Mitäs jos ei tykkää vauvoista mutta haluaisikin vielä lapsen?

[epälooginen äiti]

Tällaista.. En tykännyt raskausajasta, enkä vauva-ajasta ja hammasta kiristellen siedin taaperoiän. Mutta lapsista pidän.
Toista lasta tekisi mieleni, mutta en pysty, koska aidosti vihasin raskautta ja vauva-aikaa. Synnytyksestä minulla ei ole kummempia ajatuksia, mutta päin vastoin kuin yleensä täällä äidit haaveilee vauvasta, minä en haaveile.
Toki ihastelen vauvavaatteita ja katselen toisten vauvoja, mutta itse vauvan hoitaminen on mielestäni kamalaa.
Ja raskausaika oli vaivalloista, inhosin joka sekuntia.

Silti mietin välillä mielessäni että toinen lapsi voisi olla kiva.
Kohta ei ole edes mahdollisuutta tehdä toista lasta ja mitä pidemmälle aikaa vierii, sitä suurempi pelko on raskautta ja toista lasta kohtaan.

Ja mitähän koetan sanoa tällä... En oikein tiedä.

 

[fanta]

Useammin tuntuu olevan toisin päin, naiset etenkin haluavat vauvoja, mutta sivuuttavat kuumeissaan sen, että vauva on yhtäkuin kokonainen ihmiselämä.

 

[Kylmä ämmä]

Adoptoi?

 

[Pirttikarhu]

Eipä siinä taida muu auttaa kuin vaan kestää se raskaus ja vauva-aika

 

[vieras]

Minäkään en pitänyt vauva-ajasta, eikä raskausaika kaikkine vaivoine ja pelkoineen ollut mukavaa. Minulla on kyllä syy siihen, miksi vauva-aika tuntui kauhealta: molemmilla lapsilla karmea koliikki ja sen jälkeen sairastelukierre. Itselläni kakkosen imetysaikana 2 rajua rintatulehdusta, jatkuvaa valvomista jne.

Minäkin haluaisin vielä yhden lapsen, mutta en jaksaisi enää raskautta ja vauva-aikaa. Ei siis todellakaan ole vauvakuumetta, mutta lapsen haluaisin. Tuskin kuitenkaan enää yritetään, kun ikäkin alkaa jo painaa. Ymmärrän kyllä hyvin mitä ap tarkoittaa!

 

[epälooginen äiti]

Pirttikarhu: Eipä siinä paljoa vaihtoehtoja todellakaan ole. Just mietin että miksei voisi kuin kaupasta voi valita esivalmistettuja mustikkatassuja
(toivottavasti joku nyt vetää sen hernepussin just samasta pakastelootasta nenään, juu, toivottavasti en saakaan lapsia, se on selvä, siirrytään siitä aiheesta eteenpäin)

Valitettavasti tulot ei riitä adoptioon, tuskin pätkätyöläiselle annetaan adoptiolasta.

Keksin just uuden trendin, lapsikuume

 

[epälooginen äiti]

Minäkään en pitänyt vauva-ajasta, eikä raskausaika kaikkine vaivoine ja pelkoineen ollut mukavaa. Minulla on kyllä syy siihen, miksi vauva-aika tuntui kauhealta: molemmilla lapsilla karmea koliikki ja sen jälkeen sairastelukierre. Itselläni kakkosen imetysaikana 2 rajua rintatulehdusta, jatkuvaa valvomista jne.

Minäkin haluaisin vielä yhden lapsen, mutta en jaksaisi enää raskautta ja vauva-aikaa. Ei siis todellakaan ole vauvakuumetta, mutta lapsen haluaisin. Tuskin kuitenkaan enää yritetään, kun ikäkin alkaa jo painaa. Ymmärrän kyllä hyvin mitä ap tarkoittaa!

Meilläkin oli koliikki ja muutenkin lapsen temperamentti on haastava.
Ei se mitään ruusuilla tanssimista ollut... Ei...

 

[neljän mutsi]

heh. voitais tehdä kimppakakara, mä haluisin vielä vauvan mut en kestä ku ne kasvaa isoiks oikutteleviks ja kiukutteleviks. murrosiästä puhumattakaan. sopivassa iässä voisin sit luovuttaa sen sulle. NO EI VAA VITSI. olipa huono.

 

[vieras]

Sama täällä. Umpiallergisen vauvan kanssa ei hyviä hetkiä ollutkaan. Kahden tunnin yöunia pari vuotta, lääkityksiä, päivystyskäyntejä, korvatulehduksia, putkituksia, reaktioita, neljän seinän sisällä kyhjöttämistä, varomista, kokeiluja, oirepäiväkirjoja, altistuksia ja loputonta huutoa kyllä riitti. Äitikin päätyi sairaalaan.

Jos hyviä hetkiä olikin, en niitä muista. Ensimmäiset valoisat muistot ovat kahden vuoden tietämiltä. Ei ole ollut rohkeutta toiseen.

 

[vieras]

Sama täällä. Umpiallergisen vauvan kanssa ei hyviä hetkiä ollutkaan. Kahden tunnin yöunia pari vuotta, lääkityksiä, päivystyskäyntejä, korvatulehduksia, putkituksia, reaktioita, neljän seinän sisällä kyhjöttämistä, varomista, kokeiluja, oirepäiväkirjoja, altistuksia ja loputonta huutoa kyllä riitti. Äitikin päätyi sairaalaan.

Jos hyviä hetkiä olikin, en niitä muista. Ensimmäiset valoisat muistot ovat kahden vuoden tietämiltä. Ei ole ollut rohkeutta toiseen.

Halit siulle täältä, olen tuo aiemmin kirjoittanut vieras jolla kaksi koliikkilasta ja sitten sairastelukierre. Ekalla lapsella myös vaikeat allergiat vauvasta lähtien ja just samanlaista kuin sinä kirjoitit. Meillä lapsien ikäero on 6 vuotta, ei tosin omasta halusta. En vain tullut nopeammin raskaaksi.

Meillä tosin helpotti pahin vaihe molempien kanssa 1 vuoden kieppeillä. No, tokan kanssa koettiin sitten 4 kk iästä lähtien korvakierre ja paljon muuta sairastelua, sairaalareissuja jne.

 

[evita]

Aika vaikea tähän on löytää mitään ideaaliratkaisua. Se on vain kärsittävä, jos lapsen haluaa. =)

 

[ap]

heh. voitais tehdä kimppakakara, mä haluisin vielä vauvan mut en kestä ku ne kasvaa isoiks oikutteleviks ja kiukutteleviks. murrosiästä puhumattakaan. sopivassa iässä voisin sit luovuttaa sen sulle. NO EI VAA VITSI. olipa huono.

Eiköhän tullu kaupat
Musta se on helpompaa kun ne liikkuu ja puhuu ja niille voi puhua, vaikka se menee ihan seinille. Mutta niistä on isompana apuakin kaikessa ja ne on itseasiassa aika mukavia kapistuksia

 

[ölömölö]

Täälläkin raskaus (raskaudet, mutta varsinkin viimeisin) oli ihan kamala. Vauva taas ihana, mutta niinpä nuo kaikki on olleet "helppoja". Mutta on se kyllä niin ihanaa kun ne kasvaa ja oppivat tekemään asioita itse. Täällä myös ihana uhmaikäinen 2,5 vee joka haluais tehdä kaikenlaista, mutta kun vasta opetellaan eikä oikein osaa, mutta luulee että osaa, tulee huuto ja itku, ei saa auttaa, pitää auttaa, eiku ei saa auttaa.... :heart:

 

[ap]

Sama täällä. Umpiallergisen vauvan kanssa ei hyviä hetkiä ollutkaan. Kahden tunnin yöunia pari vuotta, lääkityksiä, päivystyskäyntejä, korvatulehduksia, putkituksia, reaktioita, neljän seinän sisällä kyhjöttämistä, varomista, kokeiluja, oirepäiväkirjoja, altistuksia ja loputonta huutoa kyllä riitti. Äitikin päätyi sairaalaan.

Jos hyviä hetkiä olikin, en niitä muista. Ensimmäiset valoisat muistot ovat kahden vuoden tietämiltä. Ei ole ollut rohkeutta toiseen.

Halit sulle,
me oltiin ekan kolme vuotta sisällä, koska lasta ei voinut viedä minnekään.
Se huus ja huus, tehtiin testit ja vaikka mitä. Lopulta jopa neuvolankin täti nosti kädet pystyyn ja totes et se on vain haastava temperamentiltaan.
Nyt se on jees-muksu. Rohkeudesta se mullakin on kiinni.
Ei enää toista tuollaista mitä oli ne vuodet, en halua koskaan enää.

 

[vieras]

Sama täällä. Umpiallergisen vauvan kanssa ei hyviä hetkiä ollutkaan. Kahden tunnin yöunia pari vuotta, lääkityksiä, päivystyskäyntejä, korvatulehduksia, putkituksia, reaktioita, neljän seinän sisällä kyhjöttämistä, varomista, kokeiluja, oirepäiväkirjoja, altistuksia ja loputonta huutoa kyllä riitti. Äitikin päätyi sairaalaan.

Jos hyviä hetkiä olikin, en niitä muista. Ensimmäiset valoisat muistot ovat kahden vuoden tietämiltä. Ei ole ollut rohkeutta toiseen.

Halit siulle täältä, olen tuo aiemmin kirjoittanut vieras jolla kaksi koliikkilasta ja sitten sairastelukierre. Ekalla lapsella myös vaikeat allergiat vauvasta lähtien ja just samanlaista kuin sinä kirjoitit. Meillä lapsien ikäero on 6 vuotta, ei tosin omasta halusta. En vain tullut nopeammin raskaaksi.

Meillä tosin helpotti pahin vaihe molempien kanssa 1 vuoden kieppeillä. No, tokan kanssa koettiin sitten 4 kk iästä lähtien korvakierre ja paljon muuta sairastelua, sairaalareissuja jne.

Onneksi ne tosiaan kasvavat ja vaivat helpottavat Meilläkin on nykyään aivan ihana lapsi ja nautin äitiydestä tosi paljon. Mutta sairastuin itse pysyvästi, elimistö ei ilmeisesti vaan jaksanut kuormaa ja valvomista. Aika kovilla on moni perhe tavallisempienkin vaivojen takia.

 

[ölömölö]

Ei enää toista tuollaista mitä oli ne vuodet, en halua koskaan enää.

Tiedän useampia sellaisia joilla se vaikea vauva on tullut vasta "viimeisenä", ja ovat sanoneet että jos se olis tullut ekana eivät luultavasti olisi tehneet lisää lapsia. Tällä siis koetan sanoa, että ehkä teillä tuli se vaikein ekana, ja muut sitten huomattavasti helpompia, mutta eihän sitä tietenkään varmuudella voi sanoa (niin kuin ylipäätään ei mitään). Vaikka onhan sellainenkin sanonta, että kärsimyksen määrä on vakio (eli ehkä te olisitte jo oman kärsimyksenne kärsineet?).
Toisekseen sellainen mutu-juttu mitä olen ympärilläni huomannut, että jos esim. lapsella on todella paha uhmaikä tms. niin teininä ei välttämättä olekaan mitään ongelmia, ja taas jos on vauvana/taaperona ollut helppo, niin teini-iässä sitten kaikkea muuta (eli mulla vaikeat ajat edessä kuin nuo tulee teini-ikään ).
No nää nyt oli mun höpötyksiä, mutta joillakin näyttää menevän näin...

 

[äiti]

Mulla oli aika samanlaisia tunteita esikoisen jälkeen, vauva-ajasta ei juurikaan jäänyt mieluisia muistoja, vaikka lapsi onkin rakas. Yllätykseksi toinen raskaus + vauva-aika sujuivat paljon paremmin, osasin jopa nauttia välillä! Suosittelen ottamaan riskin, sitäpaitsi, kyllä ne muksut kasvaa..

 

[aiempi vieras]

Äsken hävisi puolet tekstistä...

Olen tullut siihen tulokseen, että itkuisten ja temperamenttisten ja sairaiden lasten kohdalla on sama ydinongelma. Äitiys voi olla raskasta, mutta sen palkitsevuus syntyy siitä, kun saa ne lapsen tarpeet tyydytettyä ja vauvalle hymyn naamalle tai edes hetken itkutonta aikaa.

Näiden vaativien lasten kanssa palkintoa ei ikinä tule. Lapsella on aina huono olla, vaikka tekisit kaikkesi.

 

[ap]

Aiempi vieras: Kiitos paljon tekstistäsi. Luin sen tarkkaan, siinä oli paljon tuntojani vauva-ajalta. Kun itkin yöllä terassilla ja poltin tupakkaa, monen huudetun yön jälkeen..
Kun lapsi kasvoi, pelkkä sana "ei" kun oli tekemässä jotain kiellettyä, sai aikaan monen tunnin huutokohtauksen. Raivoissaan iski päätä lattiaan ja kaappeihin.
Kerran pidin toista tuntia sylissä ja odotin raivon laantumista.
Lopulta en enää uskaltanut sanoa "ei".
Äitini katsoi kerran silmät pyöreinä puolentoista vuoden vanhan huutokohtausta ja kysyi onko se tätä.
(äitini ei ole siis auttanut minua koskaan, hyvä jos muistaa lapseni nimen. Sekin varmaan, koska se on kirjoitettu erääseen kuvaan)
Kaverini muisteli kun näki erään raivarin, että hän jäi suu auki tuijottamaan (lapsi hänelläkin) ja että nostaa hattua kun kestin sen läpi.

En ole varma, miten oma psyykkeeni kestää sellaisen toisinnon jos niin käy.

 

[ölömölö]

Minulta jäi vielä kirjoittamatta lohdutuksen sanat. Olin itse *erittäin* vaativa taapero. Minunkin raivokohtaukseni kestivät tuntikaupalla. Vanhempani ovat kertoneet kaikenlaisia, ihmettelen että ovat kestäneet... Yksikin oli että huusin komatta tuntia pitäen tuolin jalasta kiinni, ja kukaan ei oikeastaan tiennyt mitä halusin (tuskin minä itsekään). Raivokohtauksista oli siis ilmeisesti jotenkin vaikea päästä pois, päästää menemään, huolimatta siitä mitä kuka tahansa muu teki. No lohdutus tulee siis tässä: minulla oli vanhempana (kouluiässää ja eteenpäin) kuitenkin erittäin hyvät välit vanhempiini, kerroin heille aina kaiken ja keskustelimme asioista. Ja teini-iässä ei tullut niitä kuuluisia kriisejä, ja minusta kasvoi muutenkin ihan tasapainoinen ihminen. Eli lopuksi se kärsivällisyys jne. ehkä palkitaan...