Isäni joutui lapsena isoveljensä hyväksikäyttämäksi. Varsinaisesti asiaa ei ole koskaan puitu, nykyään vasta luottaa perheeseenä (siis omaan, ei enää lapsuudenperheeseen) niin paljon että on avoimesti meidän kanssa asiasta puhunut. Ikää yli viisikymmentä, ja se VIHAN määrä veljeä kohtaan aivan järkyttävä! Äidilleen yritti joskus kai kertoa, muttei uskottu. (Äitinsäkin kyllä jo kahdeksankymppinen...) Kerron tämän esimerkkinä siitä, että joitain havoja aika ei paranna. On tartuttava itse toimeen. Se on vaikeaa kun kyseessä on joku läheinen...itseäni ahdisteli lapsena perhetuttu, joka nyt kun olen aikuinen on yrittänyt kaveerata kanssani. Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että sain täpötäydessä paikallisbaarissa raivokohtauksen ja huusin seisaaltaani ettei lapset unohda, luettelin muistojani valokuvan tarkasti säätä ja vaatetusta myöten. Tietysti kielsi muistamasta mitään sellaista, koko paikka täynnä tuttavia, mutta tulinpahan vihdoin kuulluksi...ja muut uskoivat. EN todellakaan suosittele tätä ratkaisutapaa, ja ihmettelen miten itse olen sellaiseen pystynyt, mutta kyllä on kevyempi mieli ja olo, -dramatiikasta huolimatta.
MIKÄÄN EI OLE SINUN SYYTÄSI. ÄLÄ HÄPEÄ EDES SITÄ ETTÄ HENKILÖ ON LAPSESI KUMMI. Vaikeaa näistä asioista usein tekeekin juuri se että hyväksikäyttäjät useimmiten ovat läheisiä, ja kuuluvat elämään muitakin reittejä pitkin. Hyväksikäyttö aina likaa hyväksikäytettyä, ja siitä liasta kumpuaa häpeä-sehän se juuri rumaa onkin, epäoikeudenmukaista ja väärin. Karistat ensin sen häpeän ja sitten mietit seuraavaa askelta.