V
virvatuli
Vieras
Auttakaa nyt joku mua hyvänen aika!
Onko kukaan ollut näin mahdottomassa pattitilanteessa ja kuinka asian ratkaissut/siitä selvinnyt.
Eli, tilanne on suurpiirteittäin tämä; Yhdessä oltu miehen kanssa 6vuotta,3 naimisissa ja 2 yhteistä lasta (1,5 ja 2,5v).
Mies on aivan mahdoton. Katoaa ryyppyreissuilleen jopa viikoksi ja tuhlaa jopa tonnin viikon kuluessa (luottokortilla).
Olen lasten kanssa kotona, enkä käy koskaan missään. Ei ole oikein kavereita paikkakunnalla ja omat vanhemmatkin asuu 250 km päässä. Ja joskus kun olen lähtenyt vanhemmille ilman miestä,se "karkaa" sillä väliin reissuilleen,eikä ilmottele itestään mitään.
Jos satun soittamaan miehelle (mitä en nykyään enää juurikaan tee) kun hän on kännäämässä,hän vain syyllistää minua ja odottaa jotain siunausta hauskanpidolleen. Kun hänelläkään ei ole helppoa ja tarvii välillä rentoutumista...
Mies ei tee kotona oikeestaan mitään muuta kun hakee polttopuut. käy töissä,mutta työn luonne on sellainen että voi olla tarvittaessa poiskin, ja säätkin sanelee. Eikä mitään suorituspaineita ole.
Vapaa-aikanaan mies istuu lähes koko ajan tietokoneella pelaamassa tai kattelee filmejä. Lapsia ei hoida kuin pakosta ja apua on kerjättävä.
Rakastaa kyllä lapsiaan yli kaiken,mutta ei ole valmis viettämään näiden kanssa aikaa eikä uhrautumaan lasten,saatikka mun puolesta.
Niin, ja näitä ryyppyreissuja tapahtuu about 2 kuukauden välein, niin että kun on jotakuinkin selvitty entisistä juopotteluveloista, niin on uusien maksu edessä.
Ostettiin vajaa kaksi vuotta sitten talokin, ja velat painaa päälle, ja penniä on koko ajan venytettävä. Itelle en voi ostaa mitään ja ruoassakin pitää säästää. Ollaan kyllä laskettu että jos tosi tiukasti elettäs, tultas kunnialla toimeen, mutta kun miehelle ei riitä elämä semmosenaan.
Ollaan usein puhuttu asioista kasvotusten ja sovittu pelisäännöt, mutta mies ei niitä noudata ja odottaa multa aina kerta kerran jälkeen anteeksantoa. Luottamusta ei mun puolelta oo tippaakaan. Enkä käsitä kuinka joku voi muka kohdella jatkuvasti toista ihmistä noin, ei musta ois ainakaan tommoseen. Tunnen itseni täysin pelleksi. Mies pompottaa mua hyväuskosta ja tirauttaa itkunkin välillä vakuudeksi.
Pari vuotta sitten kun odotin toista lastamme, mies oli pettänytkin, ja tunnusti ite sen tunnontuskissaan.
Siis mies väittää rakastavansa mua yli kaiken,mutta ei kyllä osoita sitä mitenkään. Ei kunnioita,arvosta tai huomioi mua. eikä edes haluakaan mua.
Tuntuu kuin olisin vaan joku piika sille. Ei tätä voi avioliitoksi kutsua, eikä ees kaveruussuhteeksi.
Miehellä on selvästi ollut jo useamman vuoden masennusta. On tosi välinpitämätön eikä tunne kiinnostusta mihinkään.
Olen yrittänyt saada sitä ammattiauttajalle, mutta ei, ei vaan lähde.
Itelläkin on alkanut mennä elämänhalu näissä jatkuvissa taisteluissa tuulimyllyjä vastaan.
Olen nyt kahden vaiheilla lähteäkkö vai ei. Suurin este lähtemiselle on siinä että kaikesta niskaan saamastani #&%?$!* huolimatta rakastan miestäni. En ymmärrä itekään miten voin enää rakastaa sitä, mutta näin vain tunnen. Ja uskon vilpittömästi että mieskin kaikesta huolimatta rakastaa minua.
Olen aina uskonut että rakkaus riittää voittamaan kaikki vastoinkäymiset, mutta kyllä nyt alkaa tuntua tosissaan että ei se mikään pelastava voima ole.
Alan olla raunioina, ja pelkään että en jaksa kohta huolehtia lapsistakaan enää kunnolla.
En haluaisi erota, mutta alkaa olla kai viimeinen pakollinen vaihtoehto tilanteen pelastamiseksi,ainakin oman tilanteen. Miehelle en tiedä miten siinä käy,sekin arveluttaa. Pilatako oma vai toisen elämä...
Onko kukaan kokenut vastaavanlaista painajaismaista tilannetta elämässään.
:ashamed:
Onko kukaan ollut näin mahdottomassa pattitilanteessa ja kuinka asian ratkaissut/siitä selvinnyt.
Eli, tilanne on suurpiirteittäin tämä; Yhdessä oltu miehen kanssa 6vuotta,3 naimisissa ja 2 yhteistä lasta (1,5 ja 2,5v).
Mies on aivan mahdoton. Katoaa ryyppyreissuilleen jopa viikoksi ja tuhlaa jopa tonnin viikon kuluessa (luottokortilla).
Olen lasten kanssa kotona, enkä käy koskaan missään. Ei ole oikein kavereita paikkakunnalla ja omat vanhemmatkin asuu 250 km päässä. Ja joskus kun olen lähtenyt vanhemmille ilman miestä,se "karkaa" sillä väliin reissuilleen,eikä ilmottele itestään mitään.
Jos satun soittamaan miehelle (mitä en nykyään enää juurikaan tee) kun hän on kännäämässä,hän vain syyllistää minua ja odottaa jotain siunausta hauskanpidolleen. Kun hänelläkään ei ole helppoa ja tarvii välillä rentoutumista...
Mies ei tee kotona oikeestaan mitään muuta kun hakee polttopuut. käy töissä,mutta työn luonne on sellainen että voi olla tarvittaessa poiskin, ja säätkin sanelee. Eikä mitään suorituspaineita ole.
Vapaa-aikanaan mies istuu lähes koko ajan tietokoneella pelaamassa tai kattelee filmejä. Lapsia ei hoida kuin pakosta ja apua on kerjättävä.
Rakastaa kyllä lapsiaan yli kaiken,mutta ei ole valmis viettämään näiden kanssa aikaa eikä uhrautumaan lasten,saatikka mun puolesta.
Niin, ja näitä ryyppyreissuja tapahtuu about 2 kuukauden välein, niin että kun on jotakuinkin selvitty entisistä juopotteluveloista, niin on uusien maksu edessä.
Ostettiin vajaa kaksi vuotta sitten talokin, ja velat painaa päälle, ja penniä on koko ajan venytettävä. Itelle en voi ostaa mitään ja ruoassakin pitää säästää. Ollaan kyllä laskettu että jos tosi tiukasti elettäs, tultas kunnialla toimeen, mutta kun miehelle ei riitä elämä semmosenaan.
Ollaan usein puhuttu asioista kasvotusten ja sovittu pelisäännöt, mutta mies ei niitä noudata ja odottaa multa aina kerta kerran jälkeen anteeksantoa. Luottamusta ei mun puolelta oo tippaakaan. Enkä käsitä kuinka joku voi muka kohdella jatkuvasti toista ihmistä noin, ei musta ois ainakaan tommoseen. Tunnen itseni täysin pelleksi. Mies pompottaa mua hyväuskosta ja tirauttaa itkunkin välillä vakuudeksi.
Pari vuotta sitten kun odotin toista lastamme, mies oli pettänytkin, ja tunnusti ite sen tunnontuskissaan.
Siis mies väittää rakastavansa mua yli kaiken,mutta ei kyllä osoita sitä mitenkään. Ei kunnioita,arvosta tai huomioi mua. eikä edes haluakaan mua.
Tuntuu kuin olisin vaan joku piika sille. Ei tätä voi avioliitoksi kutsua, eikä ees kaveruussuhteeksi.
Miehellä on selvästi ollut jo useamman vuoden masennusta. On tosi välinpitämätön eikä tunne kiinnostusta mihinkään.
Olen yrittänyt saada sitä ammattiauttajalle, mutta ei, ei vaan lähde.
Itelläkin on alkanut mennä elämänhalu näissä jatkuvissa taisteluissa tuulimyllyjä vastaan.
Olen nyt kahden vaiheilla lähteäkkö vai ei. Suurin este lähtemiselle on siinä että kaikesta niskaan saamastani #&%?$!* huolimatta rakastan miestäni. En ymmärrä itekään miten voin enää rakastaa sitä, mutta näin vain tunnen. Ja uskon vilpittömästi että mieskin kaikesta huolimatta rakastaa minua.
Olen aina uskonut että rakkaus riittää voittamaan kaikki vastoinkäymiset, mutta kyllä nyt alkaa tuntua tosissaan että ei se mikään pelastava voima ole.
Alan olla raunioina, ja pelkään että en jaksa kohta huolehtia lapsistakaan enää kunnolla.
En haluaisi erota, mutta alkaa olla kai viimeinen pakollinen vaihtoehto tilanteen pelastamiseksi,ainakin oman tilanteen. Miehelle en tiedä miten siinä käy,sekin arveluttaa. Pilatako oma vai toisen elämä...
Onko kukaan kokenut vastaavanlaista painajaismaista tilannetta elämässään.
:ashamed:
