Mistä saada voimia erota

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Seurustelusuhteen alussa mies oli aivan ihana, huomioiva, pieniä yllätyksiä ja huomionosoituksia. Yhteen muutettiin vajaan seurustelun jälkeen, itse en ollut ihan varma yhteenmuutosta mutta miehen mukaan jos ei nyt tapahdu niin sit erotaan. En halunnut erota, joten muutettiin yhteen. Muuttopäivän iltana hän paiskoi tavatoitamme. Siitä viikon päästä löi minua. Hetken aikaa meni ok, kunnes tönäisi niin että leukani osui kulmaan ja sain mojovan turvotuksen ja mustelman leukaan. Sen jälkeen on mennyt suht ok, välillä mies hermostuu ja heittelee ruokaa pitkin seiniä, verhoja jne., välillä rikkoo tavaroita (viha kohdistuu minun tavaroihin). Lisäksi haukkuu minua. Sitten on niitä päiviä kun kaikki on hyvin ja hetken päästä taas mollataan. Ollaan asuttu reilu kaksi vuotta yhdessä.

Nyt olen alkanut huomaamaan että olen muuttunut suhteen aikana, en tee spontaanisti juuri mitään, päätöksien teko on vaikeaa ja enkä enää ole iloinen, en hymyile.

Silloin kun mies mollaa tai heittelee tavaroita, ajattelen että nyt saa riittää ja mä muutan mutta sitten hetken päästä mietinkin että ehkä tää muuttuu paremmaksi, ehkä syy on minussa ja minun pitäisi olla vain mukavampi ja ymmärtäväisempi. Nyt viimesimmäks mies oli vihainen ja huusi ja lyttäsi minua sanoin, sanoi mm. "sinusta ei ole siihen" jne. Sen jälkeen ajattelin että nyt kyllä muutan. Se tuntui ihan siltä että haluaa lytätö itsetuntoni nolliin ja et minusta ei ole mihinkään.
Nyt tästä on mennyt pari päivää ja taas alan miettii että jos kuitenkin jäisin. En tiedä mistä saan voimia erota tai onko eroaminen vain ongelmien pakenemista? En halua vanhemmilleni puhua (eivät tiedä meidän ongelmista mitään) , ystäviä ei ole ja ne vähäisetkin tutut on jääneet unholaan tämän suhteen aikaan.

Miehelle olen sanonut ero ajatuksesta, ei ota mitään kantaa. Ei halua keskustella asiasta tai suhteestamme.
 
  • Surullinen
Reactions: Elena777
Sinun pitää ymmärtää ettei miehen käytös tule muuttumaan vakka odottaisit loppuelämäsi. Elät alistetussa suhteessa jossa miehesi käyttää sinuun sekä henkistä- että fyysistä väkivaltaa. Suhde ei ole terve. Mitä nopeammin saat omat asiasi kuntoon esim asunto... niin sen parempi. Et ole kenellekään tilivelvollinen suhteestanne se on ja on ollut vain teidän kahden välinen asia. Pelasta itsesi se kannattaa.
 
Mies haluaa lytätä itsetuntosi, jotta et lähtisi mihinkään. Lähde HETI! Olen ollut itse samassa tilanteessa, asiat vain pahenee ajan kanssa. Eroaminen tulee olemaan elämäsi paras päätös, usko pois! ❤️ Ja jos sinusta tuntuu, ettet pääse pois, niin kerro vanhemmillesi. Se ihan taatusti auttaa.
 
Mä taas ihmettelen, miten kellään on voimia edes yrittää jaksaa noin p.askaa suhdetta.
Samoin, mutta kun ihmiseltä on murrettu voimat taistella vastaan ja viety itseluottamus jne..niin kyllähän sellasen on vaikea nousta ja alkaa puolustamaan itseään saati sitten, että uskaltaisi lähteä pois:confused:
 
  • Tykkää
Reactions: Lispetti
Mä taas ihmettelen, miten kellään on voimia edes yrittää jaksaa noin p.askaa suhdetta.
Ap. kuvasi hyvin tilanteensa. Hän on hyvin yksin. Jostain pitäisi löytyä sisua järjestää elämä kuntoon.
Paljon hyviä ohjeitä tässä ketjussa.
Seuraan tunnettua saippuasarjaa YouTubessa. Juristi pitää muotitalon johtajan aikuista poikaa telkkien takana. Onneksi selvisi, että vangitun kännykkä on tyypin työhuoneen laatikossa. Ehkä tilanne ratkeaa lähijaksoissa.
Oikeassa elämässä ei ole käsikirjoitusta.
Sitä minäkin harmittelin aikoinaan rasittavassa parisuhteessani.
Saatuani läheisriippuvainen leiman otsaani olen pysynyt miehistä kaukana.
Olen hyvilläni, että naisparisuhdeneuvoja niin analysoi. Riipun mieluummin soopasarjojen hahmoissa. Heistä pääsen eroon yhdellä klikkauksella.
 
Narsisti tai psykopaatti. Vaikea päästä eroon.
Minulle tuli sama ajatus, että narsistinen persoonallisuus ja myös psykopaatti samassa persoonassa. Mieti nyt vähän miehen hullua käyttäytymistä. Ei normaali ihminen rupea tavaroita paiskimaan. Lisäksi väkivalta.
Teidän alkukin oli kummallinen: yhteen tai ero: selvää painostusta.. Etsi kirjoja, jotka kertovat narsismista. Saat tietoa ja voit tehdä päätöksen. Ero tulee olemaan vaikea, mutta siitäkin selviää. Psykopaatti ei päästä uhriaan helposti lähtemään. Mutta uskon vuorenvarmasti että ero tulee vaikka kuinka yrittäisit pelastaa avioliittosi.
Tsemppiä!!
 
Sinusta on tullut läheisriippuvainen, hae apua niin suhteen lopettaminen onnistuu.
Läheisriippuvainen ihminen on sellanen ihminen, jota loukataan, alistetaan, haukutaan, lyödään, uhkaillaan ja kiristetään, mutta kaikesta väkivallasta huolimatta nainen (esim.)jää aina suhteeseen, ajatellen että eiköhän tämä tästä vielä.parane...
Näin voi jatkua vuosia vuosia. Terveempi ihminen lyö hanskat tiskiin ongelmien varhaisvaiheessa ja lähtee pois suhteesta kipin kapin !
 
Kiitos paljon viesteistä. Monesta viestistä tunnistin meidät, tilanteemme.
Tuolloin kun laitoin aloitusviestin niin etsin asunnon itselleni, tuntui valtavan helpottavalta ja oikealta päätökseltä. Kävin katsomassa asuntoa ja ihan sievä olisi. Mikä vapaus kun pääsisi omaan asuntoon yksin. Vielä pitäisi nimi kirjoittaa paperiin alle.

Nyt kuitenkin on se empiväinen ja päätöksenteko kyvytön puoli nostamassa päätään, tuntuu etten kykene lähtemään ja et ehkä kaikki muuttuu paremmaksi. Ehkei tilanne ole edes niin huono? Mies on ollut reissussa nyt joten olen saanut olla ittekseni eikä kukaan oo morkkaamassa minua eikä tarvitse pelätä sanooko jotain väärää josta toinen hermostuu. Samalla nousee mieleen kaikki hyvät asiat suhteesta ja hyvät hetket. Ehkä pitäisi vielä katsoa ja yrittää? Vaikka en tiedä mihin tämä tästä muuttuisi.
Olen yrittänyt muistuttaa itseäni mitä se arki saattaa olla katsomalla kuvia tuhoista kun mies on heitellyt tavaroita, ruokia yms ja kuuntelemalla viimeisimmän "keskustelun" (nauhoitin sen jotta muistaisin ja ehkä tajuaisin et kuinka ilkeästi ja alentavasti mies puhuu minulle) ja joo joka kerta ku tuon kuuntelen niin tulee itku. En tiedä miten tää on mennyt tälläiseksi kun alku oli niin ihana. Ja onhan niitä hyviäkin aikoja edelleen välillä ja ne osaltaan estää minua lähtemästä. Ei minua niinkään epäilytä ettenkö pärjäisi itse, varmasti pärjäisin mutta haluanko heittää suhteemme hukkaan?

Tuntuu toisaalta että minulle tästä parisuhteesta on alkanut tulla uusi normaali ja vaikea ymmärtää/uskoa ettei tälläinen käytös kuulu parisuhteeseen tai mihinkään. Toisaalta jos joku olisi vastaavassa tilanteessa niin neuvoisin kyllä lähtemään.

Hieman epäjohdonmukainen teksti, mutta niin on mieleni ja ajatukseni vähintään yhtä solmussa nyt.
 
  • Surullinen
Reactions: Elena777
Kiitos paljon viesteistä. Monesta viestistä tunnistin meidät, tilanteemme.
Tuolloin kun laitoin aloitusviestin niin etsin asunnon itselleni, tuntui valtavan helpottavalta ja oikealta päätökseltä. Kävin katsomassa asuntoa ja ihan sievä olisi. Mikä vapaus kun pääsisi omaan asuntoon yksin. Vielä pitäisi nimi kirjoittaa paperiin alle.

Nyt kuitenkin on se empiväinen ja päätöksenteko kyvytön puoli nostamassa päätään, tuntuu etten kykene lähtemään ja et ehkä kaikki muuttuu paremmaksi. Ehkei tilanne ole edes niin huono? Mies on ollut reissussa nyt joten olen saanut olla ittekseni eikä kukaan oo morkkaamassa minua eikä tarvitse pelätä sanooko jotain väärää josta toinen hermostuu. Samalla nousee mieleen kaikki hyvät asiat suhteesta ja hyvät hetket. Ehkä pitäisi vielä katsoa ja yrittää? Vaikka en tiedä mihin tämä tästä muuttuisi.
Olen yrittänyt muistuttaa itseäni mitä se arki saattaa olla katsomalla kuvia tuhoista kun mies on heitellyt tavaroita, ruokia yms ja kuuntelemalla viimeisimmän "keskustelun" (nauhoitin sen jotta muistaisin ja ehkä tajuaisin et kuinka ilkeästi ja alentavasti mies puhuu minulle) ja joo joka kerta ku tuon kuuntelen niin tulee itku. En tiedä miten tää on mennyt tälläiseksi kun alku oli niin ihana. Ja onhan niitä hyviäkin aikoja edelleen välillä ja ne osaltaan estää minua lähtemästä. Ei minua niinkään epäilytä ettenkö pärjäisi itse, varmasti pärjäisin mutta haluanko heittää suhteemme hukkaan?

Tuntuu toisaalta että minulle tästä parisuhteesta on alkanut tulla uusi normaali ja vaikea ymmärtää/uskoa ettei tälläinen käytös kuulu parisuhteeseen tai mihinkään. Toisaalta jos joku olisi vastaavassa tilanteessa niin neuvoisin kyllä lähtemään.

Hieman epäjohdonmukainen teksti, mutta niin on mieleni ja ajatukseni vähintään yhtä solmussa nyt.
Olen pahoillani, mutta en usko että hän tuosta muuttuu parempaan suuntaan. :cry:
Toki voin olla väärässä ja ihme voi tapahtua, mutta yleensä siihen ihmeeseen tarvitaan myös silmiä avaava terapia (siis sille joka satuttaa) ja omien tekojensa kohtaaminen.

Voi kun saisit voimia lähteä.
Uskallan luvata, että se tunne kun oikeasti ei tarvitse enää varoa tai pelätä on aivan mahtava!

Se että tunnet suhteesi nyt olevan normaali on myös aika hälyttävää...mieti millaista vapautta elämäsi voisi olla ilman kaikkia niitä negatiivisia asioita mitä olet läpi käynyt? Kukaan ei heittele tavaroita, kukaan ei hauku, ei morkkaa, ei huuda sulle...saat itse päättää ja tehdä ja olla.
 
Sähän oot sitten helmen löytänyt.

Mä asuisin mieluummin vaikka koko loppuelämäni yksin, vaikka se ois ainut mies maailmassa.
 
Lähde. Itse omalla kokemuksella voin kertoa, että ei kannata uskoa, että mies muuttuu. Olin suhteessa mieheen yli 2v ja lähdinkin pari kertaa, mutta aina palasin takaisin. Ostettiin yhteiset talot ja kaikki, yritin aina miettiä suhteen hyviä puolia. Sain kokea niin henkistä kuin fyysistä väkivaltaa, itsetunto laski ja koin miehen raivokohtausten olevan minun syytäni. Minun pelastukseni oli se, että pääsin töihin vähäksi aikaa yritykseen, missä tapasin mukavia ja itsetuntoni alkoi kasvaa. Päätin, että nyt loppuu, minun täytyy rakastaa itseäni enemmän. Aloin näkemään miehen eri silmin ja jopa inhosin häntä. Lopulta edes juuri ostettu talo ei minua estänyt, vaan keräsin rohkeutta, istutin miehen keittiönpöydän ääreen ja ilmoitin muuttavani pois. Heti alkoi marttyyrimaisuus, kuinka hän meinasi minua juuri kosia ja kuinka minulla on toinen mies yms. Lähdin heti seuraavana päivänä, otin tärkeimmät tavarani ja myöhemmin perheeni kanssa hain loput, mies osti oman osuuteni talosta ja itse muutin vuokralle toiselle paikkakunnalle. Päätin, että olen sinkkuna pitkään, mutta menikin vain 2 viikkoa, kun tapasin tulevan aviomieheni ja hänen kanssaan yhteiseloa takana kohta 8 vuotta. Ikinä en ole poislähtöä katunut, pikemminkin ollut erittäin onnellinen siitä, että sain rakkautta itseäni kohtaan ja sain tulevaisuuden, minkä oikeasti ansaitsin.

Ymmärrän täysin sun empiväiset tunteesi, kuuntele kuitenkin nyt tässä asiassa enemmän järkeä. Narsisti osaa kääntää asiat niin, että mietit asioiden olevan sinun syytäsi, vaikka vika on täysin hänen. Hän osaa olla erittäin hellä, rakastava, varsinkin muiden ihmisten edessä. Se kaikki on kuitenkin peliä millä pitää sut kytkettynä. Muistele niitä pahoja asioita mitä hän on sulle sanonut tai tehnyt. Kerää niistä voimaa ja yritä miettiä aioita järjellä äläkä tunteilla. Onko sulle turvallista olla hänen kanssaan? Onko sulla tulevaisuus hänen kanssaan? Näetkö itsesi esim. hänen lapsiensa äitinä? Entä jos hän lopulta käyttää väkivaltaa enemmän, jopa tappaa sut? Itse sain viimeisen kuukauden aikana herätä kerran käynnissä oleva moottorisaha pään vieressä.

Minulle yritti kaikki läheiset monesti sanoa, että lähde pois, mutta olin jotenkin läheisriippuvainen enkä uskaltanut. Luulin jääväni yksin. Lopulta vain se ajatus paremmasta tulevaisuudesta ja itserakkaudesta sai minut lähtemään. Muut ihmiset eivät pystyneet päätökseeni vaikuttamaan. Suosittelen sua miettimään tarkasti haluatko elää tuollaisen monsterin kanssa, joka kontrolloi sinua, lyttää sun itsetuntosi, käyttää VÄKIVALTAA. Et sä ole tuollaisen arvoinen. Sä pystyt siihen kyllä, rakasta itseäsi
 
Hei, olen ehkä ilkeä mutta tuo ei tuosta tule muuttumaan. Olette kuitenkin olleet suht vähän aikaa yhdessä että lähde vielä kun elämääsi ei ole pilattu enempää. Etsi ne vanhat kaverit elämääsi, KERRO asiasta läheisillesi ja ammattilaisille! Jos lähdet tuosta suhteesta ilman tukiverkkoa niin mies saa houkuteltua sut takaisin. Mieti miten ihanan elämän voisit saada ihmisen kanssa joka ei ole äkkipikainen vaan kohtelee sua normaalisti tai jopa kuin kunigatarta...Tsemppiä, täällä on varmasti aika moni sun puolella!
 
Kiitos paljon viesteistä. Monesta viestistä tunnistin meidät, tilanteemme.
Tuolloin kun laitoin aloitusviestin niin etsin asunnon itselleni, tuntui valtavan helpottavalta ja oikealta päätökseltä. Kävin katsomassa asuntoa ja ihan sievä olisi. Mikä vapaus kun pääsisi omaan asuntoon yksin. Vielä pitäisi nimi kirjoittaa paperiin alle.

Nyt kuitenkin on se empiväinen ja päätöksenteko kyvytön puoli nostamassa päätään, tuntuu etten kykene lähtemään ja et ehkä kaikki muuttuu paremmaksi. Ehkei tilanne ole edes niin huono? Mies on ollut reissussa nyt joten olen saanut olla ittekseni eikä kukaan oo morkkaamassa minua eikä tarvitse pelätä sanooko jotain väärää josta toinen hermostuu. Samalla nousee mieleen kaikki hyvät asiat suhteesta ja hyvät hetket. Ehkä pitäisi vielä katsoa ja yrittää? Vaikka en tiedä mihin tämä tästä muuttuisi.
Olen yrittänyt muistuttaa itseäni mitä se arki saattaa olla katsomalla kuvia tuhoista kun mies on heitellyt tavaroita, ruokia yms ja kuuntelemalla viimeisimmän "keskustelun" (nauhoitin sen jotta muistaisin ja ehkä tajuaisin et kuinka ilkeästi ja alentavasti mies puhuu minulle) ja joo joka kerta ku tuon kuuntelen niin tulee itku. En tiedä miten tää on mennyt tälläiseksi kun alku oli niin ihana. Ja onhan niitä hyviäkin aikoja edelleen välillä ja ne osaltaan estää minua lähtemästä. Ei minua niinkään epäilytä ettenkö pärjäisi itse, varmasti pärjäisin mutta haluanko heittää suhteemme hukkaan?

Tuntuu toisaalta että minulle tästä parisuhteesta on alkanut tulla uusi normaali ja vaikea ymmärtää/uskoa ettei tälläinen käytös kuulu parisuhteeseen tai mihinkään. Toisaalta jos joku olisi vastaavassa tilanteessa niin neuvoisin kyllä lähtemään.

Hieman epäjohdonmukainen teksti, mutta niin on mieleni ja ajatukseni vähintään yhtä solmussa nyt.
Oli suhteemme valoisat hetket mulle kauniit, kiitän niistä!
Mutta rakkautemme liito ohikiitävän hetken kesti tämän universumin mystisessä kohtalossa, en ymmärrä miksi.
Jos aika toinen olisi ollut, jos minä toinen olisin ollut, mutta meidät pakotettiin väärässä maailmassa kohtaamaan. Mutta minä olen minä ja aika on nyt.
Kiedon sydämeeni ne hyvät hetket, jotka minulle tarjosit. Mutta mieleni horjui, ei kehoni mustelmia kestänyt, ne mustelmat alkavat jo sydämeeni kulkea. Enkä voi sitä pilata. Se Meidät mädättäisi.
On raskain päätös nyt tehtävä, vaikka ei minulla ole voimia. Yritän takertua valoisiin hetkiin, mutta ne vain lannistavat. Tiedän, päätös saa minut epäröimään, mutta niin minun on tehtävä, ja siinä minun on pysyttävä.
Niinpä toivon, anteeksi suo, kun elämäni polku erkanee, ikuisiksi ajoiksi tässä maailmassa.

He kertovat minulle, että tulevaisuudessa jaksan, vaikka itse en sitä vielä täysin usko. He kertovat minulle, että voimani löydän, ja omaksi itsekseni saan kasvaa. He tukevat minua, vaikkeivat tiedä, että itseänihän minä tässä pelkään. En tiedä, mikä olen, mutta se on tehtäväni raskas, selvittää. He huutavat soronoo, sucker, ja kannustavat. Ja mieleni sen myöntää, kun erossa hetken sain sinusta olla, oli oloni hyvä ja rauhaisa. Nyt mieleni käskee, kannustusta janoaa, ja tiedän, joskus vielä suorassa istun, ja ihmettelen, kuinka annoinkaan sinun niin paljon vaivaa mulle tuoda.

Ja päivä tulee, kun huudan tuuleen: Soronoo, sucker, ja riemuitsen!
 

Yhteistyössä