Alkuperäinen kirjoittaja äiti vain:
meillä on kaksi lasta, elämme avioliitossa ja minä olen aina kotona. hoidan lapsia 24/7 ja alan olla melkonen itkupilli. se ärsyttää sekä itseäni sekä miestä. vaikka yritän sanoa miehelle, että olen väsynyt ja kaipaan lastenhoitovastuuta myös hänen puoleltaan, on vastaus vain että tämä nyt vain on tämmöstä.. aamulla taas tiuskaisi että yritä nyt ees vähän siivota täällä.. mä en vain saa enää mitään aikaseksi, kaikki aika menee jomman kumman lapsen (kummatkin alle 3v) hyysäämiseen. Illalla kun mies tulee kotiin, hän ei ole sen aikaa lasten kanssa että saisin vaikka sitten siivottua, omista harrastuksista puhumattakaan. Hän sanoo, että haluaa olla vähän aikaa rauhassa, koska on ollut töissä ja on väsynyt. aina kun alan "marisemaan" jostain, vastaus on että eikö hän sitten tee mitään jne. tuntuu, että se vain ajattelee, että minähän olen vain kotona lasten kanssa laiskottelemassa -> kuitenkaan hän ei jaksa kuunnella lasten marinoita viittä minuuttia kauempaa, kun kuuluu ettei hän pärjää näitten kans.
mies vähättelee sitäkin, mitä olen tehnyt. epäilee koko ajan että petän häntä (ja missähän välissä?) sekä syyttää että tuhlaan kaikki rahat johonkin hömppään (jep, ostin ellokselta farkut itselleni), kehtasi sanoa että olenko yhtään selvillä millanen rahatilanne meillä on (en tietenkään tiedä, minähän maksan laskut ja tiedän eurolleen tilitilanteet). Narisee, että olen lihonut jne. ei kovin mieltäylentävää. mies menee ja tulee miten lystää, eikä hänen tarvitse koskaan miettiä, mihin laittaa lapset menojensa ajaksi.
Välillä mietin, että jos olisin yksinhuoltaja, saisin paljon enemmän aikaa itselleni ja muutenkin elää kuten haluan...
kyllä, tietysti voisin pyytää sukulaisia apuun, mutta en voi pyytää ammaa kuin silloin, kun olen menossa palkkatöihin. kaikilla on omat elämänsä ja työnsä enkä halua olla koko ajan soittelemassa ja anomassa apua..
Kuule rakas ystävä! Kuulostaa niin tutulta! Ensin kuitenkin edellisiin kannanottoihin vastaan, et turha sanoa et no miksi teit tollasen miehen kans lapsia..tai jätä miehes..se ei ole ratkaisu pulmiin.Nykyajan ihmisten pitäis opetella ratkomaan enemmän asioita yhdessä, eikä ajatella eroa yhtenä pakotienä. Ja kyllähän jokainen näkee miehensä rakkaana silloin ku menee avioon/muuttaa yhteen. Kyllä minäkin, mutta jokaisella se arki tulee ennemmin tai myöhemmin omine kipuineen ja iloineenki.. Varsinkin, jos tai kun perhe kasvaa, saadaan lapsia...
Ja sit vielä, et ei se heti tarkoita masennusta, jos on kyllästynyt arkeen ja haluais omaa aikaa, ja itkettää miehen kommentit pahasta siivosta kotona. Ap varmasti kuitenkin antaa kaikkensa lasten ja kodin hoitoon, niin kyllä muakin loukkais ja loukkaa, kun mies töistä tullessaan analysoi ensimmäisenä mitä lapset on kaikkea tehny, mitä ne ei olis saanu tehä, ja mä en oo muka pitäny niitä silmällä tarpeeksi hyvin. Saattaa esim.perunamuussitahrasta lattiassa alkaa vaahtoaan. Nykysin kyllä en ala enää niin helposti itkeen, kun tiedän et seki on väsyny tähän kaikkeen...Ja sit kun on opinu tunteen miehen niin hyvin, et kyllä se ite mielessään kuitenki miettii et olikohan tuo nyt ihan järkevää huutaa tuommosesta..ei kuitenkaan oo kovin herkkä pyytään anteeksi, mut tiedän et se miettii.. Oon yrittäny valaista asiaa sille et hei, kyseeessä on kuitenkin ihan pikku lapsi, et tuskin se itsekään on ollut ton ikäsenä vielä hillitysti käyttäytyvä lapsi. Tiedän päin vastoin et mieheni on ollu hirmu villi viikari pienenä!
Meillä on siis 3 alle 5-vuotiasta. Välillä oon oikein nurisematta antanut mennä miehen vapaasti, joskus oikein itse ehdotan et hei, nyt taidat olla väsyny..oot varmaan jonkun reissun tarpeessa ja niin on mies mielissään lähteny päiväksi/pariksi tunniksi värkkään jotain omaa.. Kummasti on mies sen jälkeen eri tavalla antanut munkin mennä..tosin nyt kun vauva on vielä pieni, imetän ja oon väsynyt kaiken aikaa, en jaksa ajatellakaan lähteväni pidemmälle kuin lenkille, en edes ruokakauppaan vielä.
Minkäikäisiä olette? Onko miehelläsi jäänyt jokin vaihe nuoruudessa elämättä...? Onko hänellä kannettavan jotain isoja taakkoja elämässään, jotka mietityttävät, jotka estävät kiintymästä täysin lapsiin? Nämä nyt on vain tämmösiä heittoja.... Millainen appiukkosi on/oli kasvatuksessa/isänä? Ottaako miehesi mallia isästään? Mieheni oli 21 v.kun saimme ensimmäisen lapsemme. Nyt kun näitä viikareita on kolme, vastuuta on tullut enemmän..Aluksi oli sitä, et teki just niinkun ite halus, mut minä olin vaan äänekäs, enkä hyväksynyt sitä, kyllä se nalkutus on välillä aika rasittavaa, mutta kyllä ne miehetki osaa sen!

molemmin puolin on pitänyt opetella asioita..enemmän kuitenkin siis miehen, mikä on aika luonnollistakin kun ajattelee syvällisemmin...kun itellä kuitenkin jo odotusaikana syntyny erilainen kiintymys lapsiin..
Onko sinun miehesi ennen omien lasten saamista nähnyt lähipiirissään lapsiperheiden elämää? Onko teillä lapsiperheystäviä, joiden kanssa kyläilette? Mietin, että jos mieheltäsi puuttuu kelpo isänä/miehenä olemisen malli? Olisi aivan ihana, jos pystyisit enemmän puhumaan miehesi kanssa asiallisesti noista asioista. Toivon sinulle hirmuisesti voimia ja tsemppiä arkeen! Tuossa edellä tulikin hyviä vinkkejä, miten voisit koittaa saada omaa aikaa.. Meillä auttoi just tuo, et minä vain lähdin ja mieheni oli pakko selvitä lasten kanssa..siis sillon kun oli kaks. Ja kohta haastan hänet ja jätän nämä kaikki kolme!
Mitä tarkoitat, kun sanot, että lapsesi purkaa kiukun itseensä, jos olet poissa? Lastenkin on hyvä opetella olemaan erossa äidistään, kohtuudessa tietysti. Kyllä he oppivat ajan kanssa, että et sinä heitä jätä, vaikka välillä käytkin jossain. Ja kun me ollaan mun miehen kanssa puhuttu, niin se on sanonu, et oikeasti sillon kun mä oon poissa, ne pärjää hienosti kotona.. Kummasti se vaan jotenkin menee niin, et kun se äiti/vaimo tulee takaisin, mieskin herkeää uusavuttomaksi

niin on kaikissa muissakin perheissä, kun oon jutellu kavereideni kans.
Niin ja piti sanoa vielä se, et joskus oon raakasti jättänyt KAIKKI kotihommat tekemättä, niin johan on mies huomannut, kuinka paljon mä oikeasti teen täällä kotona näitä hommia.
Joskus oon "ruikuttanu" siitä, kun mies ei osta mulle kukkia. Oon alkanut palkitsemaan itseäni ja ostan itse kukkia, joskus miehelleni. Jos toinen ei kerran hoksaa, et se olis mulle tärkeetä, niin en jaksa loun elämää sitä yrittää muuttaa...No tää nyt ei liittyny kauheesti tähän, mut kerroinpa vaan ku tuli yhtäkkiä mieleen
Hyviä hetkiä sinulle elämään, kyllä se miehesikin siitä vielä oppii enemmän ottaan vastuuta, usko pois! Toki meneehän noilla miehillä leiväntienaamiseenkin oma energiansa, mut kuitenkin...
*hali*
