N
N 28
Vieras
Olen viime aikoina huomannut olevani tuskallisen, sairaalloisen mustasukkainen, vaikkei siihen ole juurikaan syytä. Tajuan että tämä johtuu siitä, että itse olen aina (ennen) pettänyt, ja tiedän siis miten helppoa se on. Nyt sisintä jäytää vähän väliä, kun huomaan miettiväni onko mieheni tosiaan siellä missä sanoo olevansa kun ei ole kotona, onko hän pettänyt minua esim. ollessani työmatkoilla jne.
Tiedän, että mieheni on pettänyt aiemmassa suhteessaan ja on muutenkin ns. flirttailevaa tyyppiä ja hänellä on naispuolisia (sinkku)kavereita, mikä tietysti kasvattaa epäilyjäni. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, enkä osaa sanoa miksi mustasukkaisuus on iskenyt nyt, aiemmin en ole tällaista tuntenut.
Tiedän ettei tällaista pitäisi miettiä, vaikka aina on tietysti mahdollista, että mieheni pettäisikin, kaikkihan on mahdollista, ja pettäminen niin tavallista. Mutta se mitä en tiedä, tuntuu tuskalliselta, vaikka asianhan väitetään olevan päinvastoin: se mitä emme tiedä, ei voi vahingoittaa.
Miehelleni en ole osoittanut mustasukkaisuuttani, en halua ole vainoharhainen, omistava, puolisoaan vahtiva akka... Tästä tulee mieleen tänpäiväisessä Hesarissa ollut väitöstutkimus: miten rakastaa tukahduttamatta omistushalullaan..? Toisaalta tunnen syyllisyyttä tästä, koska loppujen lopuksi kyse on (kai) omistushalusta ja epävarmuudestani sekä suhteemme että oman viehätysvoimani kestävyydestä.
Onko kellään muulla vastaavia tuntemuksia, miten kestätte itsenne kanssa?
Tiedän, että mieheni on pettänyt aiemmassa suhteessaan ja on muutenkin ns. flirttailevaa tyyppiä ja hänellä on naispuolisia (sinkku)kavereita, mikä tietysti kasvattaa epäilyjäni. Olemme olleet yhdessä pari vuotta, enkä osaa sanoa miksi mustasukkaisuus on iskenyt nyt, aiemmin en ole tällaista tuntenut.
Tiedän ettei tällaista pitäisi miettiä, vaikka aina on tietysti mahdollista, että mieheni pettäisikin, kaikkihan on mahdollista, ja pettäminen niin tavallista. Mutta se mitä en tiedä, tuntuu tuskalliselta, vaikka asianhan väitetään olevan päinvastoin: se mitä emme tiedä, ei voi vahingoittaa.
Miehelleni en ole osoittanut mustasukkaisuuttani, en halua ole vainoharhainen, omistava, puolisoaan vahtiva akka... Tästä tulee mieleen tänpäiväisessä Hesarissa ollut väitöstutkimus: miten rakastaa tukahduttamatta omistushalullaan..? Toisaalta tunnen syyllisyyttä tästä, koska loppujen lopuksi kyse on (kai) omistushalusta ja epävarmuudestani sekä suhteemme että oman viehätysvoimani kestävyydestä.
Onko kellään muulla vastaavia tuntemuksia, miten kestätte itsenne kanssa?