Mitä mieltä tällaisesta parisuhteesta?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "a p"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
[QUOTE="Vierailija";29342659]Niin. En nyt varsinaisesti ymmärrä ongelmaa.

Itse en katsoisi tuollaista miestä. En olisi ollut tuollaisen miehen kanssa noin pitkään enkä lapsia tehnyt. Enkä todellakaan aloittaisi parisuhdetta tuollaisilla motiiveilla enkä myöskään alkaisi heti pykäämään lapsia parisuhteen rasitteeksi. Ja jos olisinkin, niin eroaisin nyt ja rakentaisin itselleni mielekkään elämän ja ehkä tapaisin unelmapuolisonikin jossain vaiheessa.

Minulle oli tärkeää löytää sopiva kumppani ja ennen lapsenhankintaa varmistaa, että tämä sopiva kumppani olisi myös sopiva isä lapsilleni. En tehnyt sitä vain itseni takia vaan mahdollisten tulevien lapsien.

Mutta sinä olet tehnyt niin erilaisia ratkaisuja kuin minä, joten ehkä sinä sitten paremmin jaksat katsella tuollaista. Minulle on tärkeää, että mieheni ottaa vastuun perheestään, niin taloudellisesti kuin muutenkin. Hän haluaa olla mahdollisimman paljon lapsensa kanssa ja nauttii siitä. Hän on kunnianhimoinen, haluaa edetä työssään ja haluaa tehdä sen perheemme vuoksi; hän mahdollistaa minun olemiseni kotona lapsen kanssa. En voisi sietää silmissäni tuollaista loisihmistä, kuten miehesi kertomasi mukaan on.

Mielestäni parisuhteeseen, joka perustuu ainoastaan pikaiselle lapsenteolle ja luonteet eivät millään tasolla kohtaa, ei pariterapiat auta.
Mikä ihmeen asetelma muutenkin on, että molemmat yrittävät muuttaa toista?
Eikö parisuhde ole 'paikka', jossa on turvallinen ja hyvä olla, molemmat hyväksytään sellaisina kuin on ja suhteessa viihdytään? Ja luulisi aikuisen ihmisen tajuavan, että ei toista ihmistä muuteta, ei kukaan, ei koskaan.
Jos ihminen haluaa itse muuttua jonkinlaiseksi ja tekee helvetisti töitä sen eteen, niin silloin voi jotain tapahtuakin, mutta se että toinen ihminen muuttaisi, ei ole mahdollista. Ja kai sinä ymmärrät, että vaikka mies itse omasta tahdostaan muuttaisi käytöstään, niin ei se hänen luonnettaan tai älykkyyttään muuta!?[/QUOTE]

Kyllä sinä minusta ihan hyvin ymmärsit ongelman. Mies on väärä, ja olen yrittänyt saada häntä tajuamaan edes noita vastuuasioita, turhaa. Emme me nyt ihan kauhean nopeasti lasta hankkineet, 1 v. 8 kk. Moni ongelma, esim. tuo vastuujuttu, ilmaantui vasta sen jälkeen. Vähän oli alkuhuuma päällä, sen myönnän.

En minäkään haluaisi monessa suhteessa tuollaista miestä mutta ehkä olen ajatellut että oma moka, hän on kuitenkin lapsen isä, en voi peruuttaa tekoani, ja kun mies ei ole halunnut erota vaan aina (kolme kertaa) anellut jatkamaan, olen heltynyt miehen ja lapsen takia. Minulla on vähän sellainen taipumus että ajattelen muita ennen itseäni. Olen ajatellut että huonomminkin voisi olla. Mutta myönnän, en ole onnellinen, olen alkanut miettiä onko sekään hyvä lapsen kannalta jos kumpikaan vanhempi ei ole onnellinen.

En minä täältä ratkaisua odota, mun on vaan pakko kirjoittaa anonyyminä jonnekin.
 
[QUOTE="a p";29342691]Kyllä sinä minusta ihan hyvin ymmärsit ongelman. Mies on väärä, ja olen yrittänyt saada häntä tajuamaan edes noita vastuuasioita, turhaa. [/QUOTE]

Joo siis periaatteessa ymmärrän ongelman, mutta siinä mielessä en, kun mielestäni tuohon ei oikein ole ratkaisua (tai jos eron haluaa nähdä ratkaisuna, niin se sitten). Ja ajattelin, että koska kuitenkin olet tuollaisen miehen ottanut (että hän ei ole muuttunut tuollaiseksi) ja nyt vasta on alkanut ärsyttää ne piirteet, niin en usko miehen muuttuvan edes noissa vastuuasioissa. Ymmärsin, että mies on alusta asti osoittanut olevansa siivelläsi elävä loinen, joka pakoilee vastuuta ja olet sen tähän asti hyväksynyt, mutta nyt alkaa riittää.

Vaikka mies menisi töihin, ottaisi osaa talouteenne ja viettäisi aikaa enemmän lapsenne kanssa, niin eihän se sitä tosiasiaa poista, jos hän on vääränlainen muuten parisuhteen kumppanina.

Olen tämän ennenkin täällä sanonut, mutta mielestäni on niin kauhean surullista, että kaksi vääränlaista ihmistä ovat yhdessä ja yrittävät muuttaa toisiaan, että parisuhteesta tulisi onnellinen. Kauheasti tehdään työtä ja nähdään vaivaa, vuosien ajan, lopputuloksena kuitenkin se että joudutaan hyväksymään ja sopeutumaan huonoon tai välttävään suhteeseen.
Kun sen oikeanlaisen ihmisen kanssa voisi olla ihan aidosti, oikeasti onnellinen, oma itsensä. Kunnioittaa ja arvostaa toista. Mutta elämä on valintoja.
 
[QUOTE="a p";29342218]Niinpä, oikeassahan sinä varmaankin olet. Olen yrittänyt muuttaa miestäni tasa-arvoisemmaksi, kunnioittavammaksi minua ja muita ihmisiä kohtaan, positiivisemmaksi, sosiaalisemmaksi, luottavaisemmaksi, lempeämmäksi, avoimemmaksi, tunteensa näyttäväksi, siistimmäksi, ahkerammaksi, tunnollisemmaksi, täsmällisemmäksi, vähemmän määrääväiseksi ja neuvovaksi. (sellaisissakin asioisssa joista ei tiedä juurikaan, on tietävinään...) Hän on yrittänyt muuttaa minua alistuvammaksi sellaiseksi etten kaipaisi tasa-arvoa vaan kuuntelisin ja passaisin häntä, tekisin kotityöt, en haluaisi koko ajan keskustella kaikesta, antaisin seksiä kun hän haluaa. Hän haluaisi myös etten olisi niin jämpti kotitöissä enkä vaatisi häneltä osaansa niistä, silloinkaan kun hän ei ole töissä ja minä olen. Hän haluaisi myös ettei tarvitsisi halailla tai olla lähekkäin pahemmin, paitsi seksin merkeissä. Hän haluaisi etten vaatisi häntä puhumaan tunteistaan tai parisuhteen tilasta. Häntä häiritsee kun en pidä politiikkaa kovinkaan tärkeänä vaan olen kiinnostuneempi musiikista, taiteesta ja kirjallisuudesta. Hän politiikasta, tekniikasta, kierrätyksestä ja puutarhanhoidosta tai viherkasveista. Ainut yhteinen noista on kierrätys, josta olemme kumpikin kiinnostuneita. Kasvatuksestakin olemme eri mieltä. Vasukeskustelussa hän nukahti koska pitää sellaisia turhana, itse taas olen lukenut paljon kasvatuksesta ja tiedän asiasta.

Tavallaan hän on hyvä mies, jollekin, mutta olen alkanut tajuta, ettei minulle.

En ole koskaan kertonut hänelle muuten, etten kannata persuja enkä ole heitä äänestänyt. Siitä tulisi vain riitaa, koska nämä asiat ovat miehelle niin tärkeitä.

Itse en pidä miestä kovin älykkäänä, eikä meillä ole paljonkaan keskustelunaiheita.

Miksi otin hänet? Koska kumpikin halusimme kipeästi lasta, hän oli jo yli neljänkymmenen ja minä vähän alle. Kerron ihan rehellisesti että tuo oli syy. Tyhmä ehkä, tiedän sen, varsinkin kun alkuhuuma oli vielä päällä kun aloimme yrittää lasta- hedelmöityshoidoilla, kun minulle ei muuten onnistu, syistä joita en halua tässä kertoa, en voi saada luomusti lapsia. Mies tarjoutui maksamaan hoidot, jo viikon päästä kun olimme tutustuneet. Ajattelin kai,että "kyllä se siitä" kun huomasin että olemme erilaisia.

Riitamme ovat tulleet suurimmaksi osaksi siitä ettei hän ole kantanut vastuutaan raha-asioista eikä kovinhoidosta. Muistan että kerran suutuin siitä kun hän sanoi että eikö hän ole hyvä mies, kun "päästää" minut kerran viikossa 2 tunniksi harrastamaan. Itse oli silloin työtön, ja vietti kodin ulkopuolella 6 päivää viikosta, joskus sain sitä seitsemättä ihan anelemalla anella, että tehtäisi jotain yhdessä. Muistan miten itkin monet kerrat hoitovapaalla kun viikonloppuisin näin perheitä yhdessä, ja minä melkein aina olin vaan kahdestaan lapsen kanssa. Puhuin kyllä miehelle, aina oli selitys vaan, että se ja se projekti on pakko tehdä jne...harrastusjuttuja siis. Joissa hän ei ole saanut juurikaan mitään aikaiseksi.

Minä olen väsynyt, ja tiedän että lapsi kärsii siitä kun näkee meidän riitojamme ja näkee minun itkevän monta kertaa viikossa. Ei tämä enää voi olla lapsen etu. Pariterapiaa olen ehdottanut, mies ei halua lähetä.

Mieheni syyttää minua hankalaksi ihmiseksi ja sanoo usein että moni muu ei kestäisi minua.Silti kun mietin, olen suuttunut hänelle aina pelkästään laiskuudesta, vastuun kantamattomuudesta, siitä että hän on minulle tyly ja töykeä sekä kylmä ja itsekäs, epäreilu. Olen kyllä palon myös pitänyt suuni kiinni, ihan siksi että pääni ei olisi kestänyt enempää riitaa.

Ehkä minussa on vikaa, tietenkin on, en syytä vain miestä. Mutta haluaisin miehen joka kantaa tasapuolisesti vastuun perheen elatuksesta ja kotitöistä tai että ne ainakin jollain tavalla jaetaan ja mies olisi niissä oma-aloitteinen eikä kuin teinipoika joka nurisee ja pitkittää kun pyytää kerran kahdessa viikossa imuroimaan. Haluaisin etä arki olisi kivaa. Minusta elämä on mukavaa, nautin arkiarkareista ja ihan tavallisesta elämässä, oisi kiva jakaa se miehen kanssa, käydä yhdessä kaupassa, laittaa yhdessä ruokaa niin että toinen esim. keittää pastat ja tekee salaatin, toinen tekee kastikkeen ja kattaa pöydän. Tuntuu että kaikki tuollainen on miehelle vain pakkopullaa, hän haluaisi vain istua koneella. Tosin olemme jo pitkään vain kumpikin iltaisin istuneet koneella tai leikkineet erikseen lapsen kanssa tai katsoneet telkkaria, kun ei ole oikein yhteisiä puheenaiheita. Hän ei juurikaan jaksa kuunnella minun juttujani-musiikista, psykologiasta, taiteesta, lapsenkasvatuksesta, enkä minä jaksa kuunnella hänen paasaustaan politiikasta tai auton moottoreista.

En minä tiedä pystyisikö kukaan meitä auttamaan, joku pariterapeutti. Itse olen kaikin voimin koittanut parantaa suhdettamme, mutten vaan saa itseäni tyytyväiseksi mieheni kanssa, tuntuu että minun pitäisi muuttua täysin toisenlaiseksi ihmiseksi kuin olen.[/QUOTE]
Hei oikeasti. Miehessä ei ole alunperinkään ollut sinun mielestäsi muuta kuin vikaa ja sinussa hänestä varmaan samoin. Kannattaisikohan mennä nyt vaan itseensä ja myöntää, että on tullut tehtyä täysin epätoivoinen virhevalinta. Lapsi teillä on ja häneen ainoastaan kannattaa enää panostaa. Hänen vuoksihan periaatteessa olette ainoastaan yhteen päätyneetkin. Tehtävä suoritettu ja nyt siitä taimesta pitää pitää parasta huolta. Ero on ainut ratkaisu.
 
Ja todellakin paina päähäsi se seikka, että "ehjä" perhe ei auta lasta, vaan vanhempien parisuhde on se mistä lapsi ottaa mallia. Teillä se malli on aivan kammottava.
 
[QUOTE="vvieras";29343131]Ja todellakin paina päähäsi se seikka, että "ehjä" perhe ei auta lasta, vaan vanhempien parisuhde on se mistä lapsi ottaa mallia. Teillä se malli on aivan kammottava.[/QUOTE]

Kiitos, juuri tällaista perseelle potkimista toivoin. Ei kettuiluna vaan ihan aidosti kiitän. :-) Kyllä minä sen tiedän.

Onnellisempi lapsi on jos on kaksi erillään asuvaa tasapainoista vanhempaa, kuin kaksi yhdessä olevaa, onnetonta. Olen aika usein niin onneton että itken, ihan siksi jos mies on ollut epäempaattinen, töykeä, epäreilu tai itsekäs. Josksu lapsi on sen huomannut, tullut halaamaan ja tuonut minulle nallensa lohduksi. Ei se ole oikein.

Kyllä minun on nyt oikeasti alettava katselemaan asuntoja. Vuosia olen vain harkinnut.
 
[QUOTE="a p";29343607]Kiitos, juuri tällaista perseelle potkimista toivoin. Ei kettuiluna vaan ihan aidosti kiitän. :-) Kyllä minä sen tiedän.

Onnellisempi lapsi on jos on kaksi erillään asuvaa tasapainoista vanhempaa, kuin kaksi yhdessä olevaa, onnetonta. Olen aika usein niin onneton että itken, ihan siksi jos mies on ollut epäempaattinen, töykeä, epäreilu tai itsekäs. Josksu lapsi on sen huomannut, tullut halaamaan ja tuonut minulle nallensa lohduksi. Ei se ole oikein.

Kyllä minun on nyt oikeasti alettava katselemaan asuntoja. Vuosia olen vain harkinnut.[/QUOTE]
Voimia :hug:.
 

Similar threads

Yhteistyössä