa, ei lapsena eikä näin aikuisenakaan. Äitini on hyvin taitava manipuloimaan ihmisiä tyydyttämään omia tarpeitaan. Äidilläni on esimerkiksi jatkuvasti intensiivisiä ystävyyssuhteita, jotka yksi kerrallaan loppuvat siihen, että ystävä lopulta katkaisee välit äitiini hyväksikäyttöön herätessään.

Äitini todellakin saa myös huomiota. Kävin taannoin vaimoni kanssa perhetyöntekijällä selvittelemässä omia ongelmiamme, ja huomasimme joskus käyttäneemme kokonaisen tapaamisen puhumalla äidistäni! Tuo pariterapia oli lopulta yksi niistä asioista, jotka auttoivat minua näkemään oman lapsuuteni sairauden suhteessa juuri äitiini.

Nykyisin minun on helppo nähdä äitini sisällä oleva heikkous ja epävarmuus, josta hänen käytöksensä kumpuaa. Mutta kun jokin on ollut todellisuutta lapsesta asti, on kovin vaikea edes tajuta, että tilanne ei ole normaali eikä siihen tarvitse tyytyä.

Minua äitini ei ole kovin aggressiivisesti haukkunut, lähinnä arvostelu tulee jossain sivulauseissa. Mutta isääni kyllä on haukuttu, koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan. Ei liene yllätys, että muistutan monissa asioissa varsin paljon isääni, ja tunne omasta huonoudesta on tullut näin mutkankin kautta.

Millainen sitten tulee narsistin lapsesta? Minulla ainakin on jatkuva tunne omasta huonoudestani. Oli kyse mistä tahansa ongelmasta, vika on minussa. Ylipäätään tunnen yhä keski-iän kynnyksellä olevani ikään kuin sivuhenkilö omassa elämässäni. Minun tarpeeni eivät edes tule mieleeni noin keskimäärin. (Epäilemättä tyydytän niitä kyllä sitten jollain alitajuisella ja epäkypsällä tavalla minäkin. Onneksi vaimoni on viisas ja rakastava ihminen, jonka kanssa voin näistä asioista keskustella.) Suhtaudun muihin ihmisiin hyvin epäluuloisesti. Oma toimimattomuuteni johti aikoinaan opintojen keskeytymiseen ja syrjäytymisen kynnykselle, mutta onneksi minä sain terapiasta apua, ja nyt elän varsin normaalia elämää, työssä ja ihmissuhteissa.

Omat sisarukseni ovat reagoineet tilanteeseen aika eri tavalla kuin minä. Olen lapsista vanhin, joten olen ehkä saanut olla kaikkein eniten äitini pyöritettävänä. Sain esimerkiksi koko lapsuuteni toimia äitini terapeuttina hänen kertoessaan ongelmistaan. Ainakin minusta tuntuu, että sisarukseni ovat selvästi tasapainoisempia kuin minä. Ironia on siinä, että hakeuduin itse lopulta terapiaan ongelmieni takia, mutta näin jälkikäteen se on yksi parhaita asioita, mitä olen tehnyt. Se on esimerkiksi mahdollistanut sen, että tunnen onnistuneeni ihan hyvin isänä enkä ole ainakaan kaikkea siirtänyt omiin lapsiini. Onni oli tässäkin onnettomuudessa!

Nykyisin en ole enää juuri lainkaan yhteydessä äitiini. Tapaan häntä satunnaisesti pakollisissa sukutapaamisissa. Nyt sunnuntaina oli tällainen, ja huomaan taas työn tekemisen vaikeutuneen ja mielen vetelevän aika raskaissa vesissä. Sinällään välien katkaiseminen on ollut hyvä ratkaisu. Huomaan, että elämäni lähtee koko ajan enemmän omista tarpeistani ja perheeni tarpeista.

Tämä nimimerkin Nainen ja lapsi toteamus sai minut kyynelehtimään:

"Muista toteuttaa unelmasi, opiskele, tee lapsia, muuta vaikka ulkomaille, jos siltä tuntuu - et ole velvollinen kenellekään. Olet oman elämäsi tärkein henkilö."

Tuo on niin totta ja samalla niin vierasta minulle. Mutta vähitellen taidan onnistua siinä.
 
Isässäni oli paljon narsistin piirteitä ja lapsuuteni oli sen vuoksi aika vaikea. Oma arvioni kuitenkin on, että minusta ja sisaruksistani tuli kaikesta huolimatta varsin normaaleja.
 
En jaksanut ihan kaikea edellä olevaa lukea.

Mutta olen siis narsistin lapsi. Isäni on alkoholisoitunut narsisti, lisäksi olin kouluaikana koulukiusattu. Lähdin kotoa jo 16 vanhana. Nyt on omia lapsia 3 ja neljättä odotan.

Itse olen arka ja itsetunto nolla. Ajattelen herkästi että muut ihmiset puhuvat minusta pahaa ja haukkuvat minua niinkin isäni. Sairastuin kolmannen jälkeen raskauden jälkeiseen masennukseen, olen kokeillut kymmeniä lääkkeitä ja ollut avo osastolla lepäämässä viiden vuoden aikana kolmesti. Nyt tilanne parempi kun olen terapian avulla ymmärtänyt mitä lapsuuteni minulle aiheutti. Jos suutun saatan sanoa tosi pahasti miehelleni, kun olen parhaalta oppinut (eli isältäni) Jälkeenpäin kadun ja pyydän anteeksi. Lapsiani suojelen yli kaiken. En siedä että kukaan sanoo heille pahasti, arvostelee heitä tai alistaa. En halua että kokevat samaa kuin minä. En käytä alkoholia ollenkaan, en voi setää sitä kun tulee lapsuus mieleen. Pelkkä viinan haju saa oksentamaan.

Isäni pilasi minun elämäni ja VIHAAN häntä!

Voitte kysyä minulta jotain jos tahdotte? Palaan yhden aikaan vastailemaan....
 
ikävä huomata että näin monella on ollut tämmöinen lapsuus. itselläni samanlainen kuin monella muulla, minulla kyseessä isä. monella tuntuu kumminkin olevan äiti jolla on esiintynyt narsistisia piirteitä, miksiköhän näin?
Mitenköhän terapiasta olisi apua? Käyn terapiassa tällä hetkellä raskauden jälkeisen masennuksen takia enkä ole pystynyt siellä sanomaan sanaakaan isästäni, vaikka tunnistan että kaikki nämä masennuksen oireet ja paha olo liittyy vaikeaan lapsuuteen. Pitäisikö yrittää kertoa siellä mistä oikeasti onkin kyse vai onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä? Olen hyvä keskustelemaan monista asioista, tämä on ainoa asia mistä en pysty puhumaan kuin miehelleni.
 
Tässä nyt vain oma mielipiteeni: Kyllä sinä saat siellä terapiassakin ne rajat vetää itse. Ei ole mikään pakko puhua, jos et halua. Toisaalta, jos itsekin ajattelet masennuksen ja pahan olon syiden olevan siellä lapsuudessa, ehkä puhuminen ja purkaminen voisi auttaa. Puhu kun ja jos haluat ja olet valmis!

Kävin itse terapiassa hyvin kauan, aika kauan kesti, ennen kuin noihin lapsuuden kaikkein vaikeimpiin juttuihin pääsi käsiksi. Minullakin vasta omat lapset ja niiden myötä parisuhteeseen tullut paine pakotti lopullisesti asioita kohtaamaan. Ja monia asioita taitaa olla vielä käsittelemättäkin. Voimia!
 
isäni on narsisti. Olen pienestä pitäen ollut ujo ja hyvin sulkeutunut(aina olen ollut hyvin taiteellinen, joten oli helppo uppoutua oman harrastuksen pariin,jossa sain olla yksin)... eroon olen päässyt vasta vanhempieni erottua(n.15-vuotiaana kun äitini sai yksinhuoltajuuden isäni väkivaltaisuuden takia)... siitä se pikkuhiljaa lähti: n.20-vuotiaana olin paljon varmempi, minulla on hyvin vahvat mielipiteet, olen ulospäinsuuntautunut,puhelias(kaikkea sitä mitä en ennen ollut)...
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa