Mitä tehdä kun avioero on päivä päivältä kauniimpi ajatus? :(

["ursula"]

Tapasin mieheni ja rakastuimme palavasti 5 vuotta sitten. Puhui, pussasi, samanlaiset elämänarvot. Kolmen vuoden yhdessäolon jälkeen mentiin naimisiin ja päätettiin yhdessä, että lapsi saa tulla. Etukäteen puhuimme paljon vanhemmuudesta, siitä miten se muuttaa elämää, miten haluamme voimakkaasti molemmat sitoutua lapseen ja lapsen hoitoon. Ihanaa.

Raskausaikana miehen nuoruudessa sairastama sairaus uusi. Sairaus on työkykyä ja elämää jonkin verran haittaava, ja se masentaa miestä. Se myös todella vaikuttaa yhteiseen elämäämme.

Miehellä on pitkiä hyviä kausia, jolloin sairaus on taka-alalla ja mieskin on hyväntuulinen, normaali, energinen. Sitten on kausia kun häntä masentaa ja hän on vetämätön. Ongelma on se, että sairastaminen tuntuu muuttaneen häntä (tai sitten lapsi on vain saanut esiin hänen todelliset piirteensä, koska vastuu lisääntyy lapsen myötä huomattavasti). Pitkinä hyvinä kausinakaan hän ei enää tunnu ottavan vastuuta mistään yhteisestä. Siivous, lapsen hoito, yövalvomiset, laskujen maksamiset, autojen huollot, käytännön asiat (kuten nyt vaikka vakuutusten kilpailuttaminen tms.) ovat kaikki minun vastuullani. Hän haluaa vain ostella vaatteita, käydä kahviloissa, baareissa jne.

Tämä alkaa olla todella rasittavaa. Olen alkanut miettiä, että olenko yksin vastuussa kaikesta, tapahtui mitä tapahtui. Esimerkiksi äitini kuoli, kun lapsemme oli melko pieni. Miehelläni oli pitkä loma ja hän oli ihan hyvävointinen, mutta kertaakaan hän ei pyynnöistäni huolimatta antanut minun nukkua kauempaa aamulla, hoitanut yhtään yövalvomista, päästänyt minua hetkeksikään yksin mihinkään. Tämä on ääriesimerkki, mutta vastaavia pienempiä on jo tullut useampia. Lisäksi olen alkanut miettiä, että jos miehen tilanne (sairaus) yhtään pahenee, saatan olla loppuelämämme myös perheen ainoa elättäjä.

En oikeasti tiedä mitä tehdä. Alun puhelias mies ei halua puhua enää mistään, "turhaa jankutusta" kuulemma, kun yritän puhua hänelle tuntemuksistani. En haluaisi jättää häntä nyt, kun hän on hiljattain (no, kaksi vuotta sitten) sairastunut uudestaan -se tuntuisi iskulta vyön alle. Lisäksi vaakakupissa painaa se, että hän on todella tärkeä lapselle, hän on nimittäin todella hyvä isä siitä huolimatta että vastuun jakaminen ei suju. Kuitenkin avioero siintää ajatuksissa usein, ja omat voimat alkavat oikeasti ehtyä.

Mitä ihmettä teen?

 

["aloittaja"]

Oliko llian pitkä vuodatus, eikö kukaan jaksa lukea?

 

["Noo"]

Harvemmin avioero on kaunis ajatus.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="Noo";25083997]Harvemmin avioero on kaunis ajatus.[/QUOTE]

Siksi se onkin huolestuttavaa! Eikö kenelläkään olisi mitään ajatuksia, miten voisin saada tuon miehen kanssa asiat kuntoon tai päästä edes alkuun?

 

[Hyvä keskustelun avaus.]

Luin ja suosittelen kovasti, että käsket miehesi lukea tuon kirjoituksen. Sen jälkeen on hyvä keskustella. Miehesi ei taida oikeasti tietää missä mennään.

 

["jeps"]

Nyt keskustelemaan jonnekin!!
Nykyään aivan liian helposti erotaan, teidän kriisi on kyllä varmasti korjattavissa kun ei ole pettämistä, väkivaltaa jne!

Ota selvää neuvolasta tms. minne voisitte mennä juttelemaan, monesti se oma panos ei vaan riitä...
Mutta muista, että elämä ja avioliitto ei ole todellakaan aina ruusuista, elämässä tulee koviakin kolhuja ja vastoinkäymisiä ja niihin ei pitäisi se ero olla ratkaisuna ensimmäisenä.
Tsemppiä!

 

["aloittaja"]

Luin ja suosittelen kovasti, että käsket miehesi lukea tuon kirjoituksen. Sen jälkeen on hyvä keskustella. Miehesi ei taida oikeasti tietää missä mennään.

Yritetään. Kiitos asiallisesta vastauksesta.

 

["anna"]

Saako miehesi jotain hoitoa sairauteensa, masennukseensa? Voisitteko mennä pariterapiaan tai keskustella neuvolassa ongelmistanne. Käyttekö koskaan kahdestaan treffeillä, tai pidä vanhempien viikonloppuja? edes kerran vuodessa. En tiiä, tällaisia ajatuksia mulle tuli.

 

["aloittaja"]

[QUOTE="jeps";25084092]Nyt keskustelemaan jonnekin!!
Nykyään aivan liian helposti erotaan, teidän kriisi on kyllä varmasti korjattavissa kun ei ole pettämistä, väkivaltaa jne!

Ota selvää neuvolasta tms. minne voisitte mennä juttelemaan, monesti se oma panos ei vaan riitä...
Mutta muista, että elämä ja avioliitto ei ole todellakaan aina ruusuista, elämässä tulee koviakin kolhuja ja vastoinkäymisiä ja niihin ei pitäisi se ero olla ratkaisuna ensimmäisenä.
Tsemppiä![/QUOTE]

Kiitos, olen yrittänytkin saada miehen yhdessä jonkun ammattilaisen pakeille, mutta "ne nyt ei auta mitään".

Elämä ei ole todellakaan ollut ruusuista, enkä odota että sen pitäisi sitä ollakaan. Vastoinkäymisiä on kyllä riittänyt enkä todellakaan luovuta helpolla. Oikaisin pari mutkaa kirjoituksessani, mutta nimenomaan haluaisin löytää jotain keinoja, en vain kohta jaksa enää. Taisin unohtaa kirjoittaa sen, että silloin kun tulee huono kausi niin välillä käydään tosi syvällä, ja mä alan oikeasti olla ihan loppu. Haluan tarjota lapselleni onnellisen elämän, ja haluan että löytäisimme keinoja päästä yli tästä. En vain tiedä miten ja kohta en enää jaksa (siis jaksa elää tuon miehen kanssa, kun tuntuu että meillä olisi lapsen kanssa kahden paljon helpompaa).

 

["aloittaja"]

[QUOTE="anna";25084099]Saako miehesi jotain hoitoa sairauteensa, masennukseensa? Voisitteko mennä pariterapiaan tai keskustella neuvolassa ongelmistanne. Käyttekö koskaan kahdestaan treffeillä, tai pidä vanhempien viikonloppuja? edes kerran vuodessa. En tiiä, tällaisia ajatuksia mulle tuli.[/QUOTE]

Tällä hetkellä on huono kausi nimenomaan menossa, ja vihdoin olen saanut hänet hakemaan apua täydellä teholla. Nyt on käynnistymässä aika montakin asiaa, joista toivottavasti tulee apua. Tähän minun kirjoitukseeni vaikutti paljon se, että tämän huonon kauden aikaan mies on jotenkin ollut itse epätoivoinen, ja kaataa sen minun niskaani (ja ihan hyvä niin, kun lapselle jaksaa olla ihana isä). Pariterapiaan hän ei suostu. Otamme kyllä kahdenkeskistä aikaa, meillä on onneksi hyvä tukiverkosto. Iso ongelma on minulle varmaan siinä, että mies ei ole suostunut vuoteen olemaan kahdestaan lapsen kanssa. Eli kun minä haluan hetkenkin hengähdystauon, minun pitää aina viedä lapsi ulkopuoliselle hoitoon eikä sen niin pitäisi olla!

Tuntuu vain, että tällä hetkellä voimat on tosi vähissä. Yritin tässä samalla purkaa itseäni ja ajatuksiani, että oikeasti jaksan siihen asti että toivottavasti näistä uusista tutkimuksista ja lääkkeistä tulee jotain apua. Mies ei tällä hetkellä jaksa uskoa että mistään olisi apua, ja hänen toivottomuutensa saa minutkin unohtamaan positiivisen elämänasenteeni.

 

[yrmy]

Hei!
Minä olen itse se masennukseen taipuva, ja meillä käy niin, että niinä kausina mies alkaa hoitaa minunkin hommani, ja vähitellen vieraannun kaikesta. En osaa ihan tarkkaan sanoa, mitä pitäisi silloin ideaalisesti ottaen tehdä, mutta on oikeasti tosi vaikeaa yrittää uudelleen saada kiinni niistä hommista, jotka on kerran luovuttanut pois. Se kyvyttömyydentunne on valtava, kun huomaa ettei enää oikein osaa tätäkään mitätöntä asiaa hoitaa. Ottaa aikansa saada takaisin se kyvykkyydentunne, mutta ainoa konsti siihen on se, että sitkeästi yrittää. Ja on opittava, että alku on paha mutta tunne muuttuu nopeasti parempaan suuntaan, kun alkaa huomata että sittenkin jotain vielä osaakin. Mutta ennen kuin tosiaan saa hommista kiinni, se kyvyttömyys on jollain tavalla ihan aitoakin. Kädet ei vaan nouse, koska tuntuu että turvallisuus on kiinni siitä, että pitelen tässä tätä sohvaa aloillaan ettei se karkaa. Reviiri pienenee rajattomiin.

Mulla kun on ollut noita jaksoja jo vuosikymmenien aikana niin monta, niin kokemuksesta tiedän että ylös pääsee ja tiedän myös tien sinne. Silti se alkukyvyttömyys on joka kerta kuin iso aalto edessä, vaikka kokemus sitä pikkuisen joka kerta pienentääkin.

Parempi puolisko voi kyllä tehdä paljon joko hyvää tai pahaa asenteellaan. Joskus pieni potkiminenkin saattaa toimia, ja joskus taas pitää oikein antaa toiselle lupa rypeä rauhassa. Parasta ehkä kysyä, kumpaa tällä kertaa tarvittaisiin. Pidä kuitenkin rajoistasi kiinni, ja vaadi kunnioitusta. Ei sulle saa sanoa niin, että sun tunteista puhuminen on turhaa lätinää. Tee tiettäväksi, että jos sinulle saa sanoa mitä vaan, niin sinä saat sitten myös sanoa asioita suorempaan kuin mies haluaisi.

Yleensä masennusta pahentaa nimenomaan salailu ja sietäminen. Parempi on tietää mitä itsekukin kokee, kuin kuvitella se päässään.

Joskus voi olla niinkin, että erota pitää. Se voi jopa parantaa miehen vointia. Tosiasia kai kuitenkin on se, että miehet selviävät erosta keskimäärin naisia huonommin. Puliukkoja on paljon -akkoja enemmän. Tai sitten suhdeluku vain johtuu siitä, että ne puliakat kuolevat nopeammin.

Mies ei taida ymmärtää nyt, että hänen omilla tunteillaan on oikeus olla olemassa ja tulla kuulluiksi, ja kiistää sinulta saman oikeuden. Älä missään nimessä suostu. Mun tapauksessa masennus on lopultakin hyväkin asia. Se on pakottanut mut ymmärtämään omia ja muiden tarpeita ihan toisella tapaa, ja olen parempi ihminen kuin ennen masennusta. Kasvuympäristöni on ollut vammauttava, ja näin varmaan on käynyt miehellesikin. Kun vihalle ei ole riittävästi tilaa, se kääntyy masennukseksi ja itseinhoksi, ja kun inhoaa itseään, inhoaa muitakin. Ei osaa tehdä eroa sen välillä, milloin kiukku on oikeasti oikeutettua ja milloin ei.

Sinä voit joko tehdä toisten inhoamisen jatkamisen miehellesi helpoksi alistumalla elämään inhottuna ilman vastalauseita, tai kieltäytymällä kynnysmaton osasta voit opettaa hänellekin oikeata elämänasennetta esimerkin voimalla. Jos alistut, niin miehen itseinho aiheestakin vain pahenee, ja samaten masennus.

Ainoa asia, missä sinun pitää olla pitkämielinen, on miehen vähäisen energiatason hyväksyminen. Se on tosiasia, ja sitä helpottaa eniten myötätuntoinen tuki. Muu huono käytös täytyy pistää tiukasti kuriin, kunhan vain osaat antaa tilaa aiheellisille valituksille. Niitäkin voi olla miehellä varastossa paljon. Eli älä kiellä valittamista, vaan pidä vain huoli siitä, että sinulle ei silti puhuta rumasti tai välinpitämättömästi. Näytä, mitä tunteita normaali ihminen missäkin tilanteessa kokee, ja miksi. Miehelle asia saattaa olla todella epäselvä.

Esimerkkinä: omat vanhempani eivät edelleenkään ymmärrä, etteivät voi sanoa minulle tuomitsevia "vain mielipiteitään" vapaasti vaikka romahdankin niistä. Mieheni totesi asiasta, että jos mättää toista turpaan niin ei ole riittävää todeta anteeksipyynnön sijaan, että mitä sä siitä välität kun mä nyt vaan olen tämmöinen. Itselleni oli suuri oivallus tajuta asia. Jos ihminen ei ymmärrä milloin on joutunut henkisen väkivallan uhriksi, niin hän saattaa myös ymmärtämättään harrastaa sitä itse. Toivottavasti sinä ap kuitenkin ymmärrät paremmin kuin miehesi, jotta voit viheltää pilliin silloin kun mies ottaa oikeudekseen sanoa että sinun tarpeistasi puhuminen on turhaa.

 

["ansku"]

Ehkä voisi myös kokeilla jyrkempää asennetta.. On helppo tottua siihen että toinen hoitaa kaiken ja asian muuttaminen on vaikeaa. Aikuinen mies pärjää oman lapsensa kanssa jos vaihtoehtoja ei ole ja tämä tulee tehdä selväksi. Ihan yhtä lailla kuin aikuinen nainen pärjää lapsen kanssa kun on pakko. Ota itsellesi aikaa ja lakkaa järjestämästä ulkopuolisia hoitajia. Ilmoitat, että natiainen on siinä ja sinä lähdet nyt vähäksi aikaa asioille. Joskus asiat on kerta kaikkiaan kerrottava suoraan ja pehmentämättä jotta ne menevät itsesääliin ja masennukseen vaipuneelle perille. Tiedän, koska olen itse ollut vähän samassa jamassa kuin miehesi nyt ja oma puolisoni hoiti talouden. Joskus sitä vaan tarvitsee sen kunnon potkun takamukselle jos se tulee ihmiseltä, jonka kuitenkin tietää antavan sen siksi että se välittää ja haluaa auttaa.

 

[yrmy vieläkin]

niin piti vielä sanoa: kun olette tuossa tilanteessa, että apua on näkösällä, niin on ihan ymmärrettävää jos nyt juuri tuntuu vaikeimmalta. Niinhän se on, että ihminen jaksaa sinnitellä, mutta sitten kun ei ole enää ihan pakko koska toivo on jälleen herännyt, niin sitten putoaa.

Asia pitää vain tietää, niin putoaa paljon pehmeämmin. Voimia!

 

["aloittaja"]

niin piti vielä sanoa: kun olette tuossa tilanteessa, että apua on näkösällä, niin on ihan ymmärrettävää jos nyt juuri tuntuu vaikeimmalta. Niinhän se on, että ihminen jaksaa sinnitellä, mutta sitten kun ei ole enää ihan pakko koska toivo on jälleen herännyt, niin sitten putoaa.

Asia pitää vain tietää, niin putoaa paljon pehmeämmin. Voimia!

Kiitos Yrmy! Tekstisi (se pitkä) oli todella hyvä ja valaiseva. Luulen, että lukaisen sen vielä useampaan kertaan ja saatanpa luetuttaa sen miehelläkin, kunhan tuo nyt taas tuosta ihan pahimmasta pääsee yli.

Aika pitkälti kirjoituksesi olisi voinut koskea minun miestäni. Hänellä on samankaltaiset vanhemmat kuin sinulla lyhyen kuvauksesi perusteella, ja negatiiviset tunteet eivät ole olleet sallittuja. Minusta tuntuu ettei mies oikein edes tunnista omia negatiivisia tunteitaan (mikä johtuu mistäkin ja mikä on mikäkin tunne), eikä vieläkään uskalla oikein hyväksyä niitä. Milloinkaan mikään hänen tekemänsä ei ole kelvannut ja henkisen väkivallan lisäksi hän on kokenut myös fyysistä väkivaltaa.

Minäkin luulen että minusta tuntuu nyt niin raskaalta, koska ihminen tosiaan jaksaa niin kauan kuin on pakko. Uskoisin että apua on nyt oikeasti tulossa, mies sanoo ettei usko ennen kuin näkee. Luulen itse asiassa että siksi hänellä on nyt niin vaikeaa, hän toivoo että apua olisi tulossa ja samalla hirveästi pelkää että jos nämä toimet eivät autakaan (että miten hän sitten pääsee tästä yli).

Jos vielä näet tämän yrmy, niin miten kauan sinun huonot ja hyvät kautesi yleensä kestävät, ja miten sinä pystyt (pystytkö?) käymään töissä täysipainoisesti? Vai oletko poissa työelämästä?

Muutkin samankaltaisessa tilanteessa olevat saavat mielellään vastata.

 

["sivullinen"]

Hei, löysin paljon itseäni tuosta yrmyn ja anskun kirjoituksesta. Minulle itselleni kävi niin, että eron tullessa oli pakko ottaa vastuu kaikesta ja jopa onnistuin siinä. Pidän itsestäni paljon enemmän nyt, kuin mitä ennen eroa, itseluottamus on parempi ja tiedän selviytyväni vaikeistakin ajoista itse. Mutta se hylkäämiskokemus silloin kun itsellä oli mieli muutenkin maassa oli järkyttävä ja raskas, en soisi sitä kenellekkään toiselle.

Itselle tuli mieleen asumusero. Muuta erilleen, kuin olisitte eronneet. Mies reagoi sitten miten reagoi, jos osaa ryhdistäytyä niin hyvä. Pääasia ettei hän VOI luovuttaa vastuuta sinulle enää.

 

["aloittaja"]

Nostan, lisää kokemuksia ja neuvoja toiveena!

 

["vieras"]

[QUOTE="ursula";25083937]Lisäksi vaakakupissa painaa se, että hän on todella tärkeä lapselle, hän on nimittäin todella hyvä isä siitä huolimatta että vastuun jakaminen ei suju. Kuitenkin avioero siintää ajatuksissa usein, ja omat voimat alkavat oikeasti ehtyä.

Mitä ihmettä teen?[/QUOTE]

Otat itsellesi rakastajan joka hoitaa sinun hormonaalisen tasapainon kuntoon. Nainen joka ei saa kokea rakastumista ja seksiä uusien miesten kanssa alkaa pidemmän päälle haaveilla erosta.

Vastuunjaon ongelmat ja sinun väsymys ovat vain tekosyitä saada sitä vaihtelua mitä kehosi kaipaa.

 

[MorbidMama]

Kattele vielä ja yritä keskustella miehen kanssa tuntemuksistasi.