mitä helvettiä

[uaah]

Mikä helvetti minua vaivaa?
Minulla on maailman turvallisin ja tasaisin mies. Seksi on kivaa ja juttua löytyy.
Mutta..se jokin kaivaa mieltä. Ollaan oltu aina niin hyviä kavereita, että romantiikalle ei ole ollut tilaa.
Olen alkanut tuntea itseni todella huonoksi. Koko suhteen aikana ei mies ole katsonut aiheelliseksi olla romnattinen. Kihloihin emme menneet, koska se oli ihan turhaa. Naimisiin mentiin ruokatunnilla maistraatissa, koska haluttiin perheelle sama nimi. Sormukset oli ihan tyhjää, joten ruinaamalla sain ohuen rinkulan sen merkiksi, että olen naimisissa.

Syntymäpäiviä ei tietenkään muistettu, kuten ei hääpäiviä. Kun lapset syntyivät, miehestä tuli ihana isä, mutta olisin kaivannut jotain pientä huomiota sen jälkeen kun olin kärsinyt kivuissa monta tuntia.

Nyt kun olen saanut miehen tajuamaan vuosien puhumisen ja itkemisen jälkeen, että rakkaus on antamistakin, toisen huomioonottamista, sitä että ei pidä toista itsestäänselvyytenä, on mies ""muuttumassa"". Eli ostelisi nyt lahjoja kun olen käskenyt ja pyytäny.
Mutta mitään ei ole tapahtunut hänestä itsestä lähtöisin.

Olen jotenkin kyllästynyt tilanteeseen. Enää ei lahjat ilahduta kun ne tulevat sen takia, että olen pyytänyt. Kaikki on niin tuvallista, mutta silti minusta tuntuu, että jäin kaipaamaan sitä suurta rakkautta.

En voi tästä lähteäkään. On vain elettävä tässä tilanteessa ja hyväksyttävä, että rakkaus ja intohimo käveli minun ohi jossain vaiheessa minun sitä löytämättä. On vain niin pirun tyhjä olo.

 

[inka]

Ymmärrän sinua hyvin. Ja turha sanoa tässä vaiheessa että olisit ollut ottamatta tuollaista miestä, tehty mikä tehty... mutta asian ydinhän on tämä: rakastatko häntä? Ihan jokaisella meistä on ärsyttävät puolensa, minunkin mieheni saa minut raivon partaalle harva se päivä. Mutta rakastatko häntä silti?

Jos et, kannattaisi sinun ehkä tosissasi miettiä, onko tämä sitä, mihin elämässäsi haluat tyytyä? Ymmärrän turvallisuudentarpeesi, olen itse ollut samassa tilanteessa. Koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo, jos lähtee. Voit löytää Sen Oikean! Tai sitten et...

Jokainen tietysti kaipaa huomiota ja sitä, että toinen panostaa oma-aloitteisesti suhteeseen. Jos kuitenkin miehesi on muuten kiva ja välität hänestä, niin kerro hänelle tunteistasi, siis siitä että lahjojen ja huomion saaminen omasta pyynnöstä ei ilahduta, vaan haluat sen tulevan hänen sydämestään. Kerro, että haluat tuntea itsesi halutuksi ja ainutlaatuiseksi. Eivät nuo pahvipää miehet itsestään ymmärrä. Päättäkää vaikka yhdessä, että kumpikin järjestää vuorollaan toiselle yllätyksen, ei lahjaa tms vaan todella tarkkaan mietityn ja valitun asian jonka sitten esim. teette yhdessä. Silloin toisen huomioon ottaminen on kyllä ennalta päätetty mutta itse asia ei, ja miettimällä oikeasti mikä olisi TOISELLE kivaa ja järjestämällä sen, näkee vaivaa toisen puolesta ja voi siten osoittaa välittävänsä.

Toivotan oikein onnellisia aikoja sinulle ja perheellesi!

 

[Taara]

No kyllä minäkin kysyn, että mikä helvetti sinua vaivaa??

Ensin ruikutat sitä, ettei mies huomioi ja osta lahjoja ja sitten vuosikausien itkujen jälkeen kun mies alkaakin huomioimaan ja tuo lahjojakin, sinä ruikutat taas!!!

Enpä voi muuta sanoa kuin että kasva aikuiseksi! Olisit iloinen siitä, että olet vihdoin saanut miehen ""koulutettua"" niille tavoille mitä olet ITSE toivonut.

Minä en ollenkaan ymmärrä mitä ihmettä sinä valitat? Jotkut miehet nyt eivät vaan todellakaan ole luonnostaan romanttisia. Sinä olet hänet valinnut sellaisena kun hän on! Jos hän nyt pyynnöstäsi yrittää olla romanttinen, niin sen sijaan että nuriset asiasta täällä keskustelupalstalla, anna miehellesi täysi kiitos siitä että hän edes YRITTÄÄ!

 

[ap]

Kirjoitin tuon aika tunnekuohussa. Vaikka haitanneeko tuo, että purkaa sen hetkisen tunteen, mikä on sen hetkistä totuutta.

Rakastan miestäni ja haluan yhteisen vanhuuden hänen kanssaan. Meillä on hyvä arki ja hyvä elämä. Mutta tuo kuoppa sisällä on kai kuitenkin enemmän omia ongelmiani. Olen kokenut aina olevani huonompi muita ja kokenut, että en ole rakkauden arvoinen.
Nuoruuteni oli rankka vanhempien riitelyn takia. Kun yritin päästä pois siitä helvetistä, sain kuulla olevani huora ja lunttu, mistä ei ikinä tule mitään. Jotenkin omanarvontuntoni jäi kasvamatta. Jäin ajattelemaan, että olen hyvä kulissi, mutta silppua sisus täynnä.

Kun sitten rakastuin ensimäistä kertaa, mies olikin täysi sika. Hän petti ja valehteli koko liittomme ajan. Minulle jäi sellainen tunne, että ansaitsen tämän käytöksen.
Kun tutustuin nykyiseen puolisooni, olin todella varpaillani. En uskaltanut haluta mitään vaan myötäilin koko ajan, koska kuvittelin, että olen niin huono ihminen, että voin saada hyvän elämän piilottelemalla oman todellisen itseni.

Sain jatkuvasti kuulla vanhemmiltani, että ""olepas nyt kunnolla, että saat pidettyä tämän miehen. Kun nyt sinulla kerrankin olisi mahdollisuus kunnon elämään, ole nyt kunnolla."" Isäni suurin pelko taisi olla, että hommasin itseni paksuksi siksi, että mies ei pääsisi karkuun. Aina hän muisti varmistaa, että minä olisin nyt nöyrä ja kunnollinen, että niin hyvä mies ei vain jättäisi minua. Koskaan en saanut kuulla, että miehellä olisi ollut onni saada näin hyvä vaimo kuin minä olen. Vaan aina päin vastoin. Isäni mielestä jos olisin hiljaa ja myötäilevä, mieheni ei koskaan huomaisi, kuinka huono olen.

Eihän mies tietenkään voinut tietää huonosta itsetunnostani. Hän vain tyypilliseen tapaansa meni eteenpäin ja ajatteli, että onpas kiva kun on noin helpon vaimon saanut. Hän ei tajunnut, että sen helppouden takana jylläsi suuret ja tuskaiset tunteet.

Myönnän olevani lapsellinen kun haaveilin, että tulisi kerran elämässä prinssi vastaan, joka arvostaisi minua niin paljon, että nappaisi matkaansa ja näyttäisi isälleni keskisormea ja sanoisi, että olen upea nainen. Haaveilin siitä, että joku mies olisi minusta niin ylpeä, että haluaisi näyttää maailmalle rakastavansa minua.
Sen takia olen ollut niin loukattu siitä, että mies halusi vain virallistaa kahdenkesken suhteemme. En halunnut juhlia itseni takia tai juhlan takia vaan jotain spesiaalia siksi, että olisin voinut uskoa, että mies on niin ylpeä minusta, että haluaa näyttää maailmalle rakkautensa.
Nyt tunnen olevani vain se takahuoneen ruma morsian, jota ei kehdattu esitellä maha pystyssä kenellekään. Piilossa ja salaa, se on minun kohtaloni.

Ryven itsesäälissä. Myönnän. Ja itse minun on tehtävä työ itsetuntoni hyväksi. Ei kukaan minua voi tästä nostaa, eikä kenenkään miehen tehtävä ole tukea vaimonsa itsetuntoa. Itse minun on lapsuuden traumoistani päästävä eroon. Ei ole olemassa prinssiä valkealla ratsulla. On vain itse nostettava itsensä ylös.

Mutta joskus on kuitenkin ihanan rauhoittavaa rypeä. Tästä ei voi mennä muuta kuin ylöspäin.

 

[juuh]

tuttua on tarina. Jossain vaiheessa sitä uskaltaa myöntää itselleen, että haluaisi enemmän. Haluaisi arvostusta, edes hiukan. Vielä, kun on kotoa saanut evääksi mitättömyyden leiman, on siinä tuskaa kannettavaksi, vaikka turhan narinalta joidenkin mielestä kuulostaakin.

 

[elli]

Kuule, niitä prinssejä EI OLE. Eikä ole miehiä, jotka vie jalat alta ja täyttää kaikki toiveesi.

Sulla mitä ilmeisemmin on aika hyvä mies.

Mitä jos nollaisit tilanteen, ja takoisit kalloosi, että sulla on upea ja hyvä mies. Ja olet hänet ansainnut (eli ole kiltti itsellesi; rakasta myös itseäsi; opettele antamaan itsellesi myös anteeksi) - ja päätä todella ymmärtää, että otat nyt tästä liitosta ja tästä suhteesta sen parhaan esille ja itsellesi. Eli ala nauttia elämästäsi!!! Äläkä pohdi liikaa miksi joku lahja on annettu. Kiitä kauniisti ja ole onnellinen. Rakasta.

Unohda mennet ja rakasta.

 

[Ines]

Älä nyt kuitenkaan syytä miestä omista tunteistasi. Sinä itse olet vastuussa siitä, mistä olet haaveillut ja pettynyt kun ei sitä ""satuprinssiä"" ollutkaan.

Teidän ja varsinkin sinun tulee löytää se romantiikka elämästänne, onhan sitä jossain. Ei sen tarvitse olla kynttiläillallisia tai timanttisormuksia.
Eikö kuitenkin se mitä tunnette toisianne kohtaan ole se tärkein, ei ne ulkoiset puitteet?

 

[Xy]

Sinä et näe metsää puilta. Sinun suuri rakkautesi on sinun nenäsi edessä, mutta sinä et ymmärrä sitä. Nuo ajatukset kuuluvat nykyiseen ikääsi, kun ajattelet mihin ole päätynyt. Minulle kävi vähän samoin vaimoni suhteen. Suloinen prinsessa jäi löytymättä, vai jäikö. Kun aloin kelaamaan vuosia taaksepäin alkoi asia pikku hiljaa valkenemaan. Lopullinen niitti oli, kun hän kävi sisarensa ja meidän pikkuneidin kanssa viikon reissulla. Yhtäkkiä tajusin, että olen rakastanut häntä koko sydämestäni aina. Siitä lähtien olen huomioinut häntä paremmin ja seksikin on ollut taivaalista. Hän oli liian lähellä, jotta olisin voinut onneni nähdä. Mieti sitä.

 

[Guest]

Muista, että ne itsestään ja omasta aloitteestaan romanttiset miehet ovat sitä kaikille, se on peliä.. Vaihtaisitko?

 

[mies]

Xy, kiteytti asian hyvin.

 

[minä]

ei kai rakkaus ole kiinni siitä, paljonko saa lahjoja? jos on, se ei mielestäni ole oikeaa rakkautta.

 

[Mermaid]

Tässä on tosi hyvä pointti. Kiitos Xy. Useampien ihmisten pitäisi tuo tajuta ja ottaa opikseen.

 

[Sarianna]

Luulenpa, että suhteenne on kestänyt jo vuosia (ehkä yli 10 v) ja eteen on koittanut tylsältä tuntuva arki, joka siintää edessä samanlaisena tappavana tylsyytenä.

Olen ollut itse täsmälleen samassa tilanteessa. Kerran huusin ja raivosin, että kävisit vaikka oma-aloitteisesti poimimassa keväällä kukkia tai jotain kivaa tai veisit elokuviin ihan vain ilman MINUN ehdotusta. Mies sanoi, ettei hän osaa. Hänellä ei ole mielikuvitusta. Eniten harmitti, että mies ei ollut valmis edes opettelemaan. Tuntui pahalta olla itsestäänselvyys.

No, sittemmin ero tuli, mutta se, että toinen ei ostanut lahjoja, ei ollut suinkaan se pahin asia. Minusta ikävää oli se, että vaikka mies väitti kunnioittavansa minua, hän ei kuitenkaan osoittanut sitä. Meilläkään romantiikalle ei ollut sijaa. Seksielämässäkin kelpasi kyllä, jos MINÄ tein aloitteita, ostin asuja ja leluja jne, mutta miehestä ei ollut uuden keksijäksi.

Juttelin parhaan ystäväni kanssa asiasta ja hän lohdutti, että hän itse on samassa tilanteessa, mutta hän sitten vain hyvällä omallatunnolla ""vaatii"" mieheltä, että hääpäivänä pitää viedä ulos syömään ja ostaa kukkia jne. Tuon keskustelun jälkeen tajusin, että minussakin on vikaa. Olen ollut liian marttyyrimainen ja liian kiltti. Pitää myös enemmän sanoa, mitä itse haluaa ja pitää huolen, että se viesti menee perille miehelle. Ehkäpä AP:kin on yksi niistä naisista, jotka ovat liian kilttejä?

 

[Vanha vaimo]

Kysyn sinulta Prinsessa, mitä itse annat miehellesi: Onko koskaan aamupala valmiina hellän vaimon kera? Onko koskaan tyynyliinalla kukka tai kaunis runo suukon kera? Valmistatko miehen lempiruokaa siistissä kodissa ilman valituksen sanaa?. Ostatko miehelle kauniin paidan tai villapusakan? Silitätkö miehen sukat molemmin puolin? Kerrotko kuinka hyvä ja upea mies hän on? Oletko rakastelun jälken lumoutunut hänen lahjastaan?Hierotko kipeää niskaa tai kylmetyneitä varpaita? Lankkaatko kengät ja pesetkö auton, että on mukava lähteä? Teetkö silakkalaatikkoa, jos mies pyytää, edes Janssoninkiusausta? Otatko hänen kanssaan drinkin, käveletkö keskellä yötä katsoman täysikuuta, jos hän tahtoo?
Oletko ylpeä hänestä, haluatko tuottaa iloa vai haluatko valittaa? Rakastatko häntä?
Itse vastaan myöntävästi jokaiseen kysymykseen ja moneen muuhun.

 

[ap]

En tee silakkalaatikkoa, enkä lankkaa kenkiä)

Mutta kiitos hyvistä vastauksista. Olette oikeassa, että osa kriisiini on arki. Kun lapset kasvavat ja elämä helpottaa, on aikaa jäädä murehtimaan sitä, mitä ei saanut.
Vikaa on erittäin paljon minussa. Haakuilen vain haaveiden ja romantiikan perään, vaikka minulla on se maailman paras kotona.
Ja kuten joku sanoi: Mies, joka on romanttinen yhdelle, on sitä varmaan kaikille.

On vain opittava ottamaan ja vaatimaan. Olen liian kiltti siinä suhteessa, että kuvittelen toisten tuskastuvan minuun jos pyydän jotain. Olen aina olettanut, että oikea naisen malli on se, joka istuu hiljaa ja ei koskaan pyydä mitään. En vain ottanut huomioon, että sillä tavalla kasvaa marttyyreitä, jotka ovat vihaisia siitä kun kukaan ei huomannut minun tarpeita.

Tässä vinkkiä tyttölasten äideille. Opettakaa tyttönne pyytämään sitä, mitä haluavat. Ei kannata jatkaa sukupolvien ajan kestänyttä kiltin tytön kasvatusta. Meistä kilteistä tytöistä tulee marttyyreita ja ikäviä ihmisiä.

Kirjoituksenne auttoivat minua kovasti selventämään tunnetilaani. Yritän tehdä kovasti töitä itseni kanssa, että oppisin ymmärtämään sen, että prinssini on jo minulla. Rakkaus ei vaadi kultaa ja timantteja vaan se on sitä, että mies lämmittää saunan sillä aikaa kun olen lasten kanssa ulkona.

Onneksi on aikaa vielä kasvaa ihmisenä ja tehdä töitä tämän liiton eteen. Koskaan ei saisi ketään pitää itsestäänselvyytenä, mutta ei siihenkään saisi upota, että kuvittelee, ettei toinen voi muuttua. Ehkä toinen ei voi muuttua jos hän ei tiedä, mitä toivon.
Kiitos vielä kerran. t. ap

 

[Ja vielä]

Isot juhlat eivät ole samaa kuin suuret tunteet. Moni on erehtynyt niin luulemaan kun jokainen hääkarkin hapsu on paikallaan, sitten vaan aletaan odottaa sitä ihanaa avioliittoa hehe.
Kyllä minuakin kiinnostaa vanhan vaimon tapaan, että mitä olet joutanut itse antamaan miehellesi. Et vastannut kysymykseen.Se on paha merkki.Olet kiinnostunut vain omasta saamisesta. Järjestä sinä teille romantiikkaa, sitten näet ottaako opikseen ja ymmärtääkö.

 

[aikuinen]

Meidän lapsemme ovat aikuisia ja nyt minulla olisi aikaa kaikkeen siihen mistä ennen haaveilin. Mieheni ei edelleenkään pole romanttinen, paitsi joskus pyydettäessä. Seksikin on lopahtanut. Nyt minulla olisi aikaa...... mihin? Mitä haluan? Tätäkö?

Taidan lähteä lapsilleni kylään, siellä olen osa jotain.. täällä vain kalustoon kuuluva etu.

Tai sitten hankin salarakkaan. Miksi vasta nyt??? Koska uskottelin itselleni että jokin muuttuisi kun olisi aikaa. Kaikki muuttui, yksinäisemmäksi.

Miksi salarakkaan? Miksi en vaihtaisi kokonaan?
MIKSI HELVETISSÄ EN TAJUNNUT SITÄ SILLOIN KUN OLI VIELÄ VIENTIÄ??????

 

[Xy]

Aikuinen, mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet parisuhteen ja puolisosi eteen? Elänyt kenties vain lapsillesi ja unohtanut miehesi, kun kerran seksikin on jo jäänyt. Eikö sinulla hälytyskellot soineet missään vaiheessa, kun halut alkoivat hiipua. Vai etkö kenties jaksanut, kun oli noita lapsiakin.

Meillä parisuhde on ajanut aina lapsien ohi. Tämä siksi, että jos parisuhde ei ole kunnossa, ei lapsillakaan ole turvallisia luotettavia vanhempia, eikä näin ollen myöskään turvallisuuden tunnetta. Lapsesi varmaan kehuisivat, jos hakisit eroa. Mieti sitä.

 

[o]

Ymmärrän kyllä sinua, mutta kuten itsekin tiedät, ei miehesi voi millään tietää tarpeestasi päästä isäsi ikeen alta aikuiseksi naiseksi, ellet osaa sitä hänelle kertoa juuri näin kun sen meille kerroit täällä.

Esimerkiksi hääasiassa moni (nainenkin) voi ajatella juuri niin kuin miehesi, että mitä sitä isoja häitä pitämään turhanpäiväisesti, jos tarkotuksena on vain muodostaa yhteinen perhe jolla on sama sukunimi. Ei miehesi voinut tietää millaisia odotuksia, toiveita ja pettymyksiä olet kokenut lapsuudentraumojen tähden, vaan hän ajatteli asiaa omista lähtökohdistaan omien kokemuksiensa kautta.

En sano juuta enkä jaata suhteestanne, mutta ala hyvä ihminen ottamaan vastuu elämästäsi äläkä syytä kaikesta miestäsi vaikka se helppoa onkin. Miehesi voi olla vaikka kuinka ärsyttävä, mutta syytön hän isäsi virheisiin on. Tsemppiä sulle!

 

[o]

Huomasin nyt kun luin koko ketjun, että vasta toisesta ap:n kirjoituksesta eteenpäin päästiin itse asioihin, siihen mitä haluttiin ilmaista. Kyse on paljon monimutkaisemmista ja syvällisemmistä asioista kuin pelkistä lahjoista.

Eli kannattanee miettiä, mitkä ne asiat ovat, jotka oikeasti närästävät ja viestiä vasta niistä puolisolle, ettei hänkin tulkitse väärin tai liian hätäisesti. Voi olla ettei puoliso muuten enää kuuntele siinä vaiheessa kun se itse asia tulee suusta, kun hänkin luulee että kyse on ""vain"" jostain lahjoista yms.

 

[mm]

Jotenkin tuntuu, että tällaisilla huomiota kaipaavilla naisilla löytyy usein ongelmia lapsuuden kodista ja aikaisemmista suhteista.

Voin olla väärässä, mutta olisiko niin että he ovat tunteneet kotona itsensä hyväksytyksi ja arvostetuksi vaikkapa jouluna tai syntymäpäivänä? Tai kun joku on tullut matkoilta? Välittämiseen liittyisi siten aina joku lahja, esine?

En itse kaipaa juurikaan lahjoja. Olen kylläkin mies, mutta en usko että se nyt yksin siitä johtuu. Ne ystävyyssuhteet jotka minulle on tärkeitä, eivät perustu juurikaan materiaan. Tärkeämpää on se yhteinen aika. Istutaanko sitä sitten pannuhuoneessa huteran jakkaran päällä vai trendikahvilassa turinoimassa. Minulle se yhteinen aika on tärkein.

En juurikaan osta kumppanilleni tällaisia arkipäivän lahjoja. Miksikö? No en tiedä mitä hän oikeasti tarvitseisi. Joku tietysti ajattelee, että ei lahjan tarvitse tulla tarpeeseen. Jotenkin se ei vaan minulle mene jakeluun, että kiikutetaan mitä sattuu toisten nurkkiin keräämään pölyä. Lahja otetaan iloiten vastaan, mutta kun ""ystävä"" lähtee ja ulko-ovi sulkeutuu, niin kirotaan että eikö tuo mitään ajatellut kun tuollaisen tänne raahasi...

Mutta kukin taaplaa tyylillään.

 

[mm]

Elä nyt mene ainakaan lapsiesi nurkkiin pyörimään, hajotat suhteesi vielä heihinkin.

Kaipaat kadotettua nuoruutta, seksiä ja romantiikkaa ja haaveilet salarakkaista. Miehesi onkin varmaan tosi helppo olla sinulle romanttinen? Niin se metsä vastaa...

 

[elli]

<<mutta olisin kaivannut jotain pientä huomiota sen jälkeen kun olin kärsinyt kivuissa monta tuntia.

<<Nyt kun olen saanut miehen tajuamaan vuosien puhumisen ja itkemisen jälkeen, että rakkaus on antamistakin, toisen huomioonottamista, sitä että ei pidä toista itsestäänselvyytenä, on mies ""muuttumassa"". Eli ostelisi nyt lahjoja kun olen käskenyt ja pyytäny.

Minusta se on juuri se huomio ja yhteinen aika, jota AP kaipaa. Ei sinänsä materiaa. Eli sitä, että mies huomaisi, näyttäisi rakkauden ja välittämisen. Sitä hän ei saa.