Mistä tahtoa!?

[ei viitti/jaksa/halua]

Suhteemme on kestänyt pari vuotta ja rapiat.
Meillä on suhteessamme hyviä puolia, mutta on niitä huonojakin.

Pohdintojeni jälkeen loppujen lopuksi olen ajatellut, että ehkä suurin parisuhteemme ongelma on se, että itse en ole kovinkaan motivoitunut yrittämään kaikkeani parisuhteemme eteen. Enkä oikein tiedä miksi.

Kun alkuhuuma katosi, noin vuosi sitten, minä aloin näkemään suhteessamme vikoja. Viat miehessä ärsyttävät minua suunnattomasti, ja sitten vaan mietin niitä. Kuinka hän ei hoida kotitöitä eikä näy tavat paranevan vaikka asiasta olen keskustellut miehen kanssa. Kuinka mieheni on juntti, häntä saa välillä hävetä erinäisistä syistä. Kuinka meillä ei ole oikein mitään yhteistä puhuttavaa, eikä saada yhdessä tehtyäkään mitään. Ei ole mitään sellaista yhdistävää tekijää, jossa molemmat olisivat innolla mukana.

Minä vaan ikäänkuin roikun tässä suhteessa. Märehdin tätä suhdetta mielessäni, jatkaa, eikö jatka, jatkaa, eikö jatka. Onko hyviä syitä lähteä, onko parempia syitä jäädä. Teenkö virheen jos lähden. Teenkö virheen jos en lähde.

Odotan tapahtuvaksi jotain, jonka seurauksena minun olisi sitten helppo lähteä, helppo tietää, että lähteminen on oikein. Välillä oikein toivon, että mieheni joko pettäisi minua, tai läimäyttäisi. Saisin sen pellolle, varmasti riittävästä syystä.

En tiedä miksi en saa aikaiseksi yrittää enemmän. Tahtoisin tahtoa. Mutta sitten kuitenkaan en tahdokaan tahtoa.
Sinkkuelämä houkuttaa. Täydellinen itsenäisyys, itsekkyys. Asua yksin, elää yksin, katsoa mitä se olisi. Törmäisinkö miehiin, millaisiin miehiin..

Toisaalta pelottaa, jos nyt lähden, kadunko joskus kun en edes yrittänyt kunnolla tässä suhteessa. Luovutan vaan kun kyllästyttää enkä jaksa tehdä töitä parisuhteen toimimisen eteen. Jos tämä onkin hyvä suhde, enkä löydäkään parempaa? Mutta suoraan sanottuna en tiedä miksi lähtisin paiskimaan töitä saadakseni tämän parisuhteeni toimimaan.. ei ole motivaatiota. Mitä saisin palkaksi? Ihan ok suhteen. Taloudellista turvaa tietysti. Jonkun, joka auttaa minua arkisissa asioissa.

Toisaalta, mikään ei kuulosta mielestäni kyllästyttävämmältä ja kauheammalta kohtalolta, kuin tällainen/sellainen "ihan ok suhde" jossa kokemusteni ja havaintojeni mukaan suurin osa (kaikki?) ihmiset elävät. Hyvä jos toista edes siedetään. Ja ollaan niin hampaat irvessä silti yhdessä, koska yksin ei uskalleta(?) olla, tai vaan koska "kunnon ihmiset eivät eroa"? Tai lasten vuoksi, talon, mökin, auton...

Mitä minä saan parisuhteelta, jota en saa yksin? Parisuhteen plussat ja miinukset verrattuna sinkkuelämän plussiin ja miinuksiin.. en tiedä osaanko niitä arvioida/vertailla tarpeeksi realistisesti keskenään, koska viimeksi kun olen yksin elellyt, ilman miestä.. siitä on aikaa yli 10 vuotta. olin silloin alle kaksikymppinen. sen jälkeen olen elänyt miltei koko ajan parisuhteissa. asunut virallisesti tai epävirallisesti jonkun kanssa yhdessä.

Ehkä en vaan osaa arvostaa parisuhdetta ja yhdessäoloa, kun en tiedä kuinka kurjaa (??) sinkkuelämä on?? Onko minulla liian ruusuiset kuvat sinkkuelämästä? Mutta taas, voinko ikinä oppia arvostamaan parisuhteessa olemista ja parisuhteen plussia, jos en itse KOE sitä sinkkuutta?

Sekava viesti. Kiitos jos jaksoit lukea. Vielä suurempi kiitos, jos kommentoit jotain, mielummin rakentavaa kritiikkiä tai neuvoja

 

[Natalie?]

Helppo vastaus.

Tästä suhteesta saat vastuuntuntoisen isän lapsillesi. Ja luotettavan kumppanin itsellesi. Vapauden nauttia elämän pikkuasioista: harrastuksista, liikunasta, teattereist tms. tietäen että se on luvallista nauttia ja kotona odottaa se oma ihminen.

Voithan hakea jännitystä elämääsi vielä tuossakin iässä uusista miehistä jos mikään ei riitä. Siitä aiheesta on tehty elokuvakin.

Ehkä sinun kannattaa suunnata tarmosi itsesi kehittämiseen ihmisenä, ja lakata pohtimasta miehesi ominaisuuksia.

 

[alkuperäinen]

Ja aika rohkeasti mitään miehestäni tietämättä kirjoitit, että saan hänestä vastuuntuntoisen isän lapsilleni, ja luotettavan kumppanin itselleni..

en tietenkään kirjoittanut alkuperäisessä viestissäni näistä mieheni huonoista puolista, joita on, vaan ongelmasta jonka koin niitäkin suuremmaksi.

Kiitän vastauksestasi, mutta ihan selvyyden vuoksi siis: miehestäni tuskin tulisi vastuuntuntoista isää. olen monesti lähinnä miettinyt, että onneksi meillä ei ole lapsia ja jos mies ei muutu, niitä en hänen kanssaan hankikaan.
mies on lapsellinen. hyvä jos osaa pitää itsestään huolta, saati lapsista, varsinkaan arjessa. kyllä hän varmaan harrastaisi lasten kanssa "kaikkea kivaa" mutta jos pitäisi huolehtia arkiset asiat, ne jäisivät kyllä kokonaan minun harteilleni.
Mies lisäksi harrastaa kaikenlaista aika paljon, poissa kotoa. harvassa eivät ole ne illat, kun mies tulee kotiin vasta kun minä olen jo nukkumassa. Mitenköhän tuollainen sopisi perheenisälle?

mies ei myöskään osallistu kotitöihin käytännössä ollenkaan. hirveän kiroiluryöpyn siivittämänä tekee jotain, kun olen tarpeeksi kauan asiasta sanonut, ja tekee senkin asian sitten nopeasti, päästäkseen äkkiä hommasta eroon (=huonosti).

lisäksi mies käyttää aika paljon alkoholia.

että se siitä. ei ole tarkoitus haukkua miestäni täällä, en yritä esittää että kaikki vika on miehessä ja minussa ei mitään.. mutta en myöskään halua antaa väärää kuvaa toisinpäin, että kaikki vika olisi minussa, ja mies olisi tässä se uhri; kiltti, kunnollinen mies joka olisi vaan sattunut huonoksi tuurikseen saamaan kamalan, kiittämättömän akan itselleen.

 

[Milla K.]

Kuulostaa siltä, ettei miehesi olisi enää tärkeä sinulle. Onko vielä kuitenkin olemassa rakkaustuntemuksia? Vai pelkkää kyllästymistä? Jos tylsän arjen keskellä on edes välillä hyviäkin hetkiä, niin pitäisikö teidän yhdessä miettiä, miten siihen on jouduttu ja voidaanko jatkaa. Jos niitä hyviä hetkiä ei oo, niin sitten saatat olla liian kyllästynyt. Kyllähän ruoho aina saattaa olla vihreempää naapurissa... tai sitten ei.

 

[pimpelipom!]

Minulle tuli ensimmäisenä mieleen ajatuksistasi omat ajatukseni noin viisi vuotta sitten. Erona on vain se, että olin silloin ensimmäisessä suhteessani, joka oli alkanut teini-iällä.
Pohdin jatkuvasti eroa, mutta sitten mietin, että mitäpä jos se onkin virhe, jos en löydäkään ketään "parempaa". Vatvoin näitä asioita aika kauan päässäni, melkein puoli vuotta, ja lopulta otin härkää sarvista ja halusin erota, vaikka poika/mies ei olisi halunnut.

Eron myötä, kun sain kunnolla etäisyyttä, huomasin, että olin tehnyt oikean ratkaisun. Nautin sinkkuudesta, vaikka se ei oikeasti minun juttuni olekaan, mutta tulipa sekin kunnolla koettua, niin ei tarvitse sitä enää kaihota, kun on löytänyt vierelleen aivan ihanan miehen, joka on minulle täydellinen.

En siis halua antaa mitään suoria neuvoja, että tee niin tai näin. Kuuntelemalla itseäsi löydät lopulta vastauksen. Haluatko tyytyä tähän suhteeseen? Haluatko ottaa riskin, että löydät jotain "parempaa"? Onko suhteenne oikeasti huono tai lattea?

Tsemppiä toivotan!

 

[nainen 30+]

sanoisin, että älä ota kumppaniksesi miestä, ketä häpeät! Se on lopun alkua. Koska vaikka kuinka kornilta tuntuu, niin kunnioitusta ja rakkautta tarvitaan kestävässä parisuhteessa.

Jos häpeät miestäsi on siitä jo silloin kunnioitus kaukana. En tarkoita nyt mitään, että mietä pitäisi katsoa ylöspäin. Vaan ehkä lähinnä toisen arvostamista jne. Se on todella tärkeätä. Jos et arvosta kumppaniasi, on vaikea lähteä rakentaan onnellista pitkään kestävää parisuhdetta.

 

[laita]

sanoisin, että älä ota kumppaniksesi miestä, ketä häpeät! Se on lopun alkua. Koska vaikka kuinka kornilta tuntuu, niin kunnioitusta ja rakkautta tarvitaan kestävässä parisuhteessa.

Jos häpeät miestäsi on siitä jo silloin kunnioitus kaukana. En tarkoita nyt mitään, että mietä pitäisi katsoa ylöspäin. Vaan ehkä lähinnä toisen arvostamista jne. Se on todella tärkeätä. Jos et arvosta kumppaniasi, on vaikea lähteä rakentaan onnellista pitkään kestävää parisuhdetta.

Ymmärrän aptä jossain määrin. Olen minäkin hävennyt miestä junttiuden takia. Hän on aina samanlainen enemmän tai vähemmän, mutta minun häpeäntunteeni tulee ja menee. Olen laittanut suhteemme koetukselle puhumalla asioista asialisesti. Jos mies kieltäytyy, annan olla pari päivää ja huomaan että hän on kuitenkin muuttanut jotain tapaansa, tai vaikkapa pessyt korvansa tai heittänyt ne reikäiset kalsarit pois...(vaikka reaktio sanomiseeni oli päällisin puolin täysin kielteinen)
vastapainoksi jätän hänet rauhaan jossain muusa asiassa.
..siitä tiedän että junttimieheni todella välittää minusta, ja yhtäkkiä huomaan ettei kaikki asiat niin pahoj ole. Ja yleensäkin, mitä enemmän on toisen kanssa ja mitä vähemmän miettii omia asioitaan, sitä enemmän kyttää toista ja hänen puutteitaan.

Olen monesti myös tehnyt päätöksen: jatkaa seurustelua mutta eri asunnossa. Siitä on aina seurannut keskustelu: mies kysyy, miksen voi asua hänen kanssaan.
Koska haluan itsenäisyyttä, ja koska minä alan inhota itseäni jos herään likaisesta asunnosta. sanoin että mies on se mikä on, ja en halua häntä muuttaa, mutta minun täytyy muuttaa erilleen, jotta saan oman itsekunnioitukseni takaisin. Minua pelottaa ne olutpullot ja roskat keittiössä, tunnen itsenikin likaiseksi katsoessani sitä miten elän (eli miehen "siiivoamassa" asunnossa jos en itse siivonut) Sanon olevani sellainen äidin kasvattama hölmö, jolle tiskaaminen on ehkä liiankin tärkeää, mutta en halua häiritä näillä pöpöneurooseillani miestäni, huoh, parempi muuttaa erilleen niin edes toinen meistä voi elää paskassa kun kerran voi.

No, mies yleensä ehdottaa sitten ratkaisuksi sitä, että eihän se nyt ole NIIN vaikeaa hänelle, että jos hän vaikka yrittäisi viedä roskat useammin, niin minä voisin vaikka imuroida sitten, ja hän voisi siivota vessan jos minä olen kerran siivonnut aina kaiken muun,.,

siitä se sitten lähtee, mies saa minut suostuteltua asumaan, ja ennenkaikkea hänkin saa vastuuta. Menee vähän aikaa, ja jotain taas ilmenee. Mutta kyllä suhdetta voi ja pitää kyseenalaistaa, olen vain sitä mieltä, että sen sijaan että ap miettii vain yksinään kaikkea, niin antaisi miehellekin vastuuta, hänellä ei varmasti ole aavistustakaan,

kannattaa ottaa herkkä puoli itsestä esille, ja ajatella: jos mieheni mielestä minä itse olisin vaikkapa liian lihava ja liian juntti sottapytty, niin kuinka haluaisin että minulle asia esitetään.

Ei kannata purkaa pahaa mieltä tuittuilemalla ja ajamalla suhdetta sitä kautta alas, sisäänpäin kääntymällä, vaan puhua miehelle kuin aikuiselle, riippumatta siitä vaikuttaako mies vastaanottavaiselta.
Ja miehet ovat sellaisia: mitä enemmän murinaa ja hermojen menetystä on nähtävissä kun yrität puhua, sitä varmemmin jotain liikahtaa hänen sisällään.

Meillä mies ainakin pyristelee vaikeasta keskustelusta suuttumalla, jolloin hänet on pakko jättää rauhaan. Mutta kun hän asiaa miettii, mikä niin suututti, niin asia alkaa valjeta hänelle. Miehillä on JOKAISESSA asiassa noin 2 päivän harkinta viive kun aivot raksuttavat, paitsi erektiossa.

 

[Ehkäpä näin]

Mitäs, jos kyse onkin siitä, että sinä AP et kerta kaikkiaan rakasta ja välitä tästä miehestä. Hän ei ole Se. Jos niin on, niin sille ei voi mitään. Ketään ei voi pakottaa rakastamaan (tai toisaalta lakata rakastamasta), koska niin kuuluisi olla. Jos joku ihminen ei tunnu oikealta ja hyvältä itselleen, niin sitten ei.

Siksihän sitä seurustellaan ja tutustutaan, jotta selviäisi, onko tämä ihminen minulle juuri se, jonka haluan. Minusta kuulostaa, että sinulle hän ei ole se. Harmi tai helpotus - riippuu miten sen ottaa...