V
"vieras"
Vieras
Minulla on ystävä, jonka käytös nyppii. Itse hän ei tunnu käytöstään huomaavan - eikä hienovaraisista vihjauksistanikaan ainakaan ole oppia ottanut, tiedä sitten, onko mennyt mun vihjailuni perille.
Ystäväni soittelee lähes päivittäin. Ehdottelee, josko tehtäisiin jotain. Kyläiltäisiin toinen toisella, käytäisiin kahvilla, kaupungilla, tehtäisiin lenkki, mentäisiin kirjastoon tai leikkipuistoon - no, mitä nyt yleensäkin parivuotiaiden lasten kanssa voi tehdä.
Minäkin kun päivät lasten (kaksoset) kanssa olen kotosalla, niin mikäs se sen mieluisampaa olisikaan kuin vaihtaa ajatuksia toisen aikuisen kanssa. Päivät meillä on aika lailla "auki" eli useimmiten myönnyn hyvillä mielin hänen ehdotuksiinsa.
Noh. Yleensä sovimme jonkun tietyn ajankohdan, milloin suunnitelmamme on tarkoitus toteuttaa. Esimerkiksi "kello kahdeltatoista" tai vaikkapa "tunnin päästä". Siihen mennessä laitan aina lapset/muut asiat siihen kuntoon, että päästään lähtemään/tekemään mitä nyt ollaankaan menossa tekemään... mutta kun se tietty kellonlyömä sitten koittaa, ystävästäni ei kuulu pihaustakaan. Ei sitten mitään.
Okei, meillä on kaikki valmiina, enkä viitsi hoputtaa toista - siispä odotellaan jonkin aikaa ihan kaikessa rauhassa. Aikaa kuitenkin kuluu ja kuluu, ja kyllähän siinä on pakko ruveta soittelemaan toisen perään, että onko suunnitelmat vielä voimassa. Mitä tekee ystävä? Ei vastaa puhelimeen, ei soita takaisin, ei laita viestiä, ei vastaa viestiin - tai mihinkään, millä keinolla häneen sitten yrittääkin ottaa yhteyttä.
Parin tunnin päästä saattaa sitten tulla viesti, jossa ystävä toteaa, että "Enhän mä tämän tytön kanssa mihinkään päässyt kun se itki niin" tai että "Tyttö nukahti ja nukahdin itsekin" tai että "Ei päästäkään vielä."
Ok, siis ymmärrän kyllä että esteitä voi tulla kenelle hyvänsä ja lapsen ehdoillahan se on pitkälti mentäväkin. Ymmärrän myös, että aina ei omakaan motivaatio välttämättä riitä siihen, että menee kylään/lähtee muualle/ottaa "vieraita" vastaan kotiinsa, tms.
En nyt ala tässä ottamaan kantaa siihen, miten kummassa lapsi tuntuu ajankohdasta riippumatta olevan aina joko väsynyt tai itkuinen, sillä pointti ei ole nyt siinä...
Vaan siinä, että miksei helkkarissa niiden suunnitelmien muuttumisesta ei voi ilmoittaa hetimmiten, kun niitä esteitä tai muutoksia ilmenee? Ihan totta, mikä siinä on niin vaikeaa?
Itse ainakin pyrin ilmoittamaan mahdollisista esteistä heti, kun niitä ilmenee. Tällöin toinen osapuoli voi tehdä uudet suunnitelmat ja jatkaa päivää sen pohjalta, eikä tarvitse koko päivää käyttää odotteluun ja pähkäilyyn siitä, onnistuukohan mikään taas tänään(kään).
Olen tälle ystävälle nätisti sanonutkin, että olisi mukavaa, jos tosiaan ilmoittaisi mahdollisimman pian eikä vasta sitten joskus parin tunnin päästä ja ns. jälkikäteen, ihan jo lastenkin takia. Olen myös sanonut, että minä en loukkaannu perumisesta - enkä loukkaannukaan. Vain tuo ilmoittamatta jättäminen tympäisee ihan kunnolla.
Mitä te tekisitte tuollaisen ihmisen kanssa?
Mä en jaksaisi enää sopia tapaamisista tms., kun tiedän etukäteen, että niistä sopiminen on tosiaan sen 90 % kerroista täysin turhaa ja pelkkää ajanhukkaa. En haluaisi tätä ihmistä kokonaan menettääkään, mutta mitä ihmeen vaihtoehtoja tässä on? Eihän toista ihmistä voi ohjailla mielensä mukaan.
Ystäväni soittelee lähes päivittäin. Ehdottelee, josko tehtäisiin jotain. Kyläiltäisiin toinen toisella, käytäisiin kahvilla, kaupungilla, tehtäisiin lenkki, mentäisiin kirjastoon tai leikkipuistoon - no, mitä nyt yleensäkin parivuotiaiden lasten kanssa voi tehdä.
Minäkin kun päivät lasten (kaksoset) kanssa olen kotosalla, niin mikäs se sen mieluisampaa olisikaan kuin vaihtaa ajatuksia toisen aikuisen kanssa. Päivät meillä on aika lailla "auki" eli useimmiten myönnyn hyvillä mielin hänen ehdotuksiinsa.
Noh. Yleensä sovimme jonkun tietyn ajankohdan, milloin suunnitelmamme on tarkoitus toteuttaa. Esimerkiksi "kello kahdeltatoista" tai vaikkapa "tunnin päästä". Siihen mennessä laitan aina lapset/muut asiat siihen kuntoon, että päästään lähtemään/tekemään mitä nyt ollaankaan menossa tekemään... mutta kun se tietty kellonlyömä sitten koittaa, ystävästäni ei kuulu pihaustakaan. Ei sitten mitään.
Okei, meillä on kaikki valmiina, enkä viitsi hoputtaa toista - siispä odotellaan jonkin aikaa ihan kaikessa rauhassa. Aikaa kuitenkin kuluu ja kuluu, ja kyllähän siinä on pakko ruveta soittelemaan toisen perään, että onko suunnitelmat vielä voimassa. Mitä tekee ystävä? Ei vastaa puhelimeen, ei soita takaisin, ei laita viestiä, ei vastaa viestiin - tai mihinkään, millä keinolla häneen sitten yrittääkin ottaa yhteyttä.
Parin tunnin päästä saattaa sitten tulla viesti, jossa ystävä toteaa, että "Enhän mä tämän tytön kanssa mihinkään päässyt kun se itki niin" tai että "Tyttö nukahti ja nukahdin itsekin" tai että "Ei päästäkään vielä."
Ok, siis ymmärrän kyllä että esteitä voi tulla kenelle hyvänsä ja lapsen ehdoillahan se on pitkälti mentäväkin. Ymmärrän myös, että aina ei omakaan motivaatio välttämättä riitä siihen, että menee kylään/lähtee muualle/ottaa "vieraita" vastaan kotiinsa, tms.
En nyt ala tässä ottamaan kantaa siihen, miten kummassa lapsi tuntuu ajankohdasta riippumatta olevan aina joko väsynyt tai itkuinen, sillä pointti ei ole nyt siinä...
Vaan siinä, että miksei helkkarissa niiden suunnitelmien muuttumisesta ei voi ilmoittaa hetimmiten, kun niitä esteitä tai muutoksia ilmenee? Ihan totta, mikä siinä on niin vaikeaa?
Itse ainakin pyrin ilmoittamaan mahdollisista esteistä heti, kun niitä ilmenee. Tällöin toinen osapuoli voi tehdä uudet suunnitelmat ja jatkaa päivää sen pohjalta, eikä tarvitse koko päivää käyttää odotteluun ja pähkäilyyn siitä, onnistuukohan mikään taas tänään(kään).
Olen tälle ystävälle nätisti sanonutkin, että olisi mukavaa, jos tosiaan ilmoittaisi mahdollisimman pian eikä vasta sitten joskus parin tunnin päästä ja ns. jälkikäteen, ihan jo lastenkin takia. Olen myös sanonut, että minä en loukkaannu perumisesta - enkä loukkaannukaan. Vain tuo ilmoittamatta jättäminen tympäisee ihan kunnolla.
Mitä te tekisitte tuollaisen ihmisen kanssa?
Mä en jaksaisi enää sopia tapaamisista tms., kun tiedän etukäteen, että niistä sopiminen on tosiaan sen 90 % kerroista täysin turhaa ja pelkkää ajanhukkaa. En haluaisi tätä ihmistä kokonaan menettääkään, mutta mitä ihmeen vaihtoehtoja tässä on? Eihän toista ihmistä voi ohjailla mielensä mukaan.