Oireina kuolematoiveet. Toivoin, että joku tulisi tappamaan meidät. Yöllä valvoskelin ja pelkäsin "henkiä", välillä pelkäsin vauvaani ja ajattelin ettei se ole ihminen ollenkaan, vaan joku robotti. Pelkäsin että tahallani isken vauvan pään murskaksi pöytää vasten. En nähnyt tulevaisuutta, pelkää mustaa vaan, tuijottelin päivät tyhjyyteen enkä jaksanut puhua lapsilleni tai hymyillä niille, tai edes katsoa niitä silmiin. Laitoin parivuotiaan esikoisen päivästä toiseen katsomaan tv:tä koko päiväksi. Ja siis todellakin huomasin ite epänormaalin oloni, aivoissa surisi tyhjää, mielessäni hoin jatkuvasti että "loppuispa tää jo, oispa tää jo ohi", tarkoitin siis tätä koko elämää.
Puhuin neuvolaterkalle nämä jutut ja pääsin depressiohoitajalle. Se nyt ei juurikaan auttanut muuten, mutta mainitsi lääkityksestä. Sain pikaisesti lääkäriajan, lääkkeeksi sertraliinia. Jokusen viikon kuluttua aloin nauttia, nauraa, ulkoilla.