Mitä teen?

[Usvainennainen]

Olen täydellisessä parisuhteessa, mies on niin ihana kuin vain mies voi olla, lapsikin löytyy. Silti tahdon oman kodin. Tilanne on supervaikea kun ei ole yhtään "paperilla hyvää" syytä lähteä, yhteinen lapsi ja kymmenen yhteistä vuotta takana.
Olen kuitenkin alle 25v, enkä ole koskaan saanut olla ja elää itsenäisesti. Muutin suoraan lapsuudenkodista mieheni luo.
On kausia jolloin olen hyvin tyytyväinen kaikkeen mitä minulla on ja syystäkin! Mutta sitten tulee taas hetki jolloin vereni vetää pois tästä suhteesta NIIIN paljon että ajatuskin jäämisestä ahdistaa tosi paljon. Ja se saa minut tuntemaan itseni ilkeäksi ja huonoksi - miksi kaipaan pois vaikka minulla on kaikkea mitä vain kuvitella voi. Olen vihainen itselleni kun tämä on niin väärin miestäni kohtaan, mutten voi näille tunteille mitään.
Poismuutto on valtava askel ja hyppy täysin tuntemattomaan, miten helvetissä sitä voi tietää onko se ollenkaan hyvä juttu?! Mitä jos ei ole ja kadun lopun elämääni ratkaisuani? En kuitenkaan usko näiden tunteiden menevän pois, joten kuinka voisin jatkaa näinkään? Tämä tuntuu suoraan sanoen miehen pettämiseltä kun hän elää minulle ja on niin onnellinen, ja minä toistuvasti kaihoan muualle.
Uskon että jos olisimme tavanneet viisikin vuotta myöhemmin, olisi tilanne toinen, olisin saanut mennä ja olla itsekseni ja saattaisin olla valmis sitoutumaan. Kuinka voi omistautua loppu elämäkseen parisuhteeseen joka perustuu kompromisseille, jos ei ole koskaan itsenäistynyt ja löytänyt omaa identiteettiään ja ei näin ollen edes tiedä kuka on?
Lisään vielä että olemme ihmisinä täysin erilaiset, yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei ole ja kyllä tulee mietittyä kuinka hienoa olis jakaa omiaan jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa, mennä ja tehdä. Nyt meidän elämä on kotona istumista ja vuorotellen omissa menoissa juoksemista.

 

[Vanha mutta kokenut]

Olen täydellisessä parisuhteessa, mies on niin ihana kuin vain mies voi olla, lapsikin löytyy. Silti tahdon oman kodin. Tilanne on supervaikea kun ei ole yhtään "paperilla hyvää" syytä lähteä, yhteinen lapsi ja kymmenen yhteistä vuotta takana.
Olen kuitenkin alle 25v, enkä ole koskaan saanut olla ja elää itsenäisesti. Muutin suoraan lapsuudenkodista mieheni luo.
On kausia jolloin olen hyvin tyytyväinen kaikkeen mitä minulla on ja syystäkin! Mutta sitten tulee taas hetki jolloin vereni vetää pois tästä suhteesta NIIIN paljon että ajatuskin jäämisestä ahdistaa tosi paljon. Ja se saa minut tuntemaan itseni ilkeäksi ja huonoksi - miksi kaipaan pois vaikka minulla on kaikkea mitä vain kuvitella voi. Olen vihainen itselleni kun tämä on niin väärin miestäni kohtaan, mutten voi näille tunteille mitään.
Poismuutto on valtava askel ja hyppy täysin tuntemattomaan, miten helvetissä sitä voi tietää onko se ollenkaan hyvä juttu?! Mitä jos ei ole ja kadun lopun elämääni ratkaisuani? En kuitenkaan usko näiden tunteiden menevän pois, joten kuinka voisin jatkaa näinkään? Tämä tuntuu suoraan sanoen miehen pettämiseltä kun hän elää minulle ja on niin onnellinen, ja minä toistuvasti kaihoan muualle.
Uskon että jos olisimme tavanneet viisikin vuotta myöhemmin, olisi tilanne toinen, olisin saanut mennä ja olla itsekseni ja saattaisin olla valmis sitoutumaan. Kuinka voi omistautua loppu elämäkseen parisuhteeseen joka perustuu kompromisseille, jos ei ole koskaan itsenäistynyt ja löytänyt omaa identiteettiään ja ei näin ollen edes tiedä kuka on?
Lisään vielä että olemme ihmisinä täysin erilaiset, yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei ole ja kyllä tulee mietittyä kuinka hienoa olis jakaa omiaan jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa, mennä ja tehdä. Nyt meidän elämä on kotona istumista ja vuorotellen omissa menoissa juoksemista.

Ota rohkeasti asia puheeksi miehesi kanssa. Se on ainoa tapa selvittää tilanne ilman pettämistä tai suhteen pilaamista yrittämällä jatkaa yhteiseloa väkisin.
Voitte ehkä kokeilla erillään asumista ja hoitaa lastanne vuoroviikoin jolloin saat mahdollisuuden kokeilla kokeilematta jäänyttä itsenäisyyttä. Ole silloinkin rehellinen miehellesi, teillä on yhteinen lapsi ja lapsen myötä tulette aina jollain tavalla kuulumaan yhteen.
Vaikka sanomasi ehkä järkyttää miestäsi on järkytys pienempi kuin jos valehtelet ja petät.
Tai pilaat suhteenne jossa et viihdy. Vaikka et itse sitä uskoisi niin kyllä miehesi on huomannut että jokin on vialla kun jo kymmenen vuotta olette olleet yhdessä.

Ja ennenkaikkea voit jatkossakin katsoa itseäsi peilistä hyvällä omallatunnolla. Eikä ole kovin harvinaista että tällaisen erossa asumisen jälkeen palataan yhteen entistä ehompina.

Kaikkea hyvää!

 

[Moottoritie on kuuma]

Ei kun kamat kantoon ja menoksi. Mies maksaa elarit ja hoitaa lasta joka toinen viikonloppu. Lähivanhempana rahasi on kortilla ja miehet vierastavat sinua lapsesi vuoksi muun kuin seksin merkeissä. Miehesi näyttää muiden naisten silmissä hyvältä, lapsestaan huolehtivalta isältä ja löytää pian uuden naisen tilallesi.

Go for it! Elät vain kerran! Vai meinaatko, että miehesi antaa sinulle tilaisuuden seikkailla ja odottelee kiltisti? Jos, niin en yhtään ihmettele, miksi haluat lähteä.

 

[samaa mieltä]

Ei kun kamat kantoon ja menoksi. Mies maksaa elarit ja hoitaa lasta joka toinen viikonloppu. Lähivanhempana rahasi on kortilla ja miehet vierastavat sinua lapsesi vuoksi muun kuin seksin merkeissä. Miehesi näyttää muiden naisten silmissä hyvältä, lapsestaan huolehtivalta isältä ja löytää pian uuden naisen tilallesi.

Go for it! Elät vain kerran! Vai meinaatko, että miehesi antaa sinulle tilaisuuden seikkailla ja odottelee kiltisti? Jos, niin en yhtään ihmettele, miksi haluat lähteä.

Allekirjoitan tämän.

 

[just just]

Olen täydellisessä parisuhteessa, mies on niin ihana kuin vain mies voi olla, lapsikin löytyy. Silti tahdon oman kodin. Tilanne on supervaikea kun ei ole yhtään "paperilla hyvää" syytä lähteä, yhteinen lapsi ja kymmenen yhteistä vuotta takana.
Olen kuitenkin alle 25v, enkä ole koskaan saanut olla ja elää itsenäisesti. Muutin suoraan lapsuudenkodista mieheni luo.
On kausia jolloin olen hyvin tyytyväinen kaikkeen mitä minulla on ja syystäkin! Mutta sitten tulee taas hetki jolloin vereni vetää pois tästä suhteesta NIIIN paljon että ajatuskin jäämisestä ahdistaa tosi paljon. Ja se saa minut tuntemaan itseni ilkeäksi ja huonoksi - miksi kaipaan pois vaikka minulla on kaikkea mitä vain kuvitella voi. Olen vihainen itselleni kun tämä on niin väärin miestäni kohtaan, mutten voi näille tunteille mitään.
Poismuutto on valtava askel ja hyppy täysin tuntemattomaan, miten helvetissä sitä voi tietää onko se ollenkaan hyvä juttu?! Mitä jos ei ole ja kadun lopun elämääni ratkaisuani? En kuitenkaan usko näiden tunteiden menevän pois, joten kuinka voisin jatkaa näinkään? Tämä tuntuu suoraan sanoen miehen pettämiseltä kun hän elää minulle ja on niin onnellinen, ja minä toistuvasti kaihoan muualle.
Uskon että jos olisimme tavanneet viisikin vuotta myöhemmin, olisi tilanne toinen, olisin saanut mennä ja olla itsekseni ja saattaisin olla valmis sitoutumaan. Kuinka voi omistautua loppu elämäkseen parisuhteeseen joka perustuu kompromisseille, jos ei ole koskaan itsenäistynyt ja löytänyt omaa identiteettiään ja ei näin ollen edes tiedä kuka on?
Lisään vielä että olemme ihmisinä täysin erilaiset, yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei ole ja kyllä tulee mietittyä kuinka hienoa olis jakaa omiaan jonkun samanhenkisen ihmisen kanssa, mennä ja tehdä. Nyt meidän elämä on kotona istumista ja vuorotellen omissa menoissa juoksemista.

....ELÄ!