Mitä mieltä pariskunnasta (meistä) joka ollut yhdessä teini-iästä lähtien?

[#anonyymi#]

Minä olin 16-vuotias kun tapasin mieheni. Nyt olen 29-vuotias.
Meillä on kaksi lasta ja olemme naimisissa. Kaikenlaisia vaikeuksia elämä on meille eteen kasannut, mutta yhdessä ollaan edelleen. Itse olin neitsyt kun aloimme seurustelemaan, miehelläni oli ollut yhden illan juttu ennen minua, joka oli "päättynyt nolosti" eli hommasta ei edes ollut tullut mitään. Hän oli 17- vuotias kun aloimme seurustella.
Kumpikaan meistä ei (tietääkseni) ole siis oikeastaan harrastanut seksiä kenenkään muun kanssa kuin toistemme. Mitä te olette mieltä tästä?
Meillä on ihanaa seksiä silloin kun sitä on, joskus on pidempiä taukoja (max 2 viikkoa), yleensä seksiä on vähintään kerran viikossa. Rakastan miestäni, mutta nyt minut on vallannut sellainen kaamea epäluulo...
Olen alkanut miettiä, mitä jos hän haluaakin olla jonkun muun kanssa/kyllästyy. Jotenkin olen alkanut pelkäämään, että menetän hänet. Tunne on aivan uusi... Kuulostaa tyhmältä varmaan. Samalla olen joskus miettinyt, millaista olisi olla jonkun muun kanssa. Tilaisuuksia on ollut, en sitä kiellä, mutta koskaan se tilaisuus ei ole ollut sellainen, että tosissani olisin vaihtanut tämän elämäni hetken huumaan.
En tunne jääneeni mistään koskaan paitsi, meillä on monenlaista seksiä ja se on kyllä tyydyttävää. Liekö nämä pohdinnat jotain lähestyvää 30 ikävuoteen liittyvää? Myöskin se, että meidän ystäväpariskunnilla on ollut hirveitä kriisejä (pettämiskuvioita jne) saattaa vaikuttaa nyt ajatuksiini. Huoh, en tiedä mitä tässä yritän selittää, uni ei tule nyt ja mietin täällä kaikkea aivan liikaa

 

["vieras"]

Ihan kiva Äitini ja isäni rupesivat seurustelemaan 15-vuoden ja 17-vuoden ikäisinä, naimisiin menivät 12 vuotta myöhemmin ja minäkin sain alkuni äitini ollessa 25. Ovat edelleen naimisissa.
Veljeni löysi nykyisen vaimonsa 16-vuotiaana.

 

[älä huoli]

Itse olen 35 vuotta, olen ollut saman miehen kanssa 16 vuotiaasta asti, välillä on normaalia miettiä, että onko aidan toisella puolella vihreämpää ja entä jos toinen kyllästyy. Minusta on nykypäivänä arvokasta, että on jotain pysyvää, enkä usko, että löytäisin ikinä ihanampaa miestä kuin nykyiseni on. Ja tulevaa en murehdi, jos mies löytää toisen, niin sitten löytää ja sitten itken sitä.

 

[..]

Suurinpiirtein, kuin aapeellä, vuonna -70 alettiin ja jatkuu edelleen. Minä 16 ja toinen melkein 18.

 

["..."]

Minä olin juuri täyttänyt 17 kun rupesimme mieheni kanssa seurustelemmaan. Nyt ikää on jo 40 ja meillä on kolme lasta. Tuleehan sitä joskus mietittyä kaikenlaista, mutta en ole katunut.

 

["vieras"]

valitettavasti mun tuttava piirissä teini liitot ovat kariutuneet jossain vaiheessa. Toivottavasti teille ei käy niin. Rakkaus kestäköön ikuisesti.

 

[kateellinen]

Jos teidän suhde on siis edelleen hyvä niin mä olen todella kateellinen teille. Itseltä kariutui aikoinaan teini-iän pitkä suhde ja sen jälkeinen pitkä liitto, minkä olisi vielä voinut laskea nuoruuden suhteeksi. Nyt perhe 3-kymppisenä tavatun miehen kanssa ja tää on niin erilaista. Ne nuoruuden liitot oli jotenkin niin paljon puhtaampia ja suloisempia. Toi seksijuttu on niin toisarvoinen asia loppujen lopuks. Jos se vaan toimii niin ei se sen kummosempaa ole muidenkaan kanssa (muuta kuin aluksi.)

 

["vieras"]

Me aloitettiin seurustelemaan 15 vuotiaana. Luokkakavereita oltiin. Ollaan oltu yhdessä tuosta lähtien. Molemmille ekat oikeat seurustelukumppanit eli seksiä ei oltu harrastettu muiden kanssa tuolloin eikä jälkeenkään.
Yhdessä oltu nyt 25v, joista 17v naimisissa. Lapsia 6. Kaikenlaista ollut matkan varrella (ei pettämisiä kuitenkaan ikinä tai mustasukkaisuutta) ja yhdessä olllaan edelleen.

 

[#anonyymi#]

Kiitos teille, täällä olikin aika monta saman kokenutta.
Niin, on se varmaan normaalia pohtia näitä juttuja, mulle se vain on jotenkin uutta. Viikonlopun erouutinen varmaan mietityttää, ja siksi täällä näitä pohdin...
Toisaalta, se erouutinen ja kaikki siihen liittyvä auttaa näkemään, kuinka itsellä on asiat hyvin edes parisuhteessa, mutta toisaalta se aiheuttaa sen menettämisen pelon, kuten mulle kävi.

 

[Lehdetön puu]

Jos suhde on alusta asti ollut hyvä (mikä tietty sisältää myös huonot hetkensä), niin sehän on aivan ihanaa, että suhde kestää.
Mä ihailen ihmisiä, jotka tekevät töitä suhteensa eteen. Ja näin pysyvät yhdessä ja sitten lopulta yhdessä saavat nauttia mahdollisista lapsenlapsista. Se on rikkaus!!!
Ja lapsille on ihanaa, kun vanhemmat ovat yhdessä.

Itse olen toista kertaa yksinhuoltaja. Neljällä lapsellani kaksi isää. Tosin toinen ero ei ollut oma valintani, vaan mies lähti toisen naisen luo.

Kuinka mieluusti olisin ottanut vakaan elämän, jossa äiti ja isä ja lapset. Ja sitten mummu ja vaari ja lapsenlapset.

Mutta näillä mennään ja lapset on mun elämän isoin ja rakkain asia.

 

[Black Diva´s]

Mun vanhemmat avioituivat aikoinaan 16 ja 17 ikäisinä ja heidän liitto päättyin, kun kuolema kohtas toisen heistä hänen ollessaan reilu 50 vuotias.

En mä tiä mitä pitäis ajatella teistä tai muistakaan joiden yhteiselo on alkanut nuorina, tai vanhempina, vai pitäiskö ajatella yhtään mitään.

 

[toinen näkökanta]

Mä pohjaan vastauksen omiin vanhempiini, tai lähinnä äitiini joka meni isäni kanssa naimisiin ollessaan 17 vuotias (isä oli 22). Yhdessä siis ovat edelleen - mutta nuo kuvaamasi ajatukset ei ole äitiäni vieläkään rauhaan jättänyt. Ja valitettavasti ne ovat matkan varrella vaan vahvistuneet. Silti hän ei osaa enää suhteestakaan erota - onhan heillä takana kohta 50 vuotta yhteistä elämää. Ajatukset ovat jo muuttuneet katkeriksi ja me lapset saamme tuosta alavariinsa kuulla. Ja tuo katkeruus kohdistuu myös isääni -äidilläni on jotenkin vääristynyt kuva siitä että kaikilla muilla on paremmat miehet kuin hänellä. Kai johtuu juuri siitä kokemattomuudesta.

Montakertaa olen äidilleni sanonut että eroa - me lapset olemme jo aikuisia ja ymmärrämme jotain elämästä. Mutta ei hän osaa mihinkään lähteä kun ei ikinä ole ollut yksin, aina ollut enemmän vähemmän riippuvainen toisesta ihmisestä. Toisaalta ymmärrän hänen katkeruuden - mitä vaihtoehtoja on?

Eli varoitan tuosta katkeroitumisesta. En tiedä tarkalleen tuon syntymekanismia, mutta on se sellainen "sairaus" että kalvaa ihmisen elävältään. Ainakin tietty omatoimisuus kannattaa pitää yllä eikä elää elämää toiselle ihmiselle.

 

[tosi hienoa]

että olette olleet yhdessä pitkään. Ja tosi normaalia miettiä noita mainitsemiasi asioita. Ja voipi liittyä 30v lähestymiseenkin. Mietin itse tuolloin samantyyppisiä "tässäkö tämä nyt oli" ajatuksia ja se että pelkäät kuulostaa ihan normaalilta.

Annan vain yhden vinkin. Älä tee mitään nyt, anna kriisin pauhata ja mennä ohi. tiedosta se, mutta älä tee mitään mitä voisit myöhemmin katua. Ja kerro miehellesi pelostasi, hänellähän voi olla samantyyppistä meneillään! Mutta kerro siistitty versio, älä ihan suoraan kerro aidan yli vilkuiluistasi, ennemminkin ehkä peloistasi. Luulenpa että selviätte ja jatkatte yhdessä. Toinen vaihtoehto toisi ihan liikaa monimutkaisia asioita elämään ja surua.

Tsemppiä!
t keittiöpsykologi

 

[saunan takana tilaa]

Mun miehen paras kaveri on yhä teinirakkautensa kanssa naimisissa ja he ovat jo reippaasti yli nelikymppisiä.Harvinaista mutta edelleenkin onnellisia ovat yhdessä. =)

 

["hmm"]

Meilläkin on pitkä suhde ja aloitettiin seurustelu kun olin 16. Ja olen saman ikäinen kuin sinä =) Luulen että on ihan normaalia miettiä että miten elämä olisi voinut mennä toisin jos meidän suhteesta ei olisikaan tullut mitään. Tottakai joskus on voinut miettiä millaista olisi olla sängyssä jonkun toisen kanssa, mutta sitten iskee realismi ja tietää että se olisi kiinnostavaa ehkä hetken vain. Minulla on kokemusta jo ennen miestäkin aika monesta, joten tiedän että mieheni on todella hyvä sängyssä Ei siis tarvitse haaveilla paremmasta sillä saralla.

Ja tiedän tuon tunteen kun lähipiirissä joku eroaa pitkästä suhteesta.. Toisaalta se voi olla hyvä herätys itsellekin; ei pidä sitä omaa suhdettaan itsestäänselvyytenä vaan ymmärtää miten arvokas se on ja siitä kannattaa pitää huolta.

 

[Chala]

Ymmärrän että kokemattomuus on asia joka pistää miettimään haluaako siihen muutosta, sun on vain pakko uskoa itseäsi ja miestäsi että mitään tarvetta ei siihen ainakaan tällä hetkellä ole, eikä murehtia tulevaa. Kun pitää itsestään, kumppanistaan ja suhteestaan huolta, on se koti rakkaudelle ja perheelle.

Jotkut ihmiset ovat tyytyväisiä suhteessaan, jotkut eivät koskaan. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa onko nussinut ympäriinsä puoli kaupunkia ennen sitoutumista vai ollut tasan tarkkaan yhden ihmisen kanssa. Melkein kehtaisin väittää että isompi osa niistä jotka päätyvät pettämään ovat enemmän kuin silloisen kumppaninsa kanssa olleet, mutta tämä on vain puhdasta mutua

 

["vieras"]

Me olemme myös olleet teineistä asti yhdessä ja meille tuo kriisi tulikin jo muutoma vuosi sitten.
Siinä oli pettämiskuviota puolin ja toisin, tultiin siihen tulokseen ettei koko hommassa ole mitään järkeä ja haluamme olla vain toistemme kanssa.
Tuli siis huomattua ettei se ruoho todella ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella ja nyt osaamme varmaan kumpikin katsoa suhdettamme realistisesti haaveilematta mahdottomia.
AINA sitä ihminen kaipaa sitä mitä ei ole, jos viihdytte yhdessä,rakastat miestäsi ja koet hänet edelleen viehättävänä sekä elämänarvonne ovat samansuuntaiset, miksi erota?
Miksei voi olla onnellinen ja oppia nauttimaan siitä harvinaisuudesta mitä itsellään on?
En siis halua mitenkään moittia tai saarnata(päinvastoin,ymmärrän täysin nuo fiilikset!), mutta kehottaisin miettimään ja odottamaan.

 

[keittiöps]

Kiitos teille, täällä olikin aika monta saman kokenutta.
Niin, on se varmaan normaalia pohtia näitä juttuja, mulle se vain on jotenkin uutta. Viikonlopun erouutinen varmaan mietityttää, ja siksi täällä näitä pohdin...
Toisaalta, se erouutinen ja kaikki siihen liittyvä auttaa näkemään, kuinka itsellä on asiat hyvin edes parisuhteessa, mutta toisaalta se aiheuttaa sen menettämisen pelon, kuten mulle kävi.

Erouutinen pistää muut pariskunnat joko eroamaan tai vahvistaa heidän liittojaan. Te kuulostatte siltä että suhteenne voisi "tiivistyä", tai syventyä eli vahvistaa liittoanne. Tuttavapariskunnan ero voi olla kriisi myös teille, se kannattaa käsitellä.

 

[#anonyymi#]

Onpa tänne tullut hyviä vastauksia, kiitosta vain
Onnellinen minä olen tuosta miehestä, enkä kyllä pois vaihtaisi kun on niin ihana. Välillä sitä vain miettii kaikkea, aikomus ei kyllä ole toteuttaa niitä mietintöjä. Sen mitä seurannut ystäväpariskuntia ja heidän elämää, niin aika hyvin meillä on asiat. Paljon on ollut huonoja aikoja, mutta ei itse parisuhteessa kylläkään. Tietenkin ne ovat jollain lailla vaikuttaneet meihin, mutta ei ainakaan suhdetta huonontavasti. Toivottavasti jatkossakin selvitään kaikesta

 

[Yksi samantapainen]

Muokkaan tekstiäsi vaan omani näköiseksi koska se on helpompi kuin alkaa kirjoittamaan koko meidän stoori

Minä olin 16-vuotias kun tapasin mieheni. Nyt olen 31-vuotias.
Meillä on kaksi lasta ja olemme avoliitossa. Kaikenlaisia vaikeuksia elämä on meille eteen kasannut, mutta yhdessä ollaan edelleen. Mieheni oli neitsyt kun aloimme seurustelemaan, minulla oli ollut max.10 sänkykumppania ennen häntä. Hän oli 17- vuotias kun aloimme seurustella. Olimme erossa 2kk ku esikoinen oli puoli vuotta. Tuona aikana miehellä oli ainakin 1 seksikumppani, max 2..en ole tarkemmin kysellyt. Minulla ei ollut silloin muita.
Meillä on ihanaa seksiä silloin kun sitä on, joskus on pidempiä taukoja (max 2 viikkoa), yleensä seksiä on vähintään kerran viikossa. Rakastan miestäni, mutta eromme jälkeen (eli 9v sitten) minulla on ollut ajoittain sellainen kaamea epäluulo...
Olen alkanut miettiä, mitä jos hän haluaakin olla jonkun muun kanssa/kyllästyy. Jotenkin olen alkanut pelkäämään, että menetän hänet. Kuulostaa tyhmältä varmaan. Samalla olen joskus miettinyt, millaista olisi olla jonkun muun kanssa. Tilaisuuksia on ollut, en sitä kiellä, mutta koskaan se tilaisuus ei ole ollut sellainen, että tosissani olisin vaihtanut tämän elämäni hetken huumaan.
En tunne jääneeni mistään koskaan paitsi, meillä on monenlaista seksiä ja se on kyllä tyydyttävää. Liekö nämä pohdinnat jotain psyykkistä joka on jäänyt kalvamaan mieltäni, no todennäköisesti on? Myöskin se, että meidän ystäväpariskunnilla on ollut hirveitä kriisejä (pettämiskuvioita jne) saattaa vaikuttaa nyt ajatuksiini. Tällä hetkellä meillä on kriisi joka tuli yhtäkkiä.. sitä ennen oli todella hyvää aikaa..

Hali sinulle