Mä olen ilmeisesti melkoinen Justiina, sillä meillä ei olisi onnistunut. Melkein 13-vuotias esikoinen kyllä yrittää laittaa vastaan kaikkeen kun ensimmäisen kerran sanon. Sitten sanon melko tiukkaan sävyyn seuraavan kerran ja ilmekin kaiketi on sen verran topakka, että poika katsoo parhaakseen totella.
Ap:n esimerkkiä mietin. Meillä olisin käskenyt pojan mennä suihkuun. Olisi ehkä pistänyt hanttiin. Olisin antanut kaksi vaihtoehtoa: illalla tai aamulla suihkuun. Ja siinä oltais sitten pitäydytty.
Ehkä mäkin sit oon justiina, mutta olis menny lapsi suihkuun. Ja jo illalla.
Meillä kyllä neuvotellaan monista asioista, lapset saa päättää ja ehdottaa ja osallistua...
Mutta ehkä juuri siksi, että isoimpaan osaan asioista on mahdollisuus vaikuttaa, niin sen harvan kerran kun mä olen jonkin asian tai ratkaisun tarpeellisuudesta niin vahvasti jotain mieltä, että käsken, niin se on käsky sit kans. (Ja meinaan siis ihan yleisellä tasolla, eikä niinkään koskien juuri esim. suihkussa käyntiä.)
Ehkä tossakin tilanteessa aika paljon olis ratkassu myös lapsen käytös.
Jos se olisi nätisti todennut, ettei millään enää jaksaisi suihkuun tms., niin neuvotteluvaraa olis ollut hyvinkin.
Mutta jos vastaus olisi ollut tuo ap:n kirjoittama "en oo menossa", niin silloin neuvotteluvaraa on tasan 0.
Ajattelin pärjätä muksujeni kanssa sittenkin kun ne on pahimmassa teiniangstivaiheessa, ja itse henk.koht. koen, että pohjaa sille auktoriteetille teen jo nyt 10-vuotiaan kanssa sillä, että mun nenille ei hypitä.
Voi olla että v*tuiksi menee viiden vuoden päästä kuitenkin, mutta nyt ajattelen näin
