Mitä ikä on tuonut äitiyteen?

[Plättä]

Kaikkialla korostetaan sitä, miten raskauden riskit lisääntyvät, kun äiti on aikuisella iällä. Tekisi mieli avata keskustelua myös siitä, mitä hyvää voi seurata siitä, että äiti on vähän keskivertoa kypsempi.

Minulla on kuusi lasta ja ikää 42 vuotta. Nuorin lapsista on vasta pikkuvauva, vanhin 15-vuotias.

Kun sain esikoiseni 1990-luvun alussa, minulla oli kova hätä oman vapauden menetyksestä. Muistan kuinka shokeerattu olin siitä, että en enää voinutkaan rauhassa katsella televisiosta suosikkisarjaani. Nykyisin tuskin kuulen telkkarista mitään lasten hälyn yli, mutta olen hyväksynyt, että tämä on minun elämääni.

Olen myös kärsivällisempi yksinkertaisesti taitavampi selvittämään arjen tilanteita. Osaan ennakoida enkä kävele jokaiseen miinaan.

Ymmärrän pienimpiä lapsia paremmin kuin aikanaan vanhempaa sarjaa. Tunnen mielestäni enemmän myötätuntoa ja sääliä itkevää lasta kohtaan kuin osasin tuntea aikanaan. Ikä on opettanut paremmin asettumaan toisen ihmisen asemaan.

Olen entistä fyysisempi äiti. Olen aina imettänyt pitkään, mutta vasta nyt saan siitä täyden ilon. Yhteys pikkuvauvan kanssa muistuttaa rakastumisen tunnetta. Hänen nukkuessaan kaipaan häntä, ja kun näen hänen ilahtuvan tapaamisestani päivänokosten jälkeen, itseäni hykerryttää ihan samalla tavalla. Oman tilan tarve on myös vähentynyt: minusta on tavallisesti vain hauskaa, kun sylissä on kaksi ja kolmas niskassa.

Joskus tuntuu, että vanhemmat lapset ovat jääneet vähemmälle rakkaudelle, mutta ehkä niihin aikoihin on sisältynyt jotain sellaista innostusta, jota nykyisin ei enää pysty kokemaan. Ainakin mies oli silloin kiinnostuneempi vauvanhoidosta. Joka tapauksessa pikkuisia hoitaessa olen tavannut muistella ääneen niitä aikoja, kun isommat olivat pieniä. Ajattelen, että ehkä nuo seesteiset tilanteet antavat heillekin oikotien hyviin lapsuusmuistoihin.

Miten te muut olette tämän kokeneet?

 

[elokuinen]

Hienoja ajatuksia. Käväisin vaan täällä.. . Palaan ja luen ajatuksella uudestaan! =)

 

[hmmmm]

Mulle ikä on tuonut ainakin VAPAUTTA!

Nyt kun lapset ovat jo isompia, saan olla paljon enemmän rauhassa ja tehdä omiakin asioita ja harrastuksia.

Pikkulapsiaika oli järjettömän raskasta ja kuluttavaa. Olin koko ajan ihan uupunut. Nyt on aivan ihanaa kun voimavaroja riittää muuhunkin kuin jatkuvaan vahtimiseen ja syöttämiseen ja muuhun hoitoon.
Nyt alkaa taas tuntua siltä, että se oma minäkin on löytynyt sieltä jostakin kakkavaippojen seasta kuitenkin. Nyt kun on on kulunut siitä ajasta tarpeeksi aikaa jo.

On ihanaa käydä töissä ja opiskella ja harrastaa! Ja ennen kaikkea olla ihan itsekseenkin. Ei roiku kukaan koko ajan housunpuntissa vaatimassa jotakin.

Minusta on ihanaa myös kun lasten kanssa voi jo jutella kaikenlaisista asioista. Meillä on ihania filosofisia keskusteluja välillä ja saatamme istua pitkään ruokapöydän ääressä vaan puhumassa.

Tähänastisen äitiyden kokemuksista tämä nyt elettävä aika on ainakin mulle kaikkein antoisin. Nautin tästä täysin siemauksin!

 

[EMMA-64]

Olen aika lailla samaa mieltä kuin keskustelun aloittanut äiti. Sain ensimmäiset kaksi lasta 21- ja 23-vuotiaana ja kolmannen 33-vuotiaana.

Nyt taas yritystä, jos vaikka vielä tulisi yksi, ikää on kylläkin jo 42v, joten suuri onni, jos näin kävisi. Itse asiaan....muistan olleeni huomattavasti kärsimättömämpi äiti nuorena ja olin myös selvästi ankarampi. Tämän kolmannen kohdalla olen katsellut monia asioita läpi sormien, uhmat tms eivat tunnu oikein miltään....kun niitä nyt vaikka vertaa murrosikään. Vanhimmaiset lapset ovat jo 18v ja 20v, joten se murkkuikäkin jo aikoja sitten ohitettu!
Ehkä nuorempana tosiaan jaksoi sitten jotain muuta enemään kuin tämän kolmannen kanssa. Äitiys on kuitenkin ollut aikalailla erilaista 20-kymppisenä kuin 3-kymppisenä. Imetys oli kyllä nuorenakin minulle tärkeä asia ja olen kaikkia lapsia imettänyt pitkään, mutta ehkä tämän kolmannen kohdalla en kiiruhtanut seuraavaan vaiheeseen niin kovasti. Nautin eri tavalla joka hetkestä.

 

[amelie]

\

Mulle ikä on tuonut ainakin VAPAUTTA!

Nyt kun lapset ovat jo isompia, saan olla paljon enemmän rauhassa ja tehdä omiakin asioita ja harrastuksia.

Pikkulapsiaika oli järjettömän raskasta ja kuluttavaa. Olin koko ajan ihan uupunut. Nyt on aivan ihanaa kun voimavaroja riittää muuhunkin kuin jatkuvaan vahtimiseen ja syöttämiseen ja muuhun hoitoon.
Nyt alkaa taas tuntua siltä, että se oma minäkin on löytynyt sieltä jostakin kakkavaippojen seasta kuitenkin. Nyt kun on on kulunut siitä ajasta tarpeeksi aikaa jo.

On ihanaa käydä töissä ja opiskella ja harrastaa! Ja ennen kaikkea olla ihan itsekseenkin. Ei roiku kukaan koko ajan housunpuntissa vaatimassa jotakin.

Minusta on ihanaa myös kun lasten kanssa voi jo jutella kaikenlaisista asioista. Meillä on ihania filosofisia keskusteluja välillä ja saatamme istua pitkään ruokapöydän ääressä vaan puhumassa.

Tähänastisen äitiyden kokemuksista tämä nyt elettävä aika on ainakin mulle kaikkein antoisin. Nautin tästä täysin siemauksin!

Voi,noita aikoja odotan minäkin! Odotan aikaa koska voimme lasten kanssa tehdä kaikenlaista yhdessä ja keskustella mielenkiintoisista asioista.Pienet lapset on ihania,mutta aikansa kutakin.Välillä ihmettelen miten moni tälläkin palstalla haluaa aloittaa kaiken alusta (jos edelliset on jo lähes aikuisia).Luopumisen pelkoa? Miksei nautita vapaudesta kun siihen olisi jo mahdollisuus?

T.amelie (kolkyt ja risat) ja lapset 7v,6v ja 1v6kk

 

[Gloria Mundi]

Voih niin samoissa mietteissa ap'n kanssa. Minulla on myos 2 sarjaa lapsia ja tokan sarjan kanssa aityis on ollut aivan erilaista kuin ekan sarjan kanssa. Ja mita miehen kanssa olen jutellut, niin han on samaa mielta oman isyytensa kanssa (kaikilla lapsilla on sama isa, vaikka sita viikottain joku ehtii minulta oikeassa elamassa kyselemaan ).

Ekan sarjan kanssa aitiys oli sellaista 'suorittamista' - kaiken piti olla just niin tai nain, lapsen kehittya just niin kuin kirjoissa sanottiin, kovasti odotin koko ajan niita uusia tapahtumia lapsen elamassa sen sijaan etta olisin osannut nauttia lapsen silla hetkella olevasta kehitysvaiheesta (miks ei se konttaa, miks ei se puhu, koska se nyt kavelee, jne jne). Ja olin myos paljon ankarampi, pinna ei kestanyt pitkalle, ja kova kiire oli kuin olimme molemmat toissa ja koitimme siina pyorittaa arjen ruljanssia.

Kakkos sarjan kanssa lapset ovat saaneet enemman olla lapsia - juuri sita mita sina hetkena ovat. Olen nauttinut 100% joka hetkesta, aikaa minulla on ollut heille paljon paremmin, koko maailma ei kaadu siihen etta maitolasi kaatuu lattialle, ja omaa pinnaa on vaikka muille jakaa.

Kannan todella huonoa omaatuntoa ykkossarjan saamasta 'kohtelusta' mutta onneksi eivat nuo kovin traumatisoituneilta vaikuta. Ja ykkossarjalle maailman tarkeimmat ihmiset ovat kakkossarjalaiset - ja pain vastoin.

En tieda kuinka paljon ylla olevaan vaikuttaa ihan pelkastaan aidin fyysinen ika, mutta uskon etta kokemuksella (lasten hoidossa) on myos todella suuri osuus tahan nautittavaan aitiyteen nain 'vanhana'. =)

,,,, ja mina olen 44v. Lapset ovat P melkein 17v; P 14v; P melkein 8v; ja T 5v. =)