Mistä tietää, että on synnytyksen jälkeinen masennus?

[Apua ja neuvoa kaipaava!!!]

Voiko synnytyksen jälkeinen masennus olla aaltoilevaa? Niin, että välillä on hyviä hetkiä, valoisaa ja taas välillä, yleensä yöllä, kun on vauvan syöttänyt, kaikki onkin sysimustaa.
Milloin masennus on vakavaa? Mitä tehdä, jos masennus onkin vain lievää, mutta siitä kärsii silti..
Itselläni on yöllä niin synkkää ja ikävää, en saa unta, vaikka vauva nukkuu hyvin. Itse pyörin sängyssä ja murehdin. Sitten väsyttää koko päivän. Vauvan hoito ei tunnu nautittavalta, vauva on melko vaativa, vaatii hyssyttelyä, kantamista, paapomista, viihdyttämistä koko ajan. En osaa nauttia tästä, olenko siis hullu ja huono äiti????

Välillä on hetkiä, ettei mikään huvita, ei ilostuta. Tulee jopa paniikinomaisia tuntemuksia, tätäkö tämä on ja koska tämä loppuu. Sitten tajuaa, ettei tämä lopukaan. Jotenkin on ollut järkytys tämä alituinen vastuu, alituinen vauvan vaatimus, se uuvuttaa. Huom. minulla on ennestään jo 10v. lapsi, joten en ole ensikertalainen. En vaan muista esikoisesta näin voimakkaita tuntemuksia.

Olen miettinyt sitäkin, että tulin liian äkkiä raskaaksi viime syksynä. Äitini kuoli vuosi sitten keväällä ja siitä en ilmeisesti ole päässyt vielä yli, koska sitäkin itken nyt uudelleen yöllä. Tai sitten tuntemukset ovat vain vauvan myötä palanneet.
Välillä on kieltämättä olo, että haluaisin lähteä ulko-ovesta ulos, niin kauaksi kuin pippuri kasvaa, enkä enää ikinä palaa. Ja tämmöistä en voi miehellekään puhua, hän kommentoi, että älä hulluja puhu....olen aika väsynyt, henkisestikin. Apua!

 

[Kuunkuippi]

Hei ja ensimmäiseksi voimia sinulle.

Kuulostaa tosiaan siltä, että saatat kärsiä baby bluesista. Tietääkö miehesi millaisesta asiasta synnytyksen jälkeisessä masennuksessa on kyse? Usein ilmiö on miehille vieras, eivätkä tämän takia osaa siihen tarttua. Voisitko näyttää miehellesi esim. netistä selkokielisen opastuksen aiheeseen. Voi olla, että osaisi paremmin tukea ja ymmärtää sinua.

Pahoittelut äitisi puolesta. Saman kokeneena voin sanoa, että lapsen saaminen nostaa tunteita pintaan. Surua aiheuttaa myös kaikki se ilo, jota lapsi tuo mukanaan. Sitä toivoisi niin kovasti, että oma äiti olisi näkemässä. Itse olen saanut voimaa omasta äitiydestäni... siitä että minä olen nyt läsnä oman lapseni elämässä.

Onko sinulla miehesi lisäksi muita läheisiä, joille voisit tunteistasi kertoa? Tärkeintä olisi varmasti puhua aiheesta, harvoin tilanne yksin murehtimalla helpottaa. Ota yhteyttä neuvolaasi, heille tilanteesi on varmasti kuuntelemisen arvoinen. Siellä on ammattitaitoa ja kokemusta kohdata juuri tuollaisia haasteita. Luota siihen ja soita rohkein mielin jo vaikka huomenna.

 

[iso elämänmuutos vain]

Toisaalta kuulostaa ihan normaaliltakin. Minulla ainakin oli kaikkia noita tuntemuksia niin hyviä kuin huonojakin. Kaiken kestin sillä ajatuksella, että tämä saa jäädä ainoaksi lapseksi ja kaikki on ainutkertaista. Sillä ajatuksella osasin sitten nauttia enemmän niistä hyvistä hetkistäkin, vaikka tosiaan välillä tuntui, että niitä on kovin vähän. Nyt lapsi puskee jo ensimmäisessä uhmaiässään ja voi katastrofi tätäkin menoa. Toiset ei vaan taida olla niin luotuja äidiksi kuin toiset ja pinnan pituudessakin on huomattavia eroja. Lapsi muuttaa elämää valtavasti ja varsinkin alussa se tuntuu välillä ylivoimaiselta, mutta kuten ehkä ensimmäisestä lapsestakin muistat niin kovin äkkiä ne kaikki vaiheet menee ohi ja lapsi kasvaa. Kyllä se vielä helpottaa.

 

[hormonihirmu]

Tuohon äidin suremiseen ainakin sanoisin, että alussa on niin hormonihöyryissä, että vanhojakin asioita tulee surtua ihan eri tavalla kuin "normaalitilassa". Minä itkin synnytyssairaalassa, kun oli muka niin kamala ikävä esikoista. Aina kun katsoin hänen kuvaansakin, niin pillahdin itkuun. Kauanko aikaa synnytyksestäsi on kulunut? Alkuun vaan kuuluu se herkistyminen ja alakulo, mutta sen pitäisi parin kuukauden aikana hellittää.

 

[yksi hermokimppu]

Mulla meni ihan alussa tosi hyvin toisen lapsemme synnyttä mutta olen nyt vauvan ollessa 4 kk tosi hermostunut ja onneton, ja juuri niinkuin "apua ja neuvoa kaipaavalla" tunteet ovat yhtä vuoristorataa; välillä olen superonnellinen ihanasta vauvasta ja rakastan sitä yli kaiken ja joskus, kun kaikki mahdollinen menee pieleen joko alan itkeä tai sitten raivostun ja menen viereiseen huoneeseen potkimaan tavaroita kun ole niin raivoissani. Tajuan, että en kuitenkaan raivoa vauvan takia vaan lähinnä omaa riittämättömyyttäni ja ehkä avioliittoanikin, joka ei todellakaan ole ongelmaton. Pohdin itsekin voisiko tämä olla masennusta? Tätä vauvaa odotti niin paljon ja nyt sisällä pauhaakin kauheita negatiivisia tunteita...En vain saa aikaiseksi hakea apua, kun niinä hyvinä hetkinä huonot tuppaavat unohtumaan. Tsemppiä sinulle ketjun aloittaja. Uskon, että meitä on paljon. Ja se puhuminen auttaa aina. Olen itsekin ajatellut, että pitäisi ottaa asia esille pariterapiassa. Mutta onko kellään babybluesin kokeneella kokemusta, että ahdistus puhkeaisi juuri enemmänkin vihan tunteena kuin suruna?

 

[tiedän miltä susta tuntuu]

Sen verran nipotan alkuun että ns. baby blues on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus. Baby bluesin pitäisi mennä ohi suhteellisen nopeassa ajassa, ihan muutamassa viikossa synnytyksen jälkeen ja on ihan normaali olotila. Johtuu hormooneista, jännityksen laukeamisesta, uudesta elämäntilanteesta jne. Mutta jos tämä tila jatkuu monta kuukautta, sitten puhutaan jo masennuksesta.

Mutta itse asiaan. Kyllä tutulta kuulostaa. Minulla 10 kk vauva ja vieläkin on todella vahvaa vuoristorataa tämä elämä. Ensimmäiset 4-6 kk oli todella paljon ailahtelevampaa mutta vieläkin tulee hetkiä ja kausia, jolloin tuntuu, että pitäisikö hakea apua esim. lääkityksen muodossa.

Olen sitä mieltä, että olen sairastanut, ja vieläkin on päällä, jonkin sortin masennus. Ei siihen lääkäreitä tarvita diagnosoimaan tätä asiaa Mutta olen ajatellut, että niin kauan kun pärjään ilman lääkitystä, niin kauan mennään näin. Ja minulla ei siis ole mitään lääkityksiä ynms. vastaan. On vain tuntunut kuitenkin siltä, että kuukausi kuukaudelta tämä on hieman helpottanut. Myös mieheni on tietoinen asiasta ja luotan häneen siinä, että jos näyttää, että menen pahemmaksi, niin hän vie minun lääkäriin. Ellen siis itse tajua sitä tehdä.

Minulle vaikeimpia tekijöitä ovat ehdottomasti olleet unenpuute ja juuri tämä suuri elämänmuutos, joka on ollut toivottu ja haluttu mutta tuonut sitten kuitenkin mukanaan suuren kriisin. Myös hormoonit ovat varmasti tehneet tepposensa, sillä ennen raskauttakin olen kovasti kokenut mielialamuutoksia aina johtuen hormooneista. Mm. pms jne.

Välillä kun vauvan kanssa on ollut pitkiä huonosti nukuttuja jaksoja, tuntuu että kaikki on mustaa. Toivoa ei ole ja tällaista elämää en jaksa. Toisaalta kun mies on astunut remmiin avustamaan yövalvomisissa ja siten itse on saanut nukuttua paremmin ajoittain, mielen synkkyys heti helpottaa.
Myös minulla välillä pyörii ajatus siitä, että koska tämä loppuu ja sitten paniikki siitä, että ei, tämä ei lopu ikinä. Lapsi on nyt meillä ja pysyy. Ikinä ei ole enää paluuta vanhaan. Välillä myös koen lapsen todella vaativana kitisijänä, joka vain haluaa häiritä elämääni, vaikka oikeasti lapsemme on alusta asti ollut aika helppo tapaus. Ja sitten se syyllisyys mikä iskee näistä em.tunteista. Se vain pahentaa lisää paskaa oloa ja kierre on valmis.

Mutta mutta, onneksi nämä tuntemukset ovat helpottaneet ja vähentyneet kuukausi kuukaudelta. Uskon toisaalta, että nämä ovat ihan normaaleja tuntemuksia kaikilla äideillä. Vain se kuinka voimakkaina ne tuntee määrittelee jollakin tapaa kenelle se menee masennuksen puolelle ja kenelle ei. Minulla eka puoli vuotta oli todella pahaa aikaa. Onneksi se ainakin toistaiseksi alkaa olla taakse jäänyttä elämää.

 

[M.O.T.]

Kysy lääkäriltä. Mielellään naiselta, jolla on lapsia...

 

[myös parantunut]

Ap:lle voimia! Ja halaus. Näitä sinun kuvailemia tuntemuksia on monilla. Kuten huomaat aiemmista kommenteistakin. Uskon että äitisi kuolemalla voi olla jonkilainen osa siihen että olet surullinen. Kun on itse äiti ja sitten oma äiti menehtyy voi se olla kovakin paikka. Itsekin olen kärsinyt masennuksesta synnytyksen jälkeen. Tuntete menivät ja tulivat juurikin aaltoina, hetkellisinä ahdistuksen tuntemuksina. Olo oli syyllinen siitä että olen huono äiti. Juurikin nuiden tunteiden takia. Vaikka lasta rakastaa äärettömästi!
Minua auttoi se, että tämä kuuluu minun elämääni. Muistutin itseäni joka päivän siitä, tämä menee ohi ja on tavallista. Olen hyvä äiti, paras äiti lapselleni. Ja että oma onneni on toissijaista ja lapsen onnellisuus ensimmäisenä tärkein asia tässä elämässä. Lapsi kasvaa kuitenkin isoksi. Sitä ei voi estää. He kasvavat ja ottavat sitten vastuun omasta elämästään. Sitten on minun vuoroni "alkaa elämään" sitä elämää minkä on tarkoitettu minulle elettäväksi. Se aika kun lapset ovat pieniä, vaativia ja huutavia, on ohi menevää aikaa! Joku päivä huomaa että he ovat jo isoja. Sitten voi ajatella että alkaa elämään täysillä ja ottaa ilon irti kaikesta!
Kaikille vauva-aika ei ole helppoa. Oma aika on kortilla ja siitä tulee helposti ahdistunut olo kun ei saa vaan lähteä jos olo on huono. Pitää jäädä. Lapsen/lasten takia. Ap, olet varmasti mahtava äiti joka tekee kaikkensa lastensa puolesta että heillä on hyvä olla. Ota irti arjesta pieniä iloja. Uskon että ilman lääkitystä masentunut pärjää pitkälle ja itsestään parantuu. Kun on oikeat keinot. Tämä on vain yksi vaihe sinun elämässäsi. Luontokin parantaa itsestään. Kävelylenkit luontopoluilla illan hämärtyessä on ihmeellisiä voimanlähteitä. Ainakin minun henkireikäni oli se, että sai mennä ulos! Nauttia maailmasta! Tämä aika menee ohi kuitenkin. Vain elämää, ei sen enempää <3

 

[M.O.T]

Omasta puolestani olen sitä mieltä, että lääkitys pelastaa henkiä. Ja elämä.

Itse en tajunnut olevani masentunut, ennen kuin oli mennyt ihan turhan pitkään. Onneksi ymmärsin vielä hakea apua. Äidin masennus kun ei tee hyvää kenellekään, lapsi mukaan lukien. Ei välttämättä kannata kituuttaa ja ajatelle, että kyllä tämä tästä. Ajan oloon voi tottua masennukseen niin, ettei enää tajua, millaista muunlainen elo on: sitä, mitä sen kuuluu olla ja mitä se voi olla. Koska lapsen kanssa voi olla myös ihanaa.

Itselläni oli aina paljon hyviä päiviä ja hetkiä, leikin ja iloitsin lapsen kanssa. Se kaikki söi kuitenkin kohtuuttomasti omia voimavaroja. Olin aivan liian väsynyt, masentunut ja sekaisin. Sain avun vasta lääkäriltä. Ystävien, sukulaisten ja neuvolankin neuvoista oli lähinnä haittaa lopullisen avun saamisessa, pahasta mielestä puhumattakaan (tyyliin: kyllä se siitä, kaikki on väsyneitä, mullakin on kaamosmasennusta, koita levätä, ethän sä näytä masentuneelta jne). Sain diagnoosin vaikeasta, pitkittyneestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Jälkeenpäin olen sitä mieltä, että masentuneen elämä ei ole oikeaa elämää. Ei silloin tosiaankaan jaksa yhtään mitään ylimääräistä, kunhan selviytyy hengissä jotenkuten. Harrastaminen ja "ulos" meneminen on ihan liikaa, rasittaa vain entisestään. Kukin masentuu tietenkin tyylillään, ehdotankin ymmärrystä todella masentuneille nyt.

 

[M.O.T.]

= siis elämiä.

 

[sama täällä]

Samoja ajatuksia täälläkin.. Kovasti olen miettinyt, että mistä tosiaan tietää, mikä on sitä normaalia ja asiaan kuuluvaa väsymystä, alakuloa ja ahdistusta ihan uudenlaisen elämäntilanteen edessä ja mikä masennusta. Enhän minä voi tietää miltä näin äitini "tulisi" tuntua, kun en ikinä ennen sellainen ole ollut!

Meidän vauva on melkein 7kk ja alku oli ihan kamalaa, elin sumussa ja itkin ja kaikki oli rankkaa suoriutumista arjesta. Nyt monet asiat ovat helpottaneet ja voin vihdoin oikeasti ja aidosti iloita lapsesta, mutta ei tämä mitenkään helppoa ole edelleenkään. Todellakin se, että on vuorokaudet ympäriinsä toisen "orjana", mihinkään ei saa keskityttyä ja omaa aikaa eikä tilaa ole enää oikeastaan ollenkaan, on ollut itselleni niin iso muutos, että siihen on vaikea tottua. Nyt kyllä jo alan uskoa siihen, että ajan myötä kaikki helpottaa, myös oma olo, mutta onhan se surullista että lapsesta ei ihan täysillä voi iloita kun ne ahdistavat ajatuksetkin täyttävät mieltä.

Voimia niin AP:lle kuin kaikille muillekin, joille vastaavat tunteet ja miettet ovat tuttuja!

 

[Ap kommentoi vielä..]

Kiitos hyvistä vastauksista =) nekin jo helpottivat, ensi viikolla on neuvola (3kk), joten otan asian siellä vielä puheeksi. Tosiaan, hieman vielä taustatietoa, esikoinen on 10v. ja tämä "iltatähti" siis 3 kk. Onkohan niin, että esikoisen vauva-ajasta aika on kullanut muistot? Voi olla, tai sitten hän on ollut helpompi vauva. Eikä tämä kuopuskaan maailman vaikein kuitenkaan ole, nukkuu yöt suhteellisen hyvin. Ongelma vaan tahtoo olla, että vaikka vauva nukahtaa yösyönnin jälkeen heti, minä valvon ja kolmelta yöllä tahtoo kaikki olla aika surkeaa
Tämä on saattanut vaikuttaa toki, että esikoisen kanssa ollaan jo päästy reissaamaan vaikka mihin, kun on niin omatoiminen ja iso lapsi jo, ja nyt ollaan taas ikäänkuin jumissa
Mutta keskustelu on ollut hyvää, jatketaan lisää ja kiitos tsempistä, toivotan teille hyvää keskiviikkopäivää.

 

[tiedän miltä susta tuntuu]

Myös minulla oli tuota unettomuutta todella paljon ekan puolen vuoden aikana. Tosin olen ollut uniongelmainen jo ennen lastakin, että sinänsä ei mikään yllätys. Huolimatta siitä, että imetin, otin joskus puolikkaan unilääkkeen. Niinä öinä mies hoiti sitten yösyötön, joita meillä oli max. 2. Siten tiesin, että saan varmuudella edes kerran viikkoon nukuttua yön kunnolla ja se taas helpotti sitä muun nukkumisen painetta. Ja tietenkin toi vähän valoa elämään kun edes joskus oli kunnolla levännyt.

 

[täälläkin tuttua]

Minä olen kuullut monesta suunnasta että juuri tuo jatkuva heräily voi jättää ongelman päälle ettei uni sitten tulekaan. Meilläkin nämä kaikki on tuttuja tuntemuksia. Univelka pahentaa asiaa ja välillä jos univelkaa on tarpeeksi, ei yösyötöiltä saa enää nukahdettua vaikka olisi väsynytkin. Onneksi on sitten sovittu että nukun välillä öitä ja maitoa on pumpattu pulloon yösyötölle.
Tuntemuksia on kyllä ollut siitä että on niin kiinni, on väsynyt ja äitiydestä on ollut vaikea nauttia. Lapsi on ihana ja itseasiassa suht helppokin. Ekat 6kk meni ihan umpitunnelissa. Nyt on pajon parempi meininki kun lapsi on 10kk. Tosin lapsen kasvun myötä myös jää helpommin hoitoon ja olen saanut enemmän omaa aikaa minäkin. Sitä kaipaa välillä, että saisi vain olla tekemättä mitään, ilman että pitäisi olla koko ajan tuulispäänä kokkaamassa, syöttämässä, nukuttamassa, leikkimässä, heijaamassa, vaihtamassa vaippaa, siivoamassa ruokia lattialta, pyykkäämässä jne jne jne. Ei hetkenkään rauhaa. Välillä päiväunia on odottanut niin että itku on päässyt jos lapsi ei ole nukahtanutkaan. Onneksi tilanne nyt tosiaan on jo ihan toinen.
Kyllä nuo tuntemukset on normaaleja väsyneelle mutta toisaalta jos asiat on synkkiä niin hyvä on hakea jostain apua. Ensin kannattaa kokeilla apua niin että saa nukkua parit yöt kunnolla, sitten vähän omaa aikaakin. Se voi jo olla tosi paljon pelkästään. Ja muistaa pitää sekin että kun on tarpeeksi väsynyt niin parin yön unet voi vaan pahentaa tilannetta. Väsyneenä vetää vaan ylikierroksilla elämää eteenpäin ja kun vihdoin on mahdollisuus lepoon, huomaa vasta kuinka väsynyt sitä todella lopulta on. Sekin vaihe menee ohi mutta ei kannata säikähtää. Sama kävi kun sai omaa aikaa lapselta niin ekan kerran jälkeen tajusi kuinka paljon sitä oli kaivannut ja hermostutti kun lapsi tuli kotiin - siitä huolimatta että rakastaa sitä paljon. Nyt jo ikävöikin takaisin kun on saanut lepoa itsekin.
Mutta edelleen, itse olen ollut masentunut jollain tasolla ja minusta pitää olla tarkkana siinä että hakee apua jos tilanne on synkkä. Se vaikuttaa lapseenkin jos jatkuu pitkään.

1okk äiti

 

[Omega3:sta]

Antti Heikkilällä on artikkeli Life -kaupan kantislehdessä jossa mainitaan että lapsi imee rasvoja äidistä ja siksi synnytyksen jälkeisellä masennuksella olisi tekemistä omega3 -rasvahappopuutteen kanssa ja sitä olisi syytä nauttia. En allekirjoita kaikkia heikkilän juttuja mutta välitinpä tiedon tännekin. Eipä kalaöljyistä haittaakaan ole joten kannattaa varmaan katsoa myös ruokavalio kuntoon. Sinällään olen silti sitä mieltä että toisilla meistä on vaan enemmän psyykkistä rasitetta lapsen saannissa ja äidiksi kasvaminen ja tilanteeseen sopeutuminen on hitaampaa kun toisilla ja se vaan on elämää. Tsemppiä kaikille äitiyden kanssa painiville.

 

[Rohkeutta!]

Hei ap,

tuntemuksesi ovat minullekin tuttuja (lapsi 3,5kk nyt), joskaan eivät yhtä rajuja/ahdistavia. Sen sijaan raskauden alussa sairastin todellisen masennuksen: uusi elämäntilanne itsellä, paineita töissä ja parisuhteessa, sekä läheisen ihmisen vakava sairaus olivat kerralla liikaa. Sain lähetteen aivan ihanalle psykologille, jonka kanssa jutteleminen oli ensin pelasturengas, sitten henkireikä - ja lopulta onnistuin rämpimään masennuksen suosta takaisin aurinkoon. Nyt tiedän etten ole tällä kertaa masentunut, vain välillä maassa - mutta en myöskään enää "pelkää" masentuvani, sillä tiedän, että siihenkin löytyy apu. Toisia masennuksessa auttaa lääkitys, toisille psykologin kanssa keskustelut, joillekin ehkä riittää vain omien läheisten tuki. Mutta se mitä haluan sanoa/rohkaista on avun hakeminen. Et ole yksin, et ainoa - ja varmasti löytyy jotakin, joka sinua auttaa ja tukee.

Jaksamista!