Mistä hiivatista saan tietää onko tämä sitä mitä "pitäisi" olla?

[LOST_]

Tätä ajatusten sekavaa vuoristorataa ei enää selvitä kukaan, vähiten minä itse.

Olen ollut avomieheni kanssa yhdessä kolme vuotta ja sinä aikana meille on siunaantunut ihana tyttövauva. Olemme hieman alle ja yli kolmekymppisiä.

Suhteemme on ollut myrskyisä ja melkoista vuoristorataa alusta saakka. Tarinamme olisi pitkä jos kertoisin sen kokonaisuudessaan.

Alkuun meitä veti puoleensa taivaallinen ( ajattelin oikeasti että jos on olemassa taivas, olen siellä nyt!) seksi ja mielestäni meillä oli todella hauskaa yhdessä. Olimme kumpikin vastikään lopettaneet pitkät edelliset suhteemme kun tapasimme, vaikkakin jälkeenpäin kävi ilmi että mies taisi kipuilla tuon edellisen suhteensa kanssa meidän ensimmäiset kaksi vuotta, ainakin, eli sen lopettamisen kanssa hänen puoleltaan oli todellakin niin ja näin. Tämä ilmeni niin että hän näki minussa milloin mitäkin vikoja ja kertoi ne avoimesti ja loukkasi minua tietenkin. Hän souti ja huopasi kanssani, ilmeisesti sitä mukaa kun souti ja huopasi tunteissaan sen exänsä kanssa.

Riitelimme paljon ja teimme ja teemme eroa edelleen usein, lähes joka riidan yhteydessä. Mies jäi kiinni salatusta yhteydenpidosta exänsä kanssa ( koko suhteemme ajan siihen saakka) kun olin raskaana. Päätin lähteä mutta hän itki ja rukoili jäämään ja minä olin Se Oikea ( buahahhaaa) sittenkin. Halusin uskoa vaikken uskonutkaan ja jäin sillä olin raskaana.

Ilmankin että olisin tällä tavoin menettänyt häneen luottamukseni, pohtisin miehessäni olevia muutamia asioita tarkkaan, haluanko elää niiden kanssa. Hän on hyvin äkkipikainen perfektionisti, ei voi sietää epätäydellisyyttä missään asiassa ja menettää hermonsa helposti. Silloin hänen suustaan tulee painokelvotonta tekstiä ja kuka on tuo tekstin kohde, pahoittaa mielensä todella pahanpäiväisesti. Useimmiten ja lähes päivittäin se olen minä. Lisäksi olen hyvin herkästi loukkaantuvaa sorttia joten nämä loukkaukset ovat potenssiin 10 kun ne laukoo minulle. Jos joku ei osaa tai ymmärrä tai tekee jotain hänen mielestään typerästi, kyseessä on maailman suurin idiootti.

Mieheni suorittaa tätä elämää. Hänellä ei mielestäni ( ainakaan minun kanssani) tunnu koskaan olevan aidosti hauskaa selvinpäin. Kun hän juo lasin tai kaksi viiniä, rentoutuu ja muuttuu "mukavaksi". Useimmiten hän kuitenkaan ei juo koska se olisi epätäydellistä ja tarkoittaisi että hän olisi riippuvainen jostain, joten useimmiten hän on kireä. Tosin en minäkään toivoisi että hän joisi usein vaan ollakseen hyväntuulinen.

Hänellä ei luonnollisesti ole mitään muitakaan paheita tai riippuvuuksia; tupakkaa, kahvia, suklaata, jne. Seksiä hän haluaa noin kerran viikossa mutta kun olin raskaana, menetti kiinnostuksensa seksiinkin lähes täysin ja kertoi että voi elää hyvin ilman sitäkin. Kun hän ei ole riippuvainen mistään. Mielestäni sekin on outoa, eikö kaikilla ole yleensä paheensa? Minulla ainakin.

Hän on kunnianhimoinen yrittäjä ja suhtautuu työhönsä ( kuten moniin muihinkin elämän osa-alueisiin mutta erityisesti työhön) haudanvakavasti. Hän posottaa 14 tuntisia päiviä ja työskentelee myös viikonloput useimmiten. Minä siis olen paljon yksin. Hänen unelmansa (huom. HÄNEN, ei minun) on olla taloudellisesti riippumaton ja lopettaa työnteko alle 4-kymppisenä. Hän kuulemma rakentaa meille jotakin ja minun pitäisi nyt olla kärsivällinen sillä sitä aikaa on sitten joskus. Ja hänen yrityksensä aivan oikeasti kasvaa ja tekee todella hyvää tulosta taantumista huolimatta. Eli ei ole mikään taivaanrannan maalari kyseessä, eri asia on vaan että malttaako työnarkkis lopettaa oikeasti työntekoa vaikka olisi tilanne mikä. Tässäkin asiassa pitäisi vaan tuijotella tyhjyyttä ympärilläni ja hoitaa yksin vauvaa sillä sitten muutaman vuoden päästä asiat on hyvin?

Hän ei elä tätä elämää nyt yhtään, sillä kaikki visiot on siellä vuosien päästä. Hänen mielestään ei ole maailman vakavin asia jos meillä nyt ei noin kolmeen vuoteen ole yhtään aikaa, se on vaan kolme vuotta?? Kotona ollessaan hän naputtaa tietokonetta ja tekee töitä, kun tulee töistä kahdeksan aikaan illalla. Lisäksi hän buukkaa kalenteriinsa vapaa-ajan menoja ystäviensä ym. kanssa, sillä kun hänellä ei ole töitä, hän ajattelee että kaikki muu aika on käytettävissä mihin tahansa muuhun jos joku hyvänpäiväntuttu ehdottaa esim.kalareissua. Hänhän menee jos on yksi vapaapäivä. Eli ei itse huolehdi että meillä olisi yhteistä aikaa. Ja kun huomautan asiasta, hän räjähtää.

Ja sitten vielä, silmäni aukesivat kun kävin erään tuttavapariskunnan luona kylässä. Juttelin ystävätteri miehen kanssa kahvipöydässä ja tarinoimme pitkään. Keskutelui soljui luontevasti eteenpäin. Hän kertoi nähneensä jostain aiheesta tv-ohjelman, johon kerroin oman esimerkkini aiheeseen liittyen ja hän taas jatkoi siihen jotain ja sitä rataa. Miehelleni kun kerron jotain, hän ei koskaan jatka keskustelua millään tavoin. Hän vastaa että aha tai ei mitään, ellei esitä kritiikkiä jos kerron tehneeni jotain mikä olisi hänen mielestään pitänyt tehdä jollain toisella tavalla. Kun kysyn hänen kolmen päivän työmatkastaan hän vastaa "ihan jees". Hänellä ei ole mitään ( ainakaan minun mielestäni) mielipiteitä, hän ei ole tippaakaan analyyttinen, hänen kanssaan ei voi keskustella. Paitsi silloin kun on eri mieltä, väittää vastaan hän jaksaa mutta silloin hermostuu heti ja keskustelu on kiivasta ja syyttelevää.

Hän haluaa katsella meille taloja, mökkejä, matkoja, suunnitella netin avulla tulevia käytännön toimenpiteitä ja miettiä ja katsella yhdessä minkälaisessa talossa olisi kiva asua joka on tietysti ihan kivaa mutta se OIKEA keskustelu! Itse rakastan keskusteluita, vitsailua, olen todella puhelias ja ennen myös hauska. Nämä vaan katoavat minusta tässä suhteessa ja huomaan että ne tulee esille kun menen joidenkin muiden ihmisten seuraan ja tajuan että TÄLLÄINEN minä olen oikeasti; positiivinen, puhelias ja hauska. Saan ihmiset nauramaan mutta miestäni en millään.

Näiden vuosien aikana hän on todennut ääneen ettei hänellä ole yhtään hauskaa kanssani, ei tiedä mitä tuntee minua kohtaan mutta ei ole aivan normaali fiilikset, jne.

Mietin joka päivä ajankohtaa, milloin olisi sopiva hetki erota. Ja sitten kuitenkin elämä vaan menee eteenpäin ja kun oikeasti ajattelen että eroaisimme, tulen surulliseksi ja ahdistuneeksi. Meidän elämämme on kuitenkin silloin kun ei ole riitaa ihan mukavaa.

Aamut kun vauva hyväntuulisena herää ja tulee väliimme naureskelemaan, juttelemme ja "lässytämme" sille, nauratamme kilpaa. Lähetämme toisinaan toisillemme rakastan sinua ja todella kauniita tekstiviestejä. Joka ilta nukahdan hänen kainaloonsa, meillä on omat rutiinimme kun hän tekee aina popcornia ja katsomme kainalokkain elokuvaa. Kylvetämme ja videoimme vauvaa, lenkkeilemme ja halaamme kun kävelemme ohi. Nuuskin häntä ja hän tuoksuu hyvältä. Ja rutistaa minua kun ottaa halausotteeseen illalla.

Mutta JOKA päivä, alan miettiä että apua, tämä elämä vaan menee eteenpäin ja me olemme aivan väärät puolisot toisillemme. Miksi emme ole saaneet aikaiseksi erota? Alusta asti tämä on mennyt väärillä raitella ja vieläkin vaan kitkutamme yhdessä. Ja että emme me tee toisiamme onnellisiksi, päin vastoin. Olemme tunne ja järki, emme sovi yhteen, haluamme eri asioita, en luota häneen, ja sitten taas katson häntä ja rakastan.

Ja tämä jatkuu ja jatkuu ja on ollut tätä alusta asti! Pystyykö kukaan ymmärtämään tätä jokapäiväistä ajatusten ristiriitaisuutta ja sitä ahdistusta kun ei itsekään tiedä mitä haluaa. Välillä tuntuu että pilaan meidän molempien elämän kun en lähde, välillä mietin että kerran vielä kaiken tämän jälkeen olemme yhdessä, meidät on ehkä tarkoitettu yhteen.

Onko kenelläkään kokemusta vastaavanlaisista tilanteista?

 

[jahkailija123]

Meillä on sama tilanne. Lähes päivittäin toinen ääni sisällä huutaa, että lähde ja toinen ääni käskee jäädä. En tiedä. Usein makaan yöllä valveilla ja ajattelen, että ei tästä mitään tulee. Aamulla pakkaan kamat. Tulee aamu ja olo on parempi ja taas sitä jotenkin jää.

Tästä suhteesta kertakaikkiaan puuttuu jotain, kuten teidänkin suhteestanne tuntuu puuttuvan. Sinun ja minun pitäisi joko a) lähteä tai b) jäädä ja hyväksyä asiat sellaisina kuin ne ovat. Kumpikaan vaihtoehto ei tunnu hyvältä, ainakaan minusta. Joten tässä sitä jahkaillaan edelleen. Kirsikkana kakussa lapsettomuushoidot tulossa.

 

[LOST_]

Ja lisätäkseni vielä tuohon aikaisempaan pohdintaani, kun mietin että lähtisin, mietin myös sitä että löytäisinkö oikeasti "paremman" miehen jos lähtisin tämän luota.

Mieheni on kuitenkin noin yleisesti ottaen "hyvä" mies ja olen itsekin melko kriittinen sen suhteen millaisen miehen haluan.

Sellaisia miehiä kenen kanssa itse olen voinut ajatellakaan seurustelevani ei ole tämän elämän varrella astellut eteeni kuin muutama hassu yksilö, vaikka olen tavannut ja tutustunut erittäin moniin miehiin.

Mieheni yksi vika on työnarkomaanisuus, en kuitenkaan pidä piheistä miehistä jotka laskevat pennejä ja vaativat jakamaan yhdessä ollessa jokaisen jugurttipurkinkin hinnan puoliksi. Vaikka välillä mietin että olisin onnellisempi 8- 4 duunarin kanssa, jolla olisi minulle aikaan, en tiedä voisinko arvostaa miestä jolla ei ole minkäänlaisia tavoitteita vaan hän vaan haluaisi makoilla sohvalla ja elää mukavasti.Tietysti tiedän että on paljon miehiä myös näiden kahden ääriesimerkin välistä mutta kärjistän tarkoituksella.

Lisäksi vielä ennen kuin olin itse lapseton, halusin miehen joka on myös lapseton sillä halusin että koemme sen ainutlaatuisen ihmeen kumpikin yhdessä ensimmäistä kertaa.

Olen itse pitkä, joten miehen on myös pitkä, reilusti minua pidempi. Näitäkään ei ole paljon. Ehkä pinnallista mutta koska olen itse urheilullinen ja pidän itsestäni huolta, toivon samaa myös mieheltä. Pukeudun myös siististi ja nuorekkaasti, tätä toivon myös mieheltä. Lisäksi toivon että mies on sosiaalinen, itsevarma, hauska, hänellä on oma elämä eikä peukalo ole keskellä kämmentä. En myöskään pidä tupakoivista, tavoitteettomista, huonot elämäntavat omaavista, jnejne. miehistä.

Kun olen päättänyt lähteä ja käynyt jossain ulkona ja nähnyt taas mitä muualla on "tarjolla", olen huomannut että itselläni on kotona melkoisen harvinaislaatuinen yksilö.

Mutta sitten taas nämä pohdinnat siitä että emme ole oikeat kumppanit siltikään toisillemme. Mutta nyt kun tässä on lapsikin mukana jolle mieheni on paikalla ollessaan hyvä isä, mietin että onko riski liian suuri lähteä tavoittelemaan jotain korkeampaa henkistä yhteyttä ( että olenko aivan naurettava, että onko sellaista olemassakaan pitkässä suhteessa), sielunkumppanuutta, ym. kun meillä kuitenkin on niin paljon hyvääkin tässäkin suhteessa. Ja jos oikeasti meitä odottaa hyvä tulevaisuus? Mutta kuinka suuri riski on odottaa sitä ja "uhrata" parhaat vuotensa, vielä kun olisi helppoa alkaa rakentamaan alusta asti uutta elämää?

Pelkään että kadun jos lähden sillä moni unelmani voisi toteutua tässä suhteessa, mutta samaan aikaan tämä tuntuu henkisesti niin tyhjältä. Mutta sitten kuitenkin rakastan.

Tiedetään, olen aivan sekaisin.

 

[Vipellys]

Kyllä tuo tutulta kuulostaa, et ole yksin. Melkein alkoi itkettää, kun kirjoitustasi luin. Elämä osaa olla vaikeaa, ja täynnä tuskallisia päätöksiä, joita ei edes osaa tehdä. Jättääkö kunnollinen mutta vaikea mies ja alkaako taas kaikki alusta vai kärsiäkö puolihyvässä suhteessa... Huokaus.

 

[Kukunor]

Puhut koko ajan, että et voisi olla sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole tavoitteita elämässä. Entä omat tavoitteesi? Niistä et puhu mitään ( paitsi siitä, kuinka haluaisit keskutella ja korkeamman henkisen yhteyden, huoh ). Oletko taloudellisesti riippumaton miehestäsi? Onko hyvä taloudellinen asema syy siihen, ettet halua lähteä? Minä en piirun vertaa arvosta naisia, jotka pysyvät huonossa suhteessa vain sen takia, ettei elintaso laske.

 

[no]

Onpa tosi vaikea tilanne. Emme me muut voi ottaa vastuuta päätöksestäsi.

Sen vahainnoin tein, että olet sosiaalinen ja todella haluat tuoda asioita esille ja itsesi ilmaiseminen on sinulle tärkeää ja tärkeää on myös se, että sinua kuunnellaan.

Minulle pisti silmään se, että kirjoitit paljon miehestäsi negatiivista ja se liittyi paljon työhönsä ja ajankäyttöönsä. Mutta minun mieleeni jäi enemmän se mitä kirjoitit hänestä positiivista, vaikka se oli pieni osa aloitustasi. Eniten minua lämmitti se, että nukahdat hänen kainaloonsa, ei eroperheessä nukahdeta kainaloon.

Pitäisikö teidän laatia ohjelma, millä te korjaatte suhdettanne? Yleensä riita tulee siitä, että "joko taas se alkaa" ja miehelläsi täydellisyys merkitsee myös "miksi en osaa olla tässä asiassa täydellinen". Sinun olisi mietittävä mistä saisit edes jotakin seuraa, missä voisi purkaa tuntojasi. Ystävät , työ.

Ongelmilla on tapana kasaantua ja varsinkin ajatukset alkavat kiertää kehää, jos niitä ei saa suhteutettua. On tärkeää puhua ongelmista ja kuulla muiden mielipiteitä; oma pää on hyvin nopeasti kuin ampiaispesä ja typeräkin asia voi paisua aivan mahdottomaan arvoon ja samalla tulee heitetyksi hukkaan jotakin tärkeää.

Ei ole olemassa ongelmatonta ihmistä, sinun ongelmasi muuttavat muotoaan , jos eroat; ne asiat, jotka ovat nyt positiivisia poistuvat ja mitä tulee tilalle, sitä emme tiedä, mutta saatko ilmaista itseäsi edes tuon vertaa yh:na? Mitkä ovat miehesi ongelmat ja miten sinun pitäisi suhtautua hänen ongelmiinsa juuri nyt; yrittää ymmärtää vai jättää ymmärtämättä.

Joka tapauksessa kriisi saa aikaan muutosta ja se on hyvä se. Epäkohtia nousee esille, mutta yleensä epäkohdissa, riidoissa on kaksi ihmistä. Minun mielestäni sinun pitäisi saada miehesi käymään jonkun juttusilla, että hän sanoisi voiko perheellisen parisuhdetta suorittaa työpaikalla. Jos asia menee eroksi, niin anna tämä keskustelu hänelle ja siinä tulee ilmi sinun tavoitteesi ja pettymyksesi ja myös ehkä joitakin ratkaisuja.

laitan tulemaan teille voimia)

 

[hmm....]

Voisiko siinä olla kyse vain siitä että miehet ja naiset ovat erilaisia keskenään. Kuulostaa siltä että haikailet jotain sellaista jota sinulla ei ole etkä osaa arvostaa mitä sinulla jo on. Toisaalta, tuo miehen äkkipikaisuus ei ole ihan hyvä asia, ajatellen myös lapsen kasvattamista. Mutta sanoit että hän on hyvä isä? Kuitenkin, kannattaa joskus mennä vaikka pitkälle kävelylle ja miettiä, mitä haluaa. Tehdä kerralla selväksi, että nyt päätän joko jäädä tai lähteä, eikä enää ajatella asiaa. Tuollainen jahkailu joka päivä, se vain tuhlaa energiaa ja estää elämästä.

 

[no]

En minäkään äkkipikaisuudesta pidä, mutta katson äkkipikaisuuden johtuvan työstä ja jostakin muusta asiasta, eikä niinkään luonteesta, koska on olemassa muita asioita, jotka puhuvat erilaisen luonteen puolesta. Minusta miehelläsi voi olla opittuja tapoja, mutta ei tuo äkkipikaisuus ole välttämättä hänen luonteenpiirteensä?

 

[Imijä]

Mieheni yksi vika on työnarkomaanisuus, en kuitenkaan pidä piheistä miehistä jotka laskevat pennejä ja vaativat jakamaan yhdessä ollessa jokaisen jugurttipurkinkin hinnan puoliksi. Vaikka välillä mietin että olisin onnellisempi 8- 4 duunarin kanssa, jolla olisi minulle aikaan, en tiedä voisinko arvostaa miestä jolla ei ole minkäänlaisia tavoitteita vaan hän vaan haluaisi makoilla sohvalla ja elää mukavasti.Tietysti tiedän että on paljon miehiä myös näiden kahden ääriesimerkin välistä mutta kärjistän tarkoituksella.

Mieleen tulee kyllä heti kuva naisesta, jolle kelpaa oikein mainiosti miehen antama taloudellinen turva ja elintaso, mutta myös kaiken muun pitäisi sitten olla täydellistä. Kuinka isossa osassa miehen varallisuus on kiinnostuksessasi? Oletko omillasi toimeentuleva vai kaipaatko miestä, jonka rahoilla voit rauhassa loisia? Miten itse panostat taloudelliseen tulevaisuuteenne? Otat ilmeisen itsestäänselvyytenä miehesi tarjoaman tulotason. Se nyt kuitenkin vie aikaa se työnteko, oletko kokeillut?

 

[no]

Tuo on ap:n kirjoituksessa totta, että miehen lisääntynyt vapaa-aika voisi tuoda jotakin aivan aivan ajanviettotapoja. Esimerkiksi kuntoilu, jossa kehitetään vain käden koukistajalihasta.

 

[no]

aivan

 

[LOST_]

Imijä:

Heh, sentään huomaan että huumorintajuni on tallella. Olen kyllä kokeillut työntekoa aika paljonkin siitä lähtien kun 14 vuotiaana menin ensimmäiseen kesätöihin. Olen aina tehnyt paljon töitä ja kun tapaamisemme aikoihin valmistuin ja työllistyin koulutustani vastaavaan työhön, olen alkanut tienaamaankin ihan kivasti. Nyt olen tietysti äitiyslomalla mutta ihan ok sitä omaa rahaa nytkin tulee kun on suhteessa tuloihini.

Ihan kivahan tästä elintasosta yksikseen on nauttia, näin miehen paikkakunnalle muuttaneena katsella yksikseni elokuvia hienoilta kotiteatterilaitteilta, ajella lähimarkettiin ostamaan vaippoja hänen minulle hankkimallaan hienolla uudella autolla ja käydä ostamassa itselleni ja vauvalle joskus uudet kivat vaatteet joita kukaan ei näe kun täällä kotona odottelemme miestä kotiin.

Mies nimenomaa toivoo minun olevan mahdollisimman pitkään kotona ja vakuuttaa että pärjäämme. Elintaso ja tämä suhde eivät kuitenkaan ole kohdallani vaihtoehtoja; jos palaan omaan työhöni pk- seudulle, pystyn ansaitsemaan paremmin ja hankkimaan omalla työlläni näitä samoja asioita joita mies nyt on hankkinut meille. Tosin tottakai se laskee jonkin verran mutta en minä ole näitä asioita pyytänyt enkä tarvitse. Tarvitsen sen miehen itsensä jakamaan tätä elämää kanssani, en mitään hemmetin hienoja veneitä, autoja, jne. mutta se ei ole vaihtoehto koska kaiken tämän materiaalin hankkiminen kuuluu miehen elämänsuunnitelmaan ja näillä hän palkitsee itsensä ahertamisesta.

No:n kommenttiin siitä että eroperheessä ei nukahdeta kainaloon. Meidän suhteessamme se ei ehkä kerro samaa viestiä kun monilla muilla, sillä olen huomannut että samalla tapaa kun mies suorittaa muutakin elämää, hän suorittaa myös parisuhdettamme ja ehkä myös jollain tapaa isyyttään. Hän on kertonut epäillyt olevansa tunnevammainen ja koska ei itsekään tiedä miltä kuuluisi tuntua, hän tekee asioita joita kuuluu tehdä.

Ottaa kainaloon, rakastelee ym. koska niin on tapana tehdä. Vauvalle hän juttelee ja hoitaa häntä koska hyvät isät tekevät niin. Hän soittaa mummoilleen heidän syntymäpäivinään ja soittaa kaikille takaisin jotka ovat hänelle soittaneet, pitää yhteyttä vanhempiinsa, koska tapoihin kuuluu tehdä niin. Kaikki tämä ilman minkäänlaista tunnetta.

Kun mietin lomamatkojamme, hän on suurimman osan aikaa synkkä ilme kasvoillaan, ei puhu ja lomailee kanssani koska olemme pariskunta ja pariskunnat lomailevat yhdessä. NÄEN että hänellä ei ole oikeasti yhtään hauskaa. Ja sitten illalla kun hän juo hieman viiniä niin sitten on ihan pikkuisen hauskaa. Kännissähän on hauskaa vaikka tolpan nokassa.

Muutaman kerran olen nähnyt hänessä aidon oloisen tunnereaktion; kun olin lähdössä raskausaikana, jolloin häntä varmasti harmitti että perheemme hajoaa kun olen raskaana koska niin ei kuuluisi tapahtua. Toisen kerran hän liikuttui kyyneliin kun vauvamme mötkähti sisältäni maailmaan kahden vuorokauden ponnistelun jälkeen.

Toisinsanoen, hänellä ei itselläkään ( kuten on joskus myöntänytkin) ole mitään käsitystä mitä hän itse haluaa tai tuntee, ja on kanssani koska ei paremmastakaan tiedä ja olen jonkun mittapuun mukaan kai hyvä nainen ja meillä on vauvakin yhdessä. Kun teen lähtöä ja eroa, ei hän mitenkään vastustele, mutta saan myös olla täällä ja "seurustella" hänen kanssaan, sekään ei haittaa häntä. Kaikki käy. Ja niin kauan kun olemme yhdessä, teemme asioita joita pariskunnat tekevät; rakennamme kesämökkiä, teemme lapsia, lomailemme, nukahtelemme kainaloon, jne.

Mutta tämä ei miehestäni tunnu oikeastaan juuri miltään. Hän elää kuten Zen Cafén kappaleen "aamuisin" sanat kulkevat; laita riippukeino kiinni keväällä, pidä jemmarahaa pankkitilillä, seiso jykevästi sänkys edessä aamuisin..jne.

Omasta mielestäni kyseinen kappale on sarkasmia, mies on tosissaan sanonut kaksi kertaa että kappaleessa on hyviä elämänohjeita ja hän elää juuri niiden mukaan aivan oikeasti, vailla mitään tunnetta.

 

[Absk]

Mahtaisiko hänellä olla Aspergerin syndrooma? Hae tietoja netissä, siellä on alustavia testejä jne. Minä tein yhden testin johon vastailin, kuten tiesin mieheni varmimmin vastaavan ja lopputulos oli että hänellä todennäköisesti on Asperger. Se selittää paljon.

 

[no]

Jos miehesi olisi oikeasti tunteeton, niin lasillinen viiniä toisi hänestä esiin "paholaisen", mutta kun alkoholi vapauttaa, niin se tuo esiin hänen oikeat piirteensä. Miehesi on ihan oikeasti tunteikas ja hauska, mutta hänen pitäisi jutella ulkopuolisen ihmisen kanssa tästä elämästä.

 

[Kukunor]

Taisit ap itse vastata kysymykseesi viimeisimmällä puheenvuorollasi...

 

[O.]

Kuulostaa siltä, että miehelläsi saattaa olla, jos nyt ei asperger, niin jonkinlainen kriisin paikka elämässään. Työstressi, menestymisen ja työnteon paineet ovat tehneet hänestä sisältä kuin zombin. Hän on saavuttanut elämässään paljon, kaiken minkä "pitääkin", mutta olo on sisältä tyhjä, "tässäkö tämä nyt olikin" ja se estää häntä nauttimasta aidosti siitä, mitä hänellä on ja ottamasta relasti.

Ammattilaisen kanssa keskusteleminen voisi avata niitä lukkoja, jotka estävät häntä iloitsemasta elämästä, olemasta oma hauska itsensä.

 

[villi arvaus]

Onko miehesi ollut aina tuollainen? Jos ei, niin ehkä hän elää kaksoiselämää? Mikä selittäisi ylipitkät työpäivät ja tunteettomuuden kotona.

Mutta jos kyse on oikeasti työstressistä, niin voisit kyllä olla vähän kannustavampi puoliso eikä haukkua miestäsi täällä selän takana ja suunnitella lähtöä. Vai onko nykyisin niin että kun tulee vaikeuksia kotona, niin niistä puhutaan jopa ventovieraiden kanssa, muttei siellä kotona. Eikä olla tukena vaan aina pitäisi olla yhtä juhlaa.

 

[junax]

Lähdin tuon tyyppisestä aviksesta irti 15 v. yhteiselon jälkeen.
Voin sanoa, että maailma avartui ja näyttää paljon aurinkoisemmalta.
Taloudellisesti hävisin paljon, mutta olen saanut roppakaupalla lisää lämpöä ja ihmissuhteissa uutta puhtia.
Tolle edelliselle sanoisin, että pöh!
Ai niinkuin että pitäisi ymmärtää lyöjää? Suksi kuuseen.

 

[Yksi eronnut]

Voisin kompata täysin junax-nimimerkkiä, lähdin myös taloudellisesti turvatusta, mutta täysin "tunteettomasta" ts. suorittajamiehen liitosta ja pelotti aivan hirveästi, mutta päivääkään en ole katunut. Taloudellinen tilanne on paljon huonompi nyt, mutta minulla on tilaa hengittää ja voin olla oma itseni tunteineni päivineni.

Minäkin mietin, että löydänköhän ikinä ketään toista, mutta toisaalta: jos siinä liitossa oli paha olla, niin ei yksinkään oleminen VOI olla kamalampaa, eikä se olekaan ollut. Totesin, että olin velkaa itselleni sen, että lähdin, vaikkei mies tänä päivänäkään ymmärrä asiaa - ehdotti vakavissaan, että voisimme jatkaa liittoa ja elää erillisiä elämiä. Hänelle tämä olisi ollut normaalia, kunhan vain ei tarvitse erota (mitä muutkin sanovat). Minulle tuo järjestely ei sopinut, eihän siinä olisi ollut mitään järkeä. Monta vuotta yritin keskustella asioista, kävimme myös terapiassa, mutta miehen mielestä terapeutti oli huono/p*ska, koska kyseli häneltä epämukavista asioista. Että ei auttanut sekään.

Kukaan ei sinun puolestasi voi päätöstä tehdä, mutta sinuna miettisin, että mitä järkeä on suhteessa, jossa joka päivä tai miltei joka päivä vakavissasi mietit eroa.

 

[Jotenkin]

kun luen noita kirjoituksia, niin minulla vaan tulee tunne, että ei tule sen kummempaa tunnetta... Luulen, että te varmaankin sovitte hyvin toisillenne. En siis tarkoittanut, että kun kerrot, että miehesi ei tunne oikein mitään, että sinä vaikuttaisit siltä, että et myöskään tunne vaan siis juuri niin, että ainakin minulle tulee hyvin pian henkilöistä tuntuma, että minne asia kallistuu ja uskon, ettei tämä kallistu minnekään. Hyvin sekava lause varmasti, jota en oikein osannut muotoilla. Ehkä otat jotain selvää.

No siis epäilen, että teidän elämä tulee varmasti porskuttamaan ihan varmasti eteenpäin, jos vain jatkatte yhdessä. Tulee vain noita teksteistä olo, että oikeasti teillä on paljon yhteistä ja oikeasti sovitte hyvin yhteen. Ei varmasti ole huono ajajtus jatkaa.

 

[vuvuur]

Jahkailijan viesti kolahti. Noin teen itsekin. Jokin sisällä sanoo, että "juokse lujaa kauas kun vielä voit" ja toinen "että jää tähän hyvään elämään". Minullakin on hyvä mies. Monella tapaa paras mulle. Mutta täydellinen työnarkkis. Eli tekee pitkää päivää ja on sitten illan väsynyt. Tekee kyllä kotonakin asioita paljon, mutta varsinaista yhdessäolemista on vähän. Ja mun tunteet hälvenee sitä mukaa. Viime aikoina erityisesti on alkanut ärsyttää miehen tv:n tai tietokoneen avulla stressin nollaaminen... Kävelylle ei meinaa saada millään, saati juoksemaan. Tuntuu, etten jaksa koko elämääni näin ja että onko se tällaista sitten kun on lapsiakin.

Meillä on yhteisiä urheiluharrastuksia ja silloin kun käymme harrastuslomilla tai ulkomailla, niin muistuu jälleen mieleen se MIKSI olemme yhdessä. Joka kerta tuolloin rakastun mieheeni uudelleen. Mutta kun palaamme kotiin ja alkaa taas sama työn täyteinen arkirumba, niin jossain vaiheessa se alkaa tuntua turruttavalta. Mua ärsyttää suunnattomasti myös se, ettei keskusteluja saa aikaiseksi tai mitään muutakaan yhdistävää, kun pitää vaan nuokkua sohvalla ja tuijottaa töllöä. Se ei haittaisi, jos tällaista olisi joskus ja ehdittäis myös käydä ulkoilemassa ja liikkumassa tms, mutta kun viikosta toiseen menee näin, niin se ärsyttää.

 

[julietta1234]

Tuntuu, että tarvitsisit nyt muita ihmiskontakteja. Jos miehesi on kuitenkin noinkin hyvä isä, en suosittele lähtemään noin vain.

Milloin voisit palata töihin tai alkaa vaikka pyörittää yritystä? Vaikka se taloudellisesti olisi plusmiinusnolla, saisit muutakin ajateltavaa kuin tahmean parisuhteen.

Ei se suuri rakkaus aina ole käden ulottuvilla, tekee ja valitsee mitä tahansa: lähtee, jää, seisoo päällään aidan seipäänä. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan... Siksi on parempi, että elämässä on muutakin.

 

[Lillukka.]

Mahtaisiko hänellä olla Aspergerin syndrooma? Hae tietoja netissä, siellä on alustavia testejä jne. Minä tein yhden testin johon vastailin, kuten tiesin mieheni varmimmin vastaavan ja lopputulos oli että hänellä todennäköisesti on Asperger. Se selittää paljon.

Voi kun lääketiede on kehittynyt netin myötä! Eihän kyseessä ole sama henkilö, johon liittyen on avattu ihan oma ketju?

 

[Mariia H]

En ole ollut koskaan tyytyväinen yhdessäkään parisuhteessa suhteeseeni. Vasta jälkeenpäin on tuntunut että olihan siinä hyvääkin. Niin se vaan valitettavasti usein menee. Sinkkuna ei ole hyvä olla, mutta ei ole suhteessakaan.