Minnuu oksettaa jo ajatus, vatsassa velloo ja tunnen syyllisyyttä..

["Mää vaan"]

Suhdetta takana jo yli 13v. siitä naimisissakin jo pitkä tovi. Lapsia on. Viimeset 4v mennyt jo alamäkeä. Aina kun saadaan puhuttua, menee pari viikkoa ja taas mennään alamäkeen. Tilanteessa on monta vaikuttavaa asiaa, joihin ei voi vaikuttaa, mä alan olla loppu. Olen puun ja kuoren välissä kokoajan. Ei tiedä mitä sanos tai tekis, kun pelkää jatkuvasti että pahentaa tilannetta. Kärsiihän tässä lapsetkin vaikkei sitä halua myöntää. Mies on todennäköisesti masenutut, mut ei taatusti mee hoitoon. Sellasta kun ei oo, pitää vaan ottaa niskasta kii. Mutta se ajatus.. Ero. Mokoma mörkö jo sanana. Miten lapset sitten,ne on tottuneet tähän molempien vanhempien läsnäoloon koko ikänsä, miten kun appivanhemmat on niin kauheen tärkeitä lapsille, mistä mä saisin asunnon, miten maksasin kaiken, mistä huonekalut jne. Liikaa kysymyksiä joihin ei ole vastausta, kaikki tuntuu niin vaikeelle. Helpompaa vaan olla tässä ja toivoa parempaa, mut kun sitä ei vaan tule. Mä en tiedä mitä teen ja mihin soitan ja mistä alotan! Miehen kans jos tän ottaa esille on se sit selvä peli sen mielestä. Ja mulla vähintään tusina miehiä odottamassa valmiina.. Miten ihmeessä mun elästäni tuli tälläistä?????

Joo, en tiedä mitä vastauksia odotan, mutta sainpa purkaa mieltäni.. Kiitos ja anteeksi.

 

["Kirsi"]

Mä olen sitä mieltä,että erokannattaa, jos ei ole onnellinen. Eikä sen eron tartte välttämättä lopullinen olla, jos siltä tuntuu. Sovitte vaikka aluksi että olette asumuserossa. Ja lapsille voi selittäätilanteen niin, että pieni etäisyys tekee hyvää.

 

["Mää vaan"]

Niinhän se on. Ja jos joku ystävä olisi tässä tilanteessa sanosin, että ei noita maallisia asioita kannata miettiä kun hyvinvointi on kyseessä. *huokaus* Miksi se sitten on niin vaikeaa itselle?? Mies on hyvä isä silloin kun jaksaa, ei ole väkivaltainen. On ns. hyvä mies. Paitsi että viimeaikoina se tietynlainen henkinen loukkaaminen on lisääntynyt, mutta enpä minäkään ole pekkaa pahempi.
Lapsille se väliaikainenkin ero olisi kuitenkin iso elämänmuutos. Ja tietenkin itselle ja miehelle. Ollaan ihan umpikujassa. Ja onhan mies jaksanut olla mun rinnalla kun olen käyny läpi masennuksen, siksikään en haluaisi hylätä häntä nyt samassa tilanteessa. Pahenisi vaan mielialat..

 

["piitu"]

Minäkin täällä erokiemuroissa painiskelen. Miehen alkoholismin takia. Ihana mies ja isä kunnossa ollessaan mutta nyt tuo viina alkaa ottamaan miehestä vallan. Tiedän ettei muuta vaihtoehtoa ole kun lähteä vaikka toinen rakas onkin ja välitän. Pakko ajatella itseä, jaksamista ja lapsia. Voimahali sinulle (kin)!

 

["Mää vaan"]

[QUOTE="piitu";26304974]Minäkin täällä erokiemuroissa painiskelen. Miehen alkoholismin takia. Ihana mies ja isä kunnossa ollessaan mutta nyt tuo viina alkaa ottamaan miehestä vallan. Tiedän ettei muuta vaihtoehtoa ole kun lähteä vaikka toinen rakas onkin ja välitän. Pakko ajatella itseä, jaksamista ja lapsia. Voimahali sinulle (kin)![/QUOTE]

Voimia sinulle!! Sinulla on todella hyvä syy lähteä, itse lapsuuteni alkoholistiperheessä viettäneenä vannon että teet oikein!!
Mä salaa toivon, että oma mies olisikin alkoholisti, olisi hyvä syy lähteä. Tai että se löytäis toisen, vaikka sattuuhan sekin. Tai tulis jokin ratkaisu tähän jatkuvaan junnaamiseen. Syö kaiken energian, ei osata enää kuin moittia toisiamme, puhuminen menee syyttelyksi ja haukkumiseksi, syö ilon ja innostuksen melkein kaikesta.. Tuodan toisistamme esille se kaikki huono.

 

[Eevee]

Meillä sama tilanne mutta ilman masennusta.

Mä haluan erota mutta en osaa, en uskalla. Eilen viimeksi puhuttiin tästä miehen kanssa. Tää on ihan mahdotonta. Mies vaan haluaa jatkaa vaikka mikä olisi. Yritin puhua että hetken ero voisi olla ok ja sitten jatkaa liittoa jos sille tuntuu, mutta ei ei ei. Hänestä kuulemma mieluummin kitkutellaan jotenkuten koska kuulemma asumuserosta ei ole paluuta....

 

["Mää vaan"]

Meillä sama tilanne mutta ilman masennusta.

Mä haluan erota mutta en osaa, en uskalla. Eilen viimeksi puhuttiin tästä miehen kanssa. Tää on ihan mahdotonta. Mies vaan haluaa jatkaa vaikka mikä olisi. Yritin puhua että hetken ero voisi olla ok ja sitten jatkaa liittoa jos sille tuntuu, mutta ei ei ei. Hänestä kuulemma mieluummin kitkutellaan jotenkuten koska kuulemma asumuserosta ei ole paluuta....

Voimia sinullekin hankalaan tilanteeseesi!
Me ei olla puhuttu erosta varsinaisesti. Olen väläyttäny joskus riidellessä, että kerta en kelpaa ja on niin paha olla niin ota ero. Eikä mies vastaa siihen ikinä mitään. Joskus sitä sanonu, että eihän se ole ratkasu mihinkään. Ei kait se ole, muttei ole valmis tekemään mitään liiton eteen jotta olot paranisi.

 

["Mää vaan"]

Ei kukaan osaisi vinkata miten aloittaa keskustelu?? Ei kai sitä voi otiselle vaan päräyttää päin naamaa et kuule erotaan. Meillä ei kenelläkään ole hyvä olla, ja isoin lapsista jo pari kertaa kysynyt minulta, että miksi te ette isin kanssa eroa?

 

["Mää vaan"]

Eikö kukaan????

 

["Mää vaan"]

Kokkeillaas nyt vielä onnea, osaisiko joku antaa vinkkejä, neuvoja, tai sanoa jotain? Mihin voisi soittaa, mistä saa apua??

 

[nöppäri]

Perheneuvolasta voisit saada apuja ja neuvoja.

Eikä siinä muu auta kuin pyytää toinen istumaan alas ja alkaa puhumaan.

 

[ewewe]

Pyydät miehen istumaan kanssasi, tv ja tietokone kiinni. Kerrot että haluaisit keskustella suhteestanne vakavasti. Koeta olla rauhallinen, älä puhu syyttävästi -teissä molemissa lienee vikaa. Kerro mitä tunnet ja millaisia ajatuksia olet pyöritellyt päässäsi. Kuuntele miten hän vastaa. Keskustelun pitäisi päättyä jotenkin selkeästi yhteiseen päätökseen (ero, jatkaminen apua hakinen, sovittu mietintä ajanjakso).

Jos miehesi ei halua tai kykene keskustelemaan kanssasi voisit ehkä kirjoittaa hänelle kirjeen ja pyytää vastausta tietyn ajan sisään?

Jos taas tilanne on niin tulehtunut eikä puoliso tule yhtään vastaan ja sinä haluat ulos niin voit ottaa yhetyttä sosiaalitoimistoon. He neuvovat raha ja asunto-asioissaa ja voivat ohjata sinut lisäavun piiriin.

 

["Mää vaan"]

Noh, olen kuunnellu sitä nyt vuoden verran, ettei mulle voi puhua kun olen liian tunteikas ja joko huudan tai itken. En tiedä miten osaisin olla kylmän rauhallinen etten tunteilisi. Jokainen keskustelu päättyy joko miehen syytöksiin tai mun itkuun tai molempiin. Ja minusta keskustelu pitäisi tapahtua myös niin ettei lapset ole kuulemassa. Se on jo ison työn takana järjestää.. En yhtään tiedä lähtisikö mies johonkin perheneuvolaan, aiemmin on ollut puhetta ja silloin kieltäytyi heti kättelyssä kaikenmaailman sossuntattojen puuttumisesta. Voinko minä yksin käydä siellä vaikkei mies lähtisi?

 

["Mää vaan"]

Ja aivan takuulla on molemmissa vikaa, mulla on tapana vastata niikuin huudetaan..