K
kohtaloonsa alistunut
Vieras
Minulla on neljä lasta, nuorin täyttää kohta 14. Ensimmäisen syntymästä asti mieheni kanssa suunniteltiin muuttoa ulkomaille kun lapset aikuistuvat. Nykyään olen yksin, lasten isä kuoli n oin 10 vuotta sitten. Silti haaveilen tuosta ulkomaille menosta vieläkin, kovasti siihen säästettiin ja sittemmin olen säästänyt itsekseen. Ongelmana lähtöön on vain se, että tajusin vasta nyt, kuinka vanhempani tulevat vanhaksi, tai siis ovat jo ja tarvitsevat apua ja huolenpitoa, ja tottakai haluan auttaa. Juttelin isosiskoni kanssa asiasta, että esim olisin pätkiä ulkomailla, sanoi että ok, hän huolehtii vanhemmista sen aikaa. Vaan kun olin 3vkoa lomalla lasteni kanssa, hän ei kertaakaan edes soittanut vanhemmillemme. Pärjäävät vielä ihan hyvin mutta vuosien saatossa tuskin kuitenkaan.
Siskoni muutti jo hyvin nuorena monen sadan kilometrin päähän, jokunen vuosi sitten muutti lähemmäs uuden miehensä takia mutta käy hyvin harvoin kotipaikkakunnallamme missä vanhemmatkin asuvat. Joten olen todellakin ainoa joka heistä huolehtii. Ja TODELLAKIN haluan olla heistä huolehtimassa, rakastan molempia syvästi ja niin paljon ovat auttaneet minua (ja siskoanikin) esimerkiksi lastenhoitoasioissa ja satunnaisesti raha-asioissakin, etten edes voisi kuvitella muuta kuin sen että olen täällä heidän apunaan.
Mutta, heillä voi olla vielä parikymmentäkin vuotta elinaikaa, itsellänikin jo alkaa ikä painaa eli tuskin huvittaa edes muuttaa, tulee lapsenlapsia jne
Silti pettymys tuon haaveen toteuttamisesta kaivaa koko ajan, mitenkähän siitä pääsee eroon? Että sitä jumii nyt vain tänne ja sillä selvä. Eikä pääse pois. Lomat on toki aina, mutta ei se ole sama kuin muuttaisi kokonaan johonkin. Varsinkin isäni alkaa olla niin vanha että käyn jo nyt jatkuvasti tekemässä talossa miehen työt ja nämä kaksi kun eivät kotitalostaan lähde ennen kuin on pakko. Eli tarvetta minulle on jo nyt siellä. Melkein päivittäin talvisin, kesäisin vähän vähemmän mutta silti..
Anteeksi jos kirjoitus on sekava, tulin juuri töistä ja väsyttää.
Siskoni muutti jo hyvin nuorena monen sadan kilometrin päähän, jokunen vuosi sitten muutti lähemmäs uuden miehensä takia mutta käy hyvin harvoin kotipaikkakunnallamme missä vanhemmatkin asuvat. Joten olen todellakin ainoa joka heistä huolehtii. Ja TODELLAKIN haluan olla heistä huolehtimassa, rakastan molempia syvästi ja niin paljon ovat auttaneet minua (ja siskoanikin) esimerkiksi lastenhoitoasioissa ja satunnaisesti raha-asioissakin, etten edes voisi kuvitella muuta kuin sen että olen täällä heidän apunaan.
Mutta, heillä voi olla vielä parikymmentäkin vuotta elinaikaa, itsellänikin jo alkaa ikä painaa eli tuskin huvittaa edes muuttaa, tulee lapsenlapsia jne
Anteeksi jos kirjoitus on sekava, tulin juuri töistä ja väsyttää.