Mitä mä teen? (asiaa ystävistä ja ystävyydestä)

[mie]

Niin siis. Mä olen huomannut viimeisen parin vuoden aikana, että mun ystävät ovat "hylänneet" mut. Koskaan ei ole sopivaa aikaa tavata tai edes jutella puhelimessa. Koskaan ei ole aikaa tai ei sovi aikataulut yksiin lähteä kävelylenkille, kahville jonnekin tms. Viimeisen vuoden aikana juuri kukaan ei ole enää edes soitellut. Ja kun minä soitan, ei aina vastata. Tai jos ei ole pystynyt vastaamaan, ei myöskään soiteta takaisin. Viesteihin ei tule läheskään aina vastausta.

Mä olen tosi yksinäinen... Enkä mä tiedä mitä mä voisin tehdä. Tälleen aikuisiällä uusien ystävyyssuhteiden solmiminen on jotenkin vaikeaa. Kaipaisin niin kovin sitä naisten välistä yhteenkuuluvuuden tunnetta, niitä tyttöjen juttuja joita ystävättäret tapaavat tehdä.

:'(

 

[Wilpuri]

No, ei mullakaan kamalasti ystäviä ole, oisko kaks sellasta tosi ystävää. Eikä edes joka viikkoa nähdä saati soitella.
Ja mulla ainakin vaikuttaa tuo että osalla mun kavereista ei ole muksuja, kun taas mulla on kolme, joten se "rajoittaa" tuota tapailua yms. Eli ei voi ex tempore lähteä vaikka siiderille la iltana kuten silloin kun ei ollu muksuja.

 

[miä vaan]

Mistäpäin olet?

 

[Elämänlanka]

Kuullostaa kovin tutulta...

 

[Mama the Strange]

Mä muutin aikuisella iällä uudelle paikkakunnalle, josta en tuntenut ketään. Kaikki ystävät, kaverit, tutut jäi kauas. Nyt mullekkin on iskenyt ihan hirvittävä ystävän kaipuu, kaipaisin just tollasia tyttökavereita kuin ap.kin.
Mulla ei edes ole täällä ketään kelle soittaa ja pyytää vaikka kylään, kahville, lenkille tai yhtään mitään. Onneksi oon jo jotenkuten tottunut viettämään illat, viikonloput ja vapaapäivät pojan kanssa kaksin. Tulisin hulluks, jos ei olis koulua jossa tavata ihmisiä. Kauhulla odotan taas ensi kesää, jos en saa kesätöitä....

Aikuisella iällä on tosiaan vaikea ystävystä ihmisten kanssa. Varsinkin kun en oikein tunne koskaan kuuluvani joukkoon ja olen huono ystävystymään.

Odotan kuin kuuta nousevaa, sitä päivää kun valmistun koulusta ja pääsen tästä ankeasta kaupungista muuttamaan takaisin kotikaupunkiin... Siellä mulla on sukulaisia, ystäviä, kavereita yms yms...

 

[Kiireinen elämä]

Monella on oikeesti niin paljon kaikkee ettei ehdi tavata ystäviä. Silloin harvoin kuin tavataan niin täytyy sopia asiasta kuukausi etukäteen. Se on tosi harmillista, mutta tietysti jokaisen täytyy itse päättää mistä voi nipistää aikaa. Olen asettanut ystävyyssuhteet etusijalle siten että yritän aina parhaani vastatakseni myöntävästi esitettyihin kutsuihin. Menen lapsenkin kanssa kylään jos vain suinkin pääsee ja huolitaan, ja kutsun itsekin sitten vuorostani kylään. Vielä se on toiminut, tosin keikkein kiireisimmät tapaukset tavataan vain 1-2 krt vuodessa.

 

[mie]

Mistäpäin olet?

Savostahan mie.

Ja niin, onhan niitä muksuja, työ jne. Mutta mie ihmettelen miksi mut on jätetty tavallaan pois heidän elämästään tai että ei pidetä yhteyksiä, kun kumminkin ovat monet hyvin sosiaalisia ja aikaa on kyllä toisille, paljonkin.

 

[viima80]

itse kanssa ihmettelen välillä kuinka siitä suuren sosiaalisen piirin omistavasta tytöstä tulikin muutamassa vuodessa yksinäinen kotona kykkijä. johtuu kyllä paljon juuri muuttamisesta pieneen kylään josta ei tunne ketään ja on ollut hankala tutustuakin. täytyy ottaa kevään projektiksi saada tuntumaa näihin ihmisiin.

 

[mie]

Ootteko te muut miten saanu paikkailtua/elvytettyä ystävyys- ja kaveruussuhteita? Vai ootteko aatellu, että jos ei kiinnosta niin ei sitten?

Ja miten te ootte hoitanu tätä yksinäisyydentunnetta? Millä sais tuon tyhjän kolon sisällä täytettyä? Mies kun ei voi olla naisystävätär

 

[sartsukka]

enpä voi sanoa kuin tuttu tunne.Ja nyt kun meillä välimatkoja ja mulla ei autoa käytössä ja en muutenkaan uskalla paljoa talvella ajelle.Mutta ku niitä aikoja ei saa yhteen kesälläkään ja aina minun olisi oltava se kun lähtee.
Minun masennusaikani verotti kavereita aika paljon kun mä en todellakaan kyennyt lähtemään pitkälle.

 

[HaaveitaVain]

Musta tuntuu ihan samalta tai sitten vaan kuvittelen tai haluaisin enemmän olla ystävieni kanssa ku ne mun. Jotenkin tuntuu, että se olen minä joka aina otan yhteyttä ,sovin tapamiset ym. muut jutut. Kukaan ei pyydä koskaan mua ulos (paisti yksi ystävä joka ei sitten muuten kerkeekkään näkemään ku sillon ku pitäis lähtee ryyppäämään). Jopa yksi ystävistäni on myöntänyt sen että mä aina soitan, ettei hän olevinas kerkeä. Välillä suututtaa niin tää yksipuolinen yhteyden pitäminen, että ajattelen olevani soittamatta tai laittamatta viestiä, mutta sittenhän mulla ei olis enää yhtään ystävää. Ja en kyllä sitäkään usko että mun ystävät ei musta pitäis, mutta ne vaan pitää eritavalla ystävyyttä yllä, ehkä ne luulee et ystävät pysyy siinä vaikkei niitten kanssa viettäiskään aikaa.. en tiiä. Tuntuu myös välillä yksinäiseltä ja haikealta..

 

[Timangi-]

:| Ikävää. Mulla on elämässäni ihana ihminen. Täällä kaveripalstalla juttu alotettu 5½v sitten. Nähtiin yhden mailin jälkeen ja siitä lähtien oltu päivittäin tekemisissä. Edes 180km välimatka ei ole heikentänyt meitä. Puhelin käy kuumana, useammankin kerran päivässä ja 3h puhelu ei tunnu missään. Tiedän hänestä kaiken, samoin hän minusta.
Tämmösiä kaverisuhteita on harvassa. Sitten on vielä ystäviä jotka vaan kuuluu mun elämään. Kahvitellen, biletysten ymym...
Tunnekin olevani etuoikeutettu ihmissuhteissa. :heart:

 

[aloita päiväsi hymyillen]

:wave: täällä myös eräs joka miettii näitä samoja,muutimme 5v sitten Vantaalta tänne maalle niin en ole onnistunut täältä viellä löytämään itselleni ystävää,ja olen aika huono ystävystymään,ja ujokin vähän,sukulaiset ja 2 vanhaa kaveria ovat myös tuolla noin 70km päässä,niin eipä tule turhan usein siellä käytyä,vikaa siis minussakin,ja nyt kaverilla uusimies niin tuskinpa kerkiää edes tapaamaan,on se mies niin tärkeä nyt.
Auto on minulla käytössä,mutta olen kanssa vähän arka talvella ajamaan,nooh pakolliset tietty töihin yms,mutta muuten ajan hyvin varoen,etenkin jos huono keli.
Olisi kiva,jos löytäisi ystävän jolla ehkä samanikäisiä lapsiakin,iällä ei niin väliä,kuhan nyt 30v+++ itse olen 42v.

 

[mie]

:| Ikävää. Mulla on elämässäni ihana ihminen. Täällä kaveripalstalla juttu alotettu 5½v sitten. Nähtiin yhden mailin jälkeen ja siitä lähtien oltu päivittäin tekemisissä. Edes 180km välimatka ei ole heikentänyt meitä. Puhelin käy kuumana, useammankin kerran päivässä ja 3h puhelu ei tunnu missään. Tiedän hänestä kaiken, samoin hän minusta.
Tämmösiä kaverisuhteita on harvassa. Sitten on vielä ystäviä jotka vaan kuuluu mun elämään. Kahvitellen, biletysten ymym...
Tunnekin olevani etuoikeutettu ihmissuhteissa. :heart:

Muistathan olla kaikesta tuosta kiitollinen? Olet todellakin etuoikeutettu

Minä nytkin täällä itkua pidätän, kun haikeus saa vallan.

 

[mie]

Oliskos tähän aikaan päivästä kaltaisiani liikkeellä? Jos saisi neuvoja