Miten käsitellä "pettymystä" siitä ettei elämä mennytkään kuten piti?

[kohtaloonsa alistunut]

Minulla on neljä lasta, nuorin täyttää kohta 14. Ensimmäisen syntymästä asti mieheni kanssa suunniteltiin muuttoa ulkomaille kun lapset aikuistuvat. Nykyään olen yksin, lasten isä kuoli n oin 10 vuotta sitten. Silti haaveilen tuosta ulkomaille menosta vieläkin, kovasti siihen säästettiin ja sittemmin olen säästänyt itsekseen. Ongelmana lähtöön on vain se, että tajusin vasta nyt, kuinka vanhempani tulevat vanhaksi, tai siis ovat jo ja tarvitsevat apua ja huolenpitoa, ja tottakai haluan auttaa. Juttelin isosiskoni kanssa asiasta, että esim olisin pätkiä ulkomailla, sanoi että ok, hän huolehtii vanhemmista sen aikaa. Vaan kun olin 3vkoa lomalla lasteni kanssa, hän ei kertaakaan edes soittanut vanhemmillemme. Pärjäävät vielä ihan hyvin mutta vuosien saatossa tuskin kuitenkaan.

Siskoni muutti jo hyvin nuorena monen sadan kilometrin päähän, jokunen vuosi sitten muutti lähemmäs uuden miehensä takia mutta käy hyvin harvoin kotipaikkakunnallamme missä vanhemmatkin asuvat. Joten olen todellakin ainoa joka heistä huolehtii. Ja TODELLAKIN haluan olla heistä huolehtimassa, rakastan molempia syvästi ja niin paljon ovat auttaneet minua (ja siskoanikin) esimerkiksi lastenhoitoasioissa ja satunnaisesti raha-asioissakin, etten edes voisi kuvitella muuta kuin sen että olen täällä heidän apunaan.

Mutta, heillä voi olla vielä parikymmentäkin vuotta elinaikaa, itsellänikin jo alkaa ikä painaa eli tuskin huvittaa edes muuttaa, tulee lapsenlapsia jne Silti pettymys tuon haaveen toteuttamisesta kaivaa koko ajan, mitenkähän siitä pääsee eroon? Että sitä jumii nyt vain tänne ja sillä selvä. Eikä pääse pois. Lomat on toki aina, mutta ei se ole sama kuin muuttaisi kokonaan johonkin. Varsinkin isäni alkaa olla niin vanha että käyn jo nyt jatkuvasti tekemässä talossa miehen työt ja nämä kaksi kun eivät kotitalostaan lähde ennen kuin on pakko. Eli tarvetta minulle on jo nyt siellä. Melkein päivittäin talvisin, kesäisin vähän vähemmän mutta silti..

Anteeksi jos kirjoitus on sekava, tulin juuri töistä ja väsyttää.

 

[vviieerraass]

mikä siellä ulkomailla nyt niin ihmeellistä ja koko elämäsi korjaavaa olisi?


Eikö suurin pettymys olekaan puolisosi kuoleminen?


Itse en asunut kuin 2 v toisessa maassa (pohjoiseuroopassa) ja varmaa on, että ikinä enää en tahdo muualle. Suomi on koti. Perhe on koti.


Ymmärrän toki että haluat auttaa vanhempiasi. Mutta oletko korvaamaton? Jos kuolet, niin ...vanhempasi pärjäävät tavalla tai toisella. Ehkä huonommin, mutta pärjäävät.

 

[Happygirl-91]

Eikö sisko voi ilmoittaa sinulle jos vanhempien tila huononee ja sitten palaisit takaisin kotisuomeen? Minusta sun kannattaa toteuttaa unelmasi kun kerran voit, eihän vanhempasi ole pariin kymmeneen vuoteen tekemässä kuolemaa? Nyt vain ulkomaille mars!

 

[kohtaloonsa alistunut]

mikä siellä ulkomailla nyt niin ihmeellistä ja koko elämäsi korjaavaa olisi?


Eikö suurin pettymys olekaan puolisosi kuoleminen?


Itse en asunut kuin 2 v toisessa maassa (pohjoiseuroopassa) ja varmaa on, että ikinä enää en tahdo muualle. Suomi on koti. Perhe on koti.


Ymmärrän toki että haluat auttaa vanhempiasi. Mutta oletko korvaamaton? Jos kuolet, niin ...vanhempasi pärjäävät tavalla tai toisella. Ehkä huonommin, mutta pärjäävät.

Tuosta on jo vuosia, kun puoliso kuoli, asia on pahimmin puolin jo käsitelty, toisinaan vieläkin tottakai tulee mieleen mutta yli olen asiasta päässyt.

Haave on aina haave. Toisekseen olen äärimmäisen kyllästynyt kotimaamme nykytilanteeseen ja haluan karata kauas pois, kokea uutta, saada uusia ulottuvuuksia elämään... Paikkakunnanvaihdos ei ole asiassa auttanut.

En ole korvaamaton, ja toivottavasti siitäkin huolimatta elän vielä pitkään ja vielä pitempään, mutta en haluaisi aiheuttaa pettymystä lähtemällä omille teilleni ja vanhemmat olisivat sitten ilman huolenpitoa/vieraiden ihmisten armoilla. Lapsenlapsillaankin kun on opiskelut ym muilla paikkakunnilla jo nyt, paitsi tämä minun nuorimmainen.

 

[kohtaloonsa alistunut]

Eikö sisko voi ilmoittaa sinulle jos vanhempien tila huononee ja sitten palaisit takaisin kotisuomeen? Minusta sun kannattaa toteuttaa unelmasi kun kerran voit, eihän vanhempasi ole pariin kymmeneen vuoteen tekemässä kuolemaa? Nyt vain ulkomaille mars!

Tuo parikymmentä vuotta on karkea toive, mistä sen lähivuosista tietää, kun isäkin on jo niin huonona. Tosin on sitkeästä suvusta jossa kukaan ei ole alle 90v lähtenyt

Epäilenpä ettei tuo minun isosisko mitään ilmottele ennen kuin ovat vainaita ja perintö jaossa. Kun ei sitä vain kiinnosta.

Siis huono omatuntohan se on joka tässä minua eniten vaivaa!

 

[Moraalinvartija]

Minäkin miettisin, että mikä siinä ulkomailla asumisessa sitten olisi ollut "se" juttu?
Ehkä edes osan siitä voisi sitten jollain keinolla toteuttaa täällä kotimaassakin ja olla ajan mittaan siihen ihan tyytyväinen?

Omissa unelmissa avainroolissa on useimmiten tietynlainen vapaus. Ei olisi työn kahleissa tai muiden velvollisuuksien vanki. Eläisi itselleen ja tekisi mitä rakastaa...tietysti oikeassa elämässä näin ei olisi, sillä kyllä tietyt asiat seuraa mukana vaikka mitä tekisi.

Unelmasta luopuminen on iso uhraus. Mutta siitä pääsee kyllä yli, ja löytää uusia unelmia tilalle

 

[Happygirl-91]

Tuo parikymmentä vuotta on karkea toive, mistä sen lähivuosista tietää, kun isäkin on jo niin huonona. Tosin on sitkeästä suvusta jossa kukaan ei ole alle 90v lähtenyt

Epäilenpä ettei tuo minun isosisko mitään ilmottele ennen kuin ovat vainaita ja perintö jaossa. Kun ei sitä vain kiinnosta.

Siis huono omatuntohan se on joka tässä minua eniten vaivaa!

No se on aika monen monta vuotta se Nyt et aikaile ja kuluta aikaa hukkaan, vaan toteuta oma pitkäaikaisen unelmasi! Olet varmasti antanut perheellesi valtavasti, hiljaa haaveillut vain omista jutuistasi mutta silti aina ollut muille mieliksi.. Ehkä sun nyt täytyy olla terveesti itsekäs ja sopia lähipiirisi kanssa, että heistä joku ilmoittaa välittömästi mikäli vanhemmille tulee jotakin.. Se on heidän velvollisuutensa! Käyt edes tekee pienen reissun =)

 

[Täydellisen epätäydellinen]

a) Vuodeksi reppureissaamaan ympäri maailmaa ja sitten takaisin kotiin tai
b) ostat jostain maasta kakkosasunnon ja vietät osan vuodesta siellä ja osan täällä Suomessa.

Tai a) JA b) eli lähdet reppureissaamaan ja etsimään samalla sitä asuntoa jostain muualta.

 

[astrolabe]

Älä unohda elää. Sanot, että teet talon työt jo nyt, vanhempasi kun eivät halua muuttaa heille sopivampaan ratkaisuun ja toisaalta koet jo vwlvollisuutta syntymättömiä lapsenlapsiasi kohtaan. Miksi kaikki muut saisivat täsmälleen mitä haluavat ja sinä et?

 

[Milk@]

Haluatko ihan oikeasti lähteä? Syysi olla lähtemättä kuulostavat tekosyiltä minulle. Ja voit sitten syyttää vanhempiasi, siskoasi ja lapsiasi (sekä tulevia lapsenlapsiasi) siitä, ettet koskaan "voinut" lähteä.

Moni haaveilee ulkomailla asumisesta. Haaveen toteuttavat ne, jotka sitä ihan oikeasti haluavat. Muilla on jos millaisia tekosyitä sille, miksi he eivät koskaan voineet lähteä. Eräs ystäväni lähti koko perheensä kanssa - mukana 4 lasta, osa kouluikäisiä ja osa alle kouluikäisiä.

Itse haaveilin lähtemisestä vuosia, mutta aina oli jotain, mikä muka esti lähtemästä. Sitten vain eräänä päivänä havahduin siihen, että minulla todellakin on vain yksi elämä, enkä halua vanhana katua elämätöntä elämää - ja lähdin. Kaksi kuukautta lähtöni jälkeen isäni sai vakavan sairauskohtauksen ja oli kuolla. Tulin kotiin, olin niin kauan, että hän pääsi sairaalasta ja lähdin taas. Hän on edelleen elossa ja voi hyvin.

Eihän ulkomaille lähtö tarkoita sitä, ettet enää koskaan pääsisi sieltä takaisin. Mitä on vuosi ihmisen elämästä? Se on erittäin lyhyt aika.. Mutta siinäkin ajassa pääsisit jo kokemaan, miltä tuntuu toteuttaa unelmaansa. Voithan tulla sitten takaisin, jatkaa vanhempiesi hoitamista ja muuta elämääsi täällä Suomessa. Älä jätä käyttämättä tilaisuutta, jos sinulla on sellainen. Oletko puhunut vanhemmillesi unelmastasi? Haluavatko he todella, että jättäisit toteuttamatta sen heidän takiaan?

 

["utelias"]

Haave on aina haave. Toisekseen olen äärimmäisen kyllästynyt kotimaamme nykytilanteeseen ja haluan karata kauas pois, kokea uutta, saada uusia ulottuvuuksia elämään... Paikkakunnanvaihdos ei ole asiassa auttanut.

Voisitko tarkentaa, mihin olet kyllästynyt? Missä maassa oletat tältä osin asioiden olevan paremmalla tolalla?

 

["vieras."]

Onko haave aidosti sinun vai jäikö se entiseen elämääsi, miehen kanssa elettyyn?

 

[Phoebsi]

Voisitko harkita loma-asuntoa? Tuo haave on sellainen, ettei sitä täällä kotona Suomessa voi millään korvata, eikä ap voi tietää mikä siinä olisi niin ihmeellistä ennen kuin kokee sen. Vähän tilannetajuttomuutta tulla sanomaan että mikä siinä muka on niin ihanaa, ja sitten perään vääntää veistä haavasta ja sanoa, että itse on kyllä saanut sen, mistä ap haaveilee.

Vaikka välität vanhemmistasi, ei sinun tarvitse laittaa heitä oman elämäsi edelle, ap.

 

[Elä itse]

Valinnan asia on se, elätkö muiden elämää vai omaasi. Astrolaben kysymys oli juuri se joka sun pitää kysyä itseltäsi: miksi SINUN pitäisi aina olla se joka uhraa omat unelmansa? Muista, että on ihan vanhempiesi oma päätös, jos he haluavat asua omakotitalossa jonkun helpomman ratkaisun sijaan. Se on HEIDÄN päätöksensä ja sen seuraukset ovat HEIDÄN vastuullaan, ei sinun. Ei kannata elää ainutta elämäänsä niin, että muut saavat tehdä mitä haluavat ja sinä olet aina se joka niihin päätöksiin sopeutuu. Se ei ole reilua ja katkeroittaa sinut lopulta. Ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan kuulema eniten sitä, etteivät eläneet omanlaistaan elämään. Kuulostaa siltä että sinä olet matkalla juuri sitä polkua.

 

[Data]

Ottamalla vastuu elämästäsi ja päätöksistäsi. Valitset itsellesi parhaan vaihtoehdon, oli se jääminen hoitamaan vanhempia taikka ulkomaille muutto. Päätöksen jälkeen on turha miettiä mitä menettää, vaan sitä mitä saa. Kaikkea elämässä ei voi saada, vaan päätökset sulkevat välillä toisia mahdollisuuksia pois.

Kumpaan vaihtoehtoon olisit tyytyväisempi kuolinvuoteellasi?

 

["vieras."]

Otsikon kysymys ei mitenkään liity pohdintaasi. Eihän kysymys ole mistään menneistä asioista, jotka pitäisi hyväksyä kun ei enää muutakaan voi. Vaan tulevaisuudesta, jolle voit tehdä mitä tahansa. Sitä paitsi on kai se nyt aina ollut tiedossa, että vanhemmat vanhenevat, ei se ole mikään yllättävä käänne elämässä.

Kaikilla vanhuksilla ei ole lapsia ollenkaan, saati välittäviä sellaisia. Kaikilla ei edes puolisoa. Vanhempasi kyllä pärjäävät ja ovat jopa suhteellisen onnekkaita, vaikka itse et koko aikaa voisi olla heitä auttamassa. Voithan olla vanhempiisi kuitenkin yhteydessä vaikka olisit ulkomailla ja jos sitten kovin huono tilanne tulee, niin palata ainakin väliaikaisesti Suomeen.

Sitä paitsi, tuskin ulkomaille muutto juuri nyt olisi muutenkaan ajankohtainen, kun nuorin lapsesi on vielä peruskoulussa. Parin vuoden päästä tilanne voi olla ihan toinen, vanhempasi esim. muuttaneet palvelutaloon, jolloin sinun konkreettista apuasi ei niin paljon tarvita.

 

["Ehkäpä"]

Itse käyn läpi hieman samanlaista elämänvaihetta. Mietin mitä olen tehnyt ja mitä vielä voin tehdä. Onko kaikki mennyt kuten haaveilin tai sinne päinkään..

Sain nuorena esikoisen, nuoruus jäi oikeastaan elämättä. Arki alkoi heti täysillä lapsuudenkodista muuton jälkeen ja sitoutuminen pieneen ihmiseen vastuineen kaikkineen. Opiskelin sinnikkäästi ja halusin olla hyvä äiti. Ikätoverit juoksi baareissa ja teki hulvattomia reissuja sinne tänne. En ollut katkera vaan nautin elämästäni, ajattelin myöhemmin ehtiväni vielä tehdä ihan mitä haluan. Lapsia tuli lisää, asuntolaina jne.. Siirsin aina ovat haaveeni syrjään, enkä oikein ehtinyt harrastaakaan mitään, mutta ei se häirinnyt, olihan aikaa.

Tuntui, että elämä jatkuu loputtomiin. Haaveilin juurikin ulkomaille muutoista tai ainakin maalle muutosta. Mietin mitä kaikkea tekisin kun lapset kasvaa ja pikkuhiljaa voin alkaa elää myös omaa elämääni (asioita joita en ehtinyt/voinut arjen lomassa tehdä). Mietin alan vaihtoa ja tutkiskelin opiskelumahdollisuuksia.. mutta mikä kiire?! Kyllä sen tietää kun sen aika on, ehtiihän sitä!

Sitten yksi lapsista sairastui.. maailma pyörähti ympäri. Alkoi synkkä pitkä jakso, joka oli ajoittain täyttä helvettiä. Siitä on nyt viisi vuotta. Katselin yhtenä päivänä kuvia itsestäni ennen lapsen sairastumista ja näytän täysin eri ihmiseltä. Näytän kuvissa ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta.

Lapseni sairaus imi voimat koko perheeltä. Myös vanhempani joista oli korvaamaton apu vanhenivat silmissä. Äitini sairastui syöpään ja isäni selkä viottui. Elämä oli yhtä kaaosta. Taistelua siitä, että pysytään elossa ja mielellään myös edes suunnilleen järjissään.

Lapseni sairastaminen jatkuu. Ajoittain tilanne on parempi, mutta en osaa nauttia koska aina tulee jokin takaisku kun alkaa liikaa toivoa. Hän tarvitsee luultavasti vielä pitkään, pelkään jopa että ehkä loppuikänsä jonkinlaista apua ja tukea.

Muutimme lähemmäs vanhempiani. Tunnen olevani heille todella paljon velkaa kaikesta saamastamme avusta. Ilman heitä olisin menettänyt työpaikkani ja kaiken muun lisäksi olisimme varmaan joutuneet konkurssiin.

Koen, että olen heille kaiken jälkeen velkaa sen, että autan heitä vanhuuden päivillä. Vanhainkodissa työskennelleenä en haluaisi nähdä omia vanhempiani siellä makaamassa. Toivon, että he voivat asua mahdollisimman pitkään rakkaassa talossaan. Haluan käydä auttamassa lumitöissä ja tekemässä ruokaa...Mutta..

Mites se minun oma elämäni? Menikö se nyt tässä? Saako jostain uusia..?

Näen edessäni pitkän rupeaman sitoutumista taas toisiin ihmisiin ja heistä huolehtimiseen. Huolta ja huolehtimista.
Toisaalta tunnen itseni kiittämättömäksi ja soimaan siitä itseäni koska elämääni on kuulunut paljon, paljon hyviä vuosia. Silti mietityttää..

Kuitenkin yhtenä päivänä pysähdyin ensimmäistä kertaa miettimään mitä vanhempani tästä kaikesta tuumaisivat! Kuulin korvissani isäni lempeän ääneen joka naurahteän moittisi: "hupsu likka! Luuletko ettei me äitin kanssa haluta, että olet onnellinen? Luuletko, että haluttaisiin sinun hyysäävän meitä ja jättävän haaveet toteuttamatta. Kyllä me kuule pärjätään. Järjestellään niin, että pärjätään. Ja luuletko ettei äitis laittais yhtä vanhainkotia vaikka tanssimaan ripaskaa tarvittaessa?"
Heräsin ajattelemaan, että haluasinko itsekkään lapsieni sitoutuvan minuun kun vanhenen vai haluaisinko heidän toteuttavan haaveitaan. Eipä tarvitse paljoa miettiä

Nyt siis varovaisesti välilä taas haaveilen. Jos saan elämän järjesteltyä niin, että lapsilani ja vanhemmillani on asiat hyvin...saavat kaikki tarvittavan avun ja ovat tyytyväisiä niin voihan olla, että suuntaan vielä vaikka Italian auringon alle! Pidän sapatti vuoden tai etsin hanttihommia. Kirjoitan kirjeitä, soittelen ja lähetän valokuvia suomeen. Aina varmistan, että voin singahtaa Suomeen jos tilanne muuttuu.

Ehkäpä..

 

[456]

Hanki kakkosasunto.

Oletko koskaan asunut ulkomailla? Oikeasti saattaa iskeä koti-ikävä siinä vaiheessa kun on fiilistellyt tarpeeksi kauan siellä vieraassa kulttuurissa. Suomen kesä on kuitenkin aivan mahtava, vaikka onkin lyhyt. Ja sukulaisia, etenkin omia lapsia on varmasti kiva nähdä aina välillä.

Minusta sinä voit ihan ilman huonoa omaatuntoa asua osan vuodesta ulkomailla, alkaa ehkä Suomenkin tilanne näyttämään hyvin valoisalta muiden maiden tilanteisiin verrattuna

 

["vieras."]

[QUOTE="Ehkäpä";29620211]Mites se minun oma elämäni? Menikö se nyt tässä? Saako jostain uusia..?
[/QUOTE]

Hei se on ollut koko ajan sun omaa elämää ja tulee aina olemaan. Mutta ennen kuin opit, että elämäsi lähtee sisältäsi, et saa rauhaa vaikka vaihtaisit olosuhteita.

 

[987]

No voithan sä sitte eläkeellä muuttaa muualle. ei se sun elämäs vielä ole ohi.

 

["hmh"]

No tässä maailmassa voi tietysti saada melkein mitä vaan. Mutta ei yhtä aikaa.

Sinun pitää vaan valita mikä on sulle tärkeintä. Ja elää sen mukaan. Jos se on se ulkomaille meno, kaiken muun hinnallakin, niin sitten se on se (tosin yhdyn kaikkiin niihin ihmettelijöihin jotka asettaa kyseenalaiseksi mikä se "ulkomaa" -juttu sitte on - itsekin ulkomailla kun oon käynyt asumassa). Ja jos sulle on tärkeätä viettää aikasi läheistesi kanssa niin sitten se on se.

Unohda se kohtalohömpötys ja sekin että elämä jotenkin menee ilman että itsellä siinä olis harkintavaltaa. Elämä asettaa koko ajan kysymyksiä ja haasteita, vempulointia, tempulointia, arvottamisjärjestyksen tarkistuksia ynnä muuta. Se on sitä elämää juuri.

 

["vieras."]

Haaveiden ja unelmien tarkoitus on näyttää suuntaa, eikä niinkään toteutua juuri sellaisenaan. Päätit miehesi kanssa ryhtyä säästämään toteutaaksenne haaveenne ja samalla te talletitte sen niin hyvin, ettei se ole päässyt muuttumaan elämänne myötä.Se kuivui ja rapistui ja nyt kun elämä on huristellut haavenne ohitse, tajuat että haave pitäisi tavalla tai toisella joko unohtaa tai päivittää nykyiseen elämääsi. Ja sinua kaivertaa se, ettet uskalla kohdata haavettasi niin kuin et ole uskaltanut koskaan kohdata ennenkään.

En tiedä ymmärrätkö mitä tarkoitan,mutta maailmassa on ikävän paljon ihmisiä, jotka tekevät jotakin kivaa sitten joskus mölhemmin. He säilövät elämänsä vakuumiin. Todella tyhmä ajattelumalli, eikä se homma erityisen hyvin edes toimi. Ja ne,jotka kertovat tarinoita haaveistaan, eivät kerro miten paljon se haave on muuttanut muotoaan viime vuosina. Ensin on ollut pieni idea, jokin ajatus, joka sitten elämän aikana alkaa muuttumaan. Niin minunkin 20 vuotta kestänyt haaveeni toteutui , koska en piilottanut sitä ja se eli joka päivässäni mukana muuttuen, jalostuen ja löytäen oikean muotonsa.

Kirjoita haaveesi paperille, siis kaikki mitä puhuitte miehesi kanssa ja mitä olet yksin miettinyt. Pura sinne ihan kaikki huolesi, pelkosi ja epävarmuutesi. Sitten poltat sen lapun tai revit tuuleen. Pääasia, että se lähtee sinusta konkreettisesti pois. Ota rauhassa pari päivää ja haaveesi alkaa kasvamaan uudistuneena.

Sinä pelkäät, et muuta. Elämää se vain on ja asiat ratkeavat, kun alat vain tekemään haaveellesi jotakin. Et voi päättää kaikkea kerralla, eti itsesi tai muiden puolesta. Huolesi, keksityt ja oikeat, ovat muurina ympärilläsi. Ei ihme, jos alkaa harmittamaan.

Onnea eteenpäin!

 

["Ehkäpä"]

[QUOTE="vieras.";29620331]Hei se on ollut koko ajan sun omaa elämää ja tulee aina olemaan. Mutta ennen kuin opit, että elämäsi lähtee sisältäsi, et saa rauhaa vaikka vaihtaisit olosuhteita.[/QUOTE]


Kaikella hyvällä..kirjoitukseni meni ehkä hieman sinulta ohi..
Olen elänyt monia vuosia elämästäni tyytyväisenä vaikka olen laittanut omat harrastukset, haaveet, halut syrjään ja hoitanut lapsiani ja töissä toisia ihmisiä. Tähän rumbaan hyppäsin jo teininä joten minulla ei ole päivääkään kokemusta siitä, että olisin ollut "oman elämäni herra, vailla huolta ja vastuuta toisesta". Vaikea siihen on varmasti eläytyä jos itse ei näin ole elänyt...
Viimeiset vuodet ovat olleet niin huolen värittämät, että olen pelännyt sekoavani. Välillä olen harkinnut hyppääväni junaan ja vain jättäväni kaiken taakseni, ilman mitään selityksiä. Olen vain ollut niin väsynyt.
Jaksanut olen varmasti sen avulla, että takana oli vuosia jolloin lapset eivät sairastaneet ja nautimme normaaleista perheiden asioista iloineen suruineen.
Pari ensimmäistä vuotta sairastumisesta jaksoin sinnitellä juurikin haaveilun avulla ja ajattelemalla kaiken olevan väliaikaista ja että vielä on aikaa.. Kaipuu siihen, että elämä on vielä joskus "jotain ihan muuta" kasvoi vain ajan kuluessa ja vastoin käymisten kasvaessa. Sairaalassa saatoin tuijottaa itkuisena ja koomaisena lehden kuvaa Italiasta koittaen suggestoida itseni lempeään tuuleen ja laventelin tuoksuun.

Kunnes sitten aloin tajuta, että tämä ei ehkä päätykkään koskaan... Se pläjähti päin naamaa ja salpasi hengityksen. Ihan oikeasti...
Tajusin, että ehkä huolehdin lapsestani aina ja lisäksi heti kulman takana on odottamassa vanhempani jotka jo tarvitsevat apuani enemmän ja enemmän... Ei toivoakaan alan vaihdosta tai muutoista..

Olen sopeutunut koko elämäni. Löytänyt onnen ja elämän sisältäni. Ollut hyvinkin vähään tyytyväinen ja nauttinut, antamisesta ja toisten onnen näkemisestä. Nähnyt elämän kauneuden aamukahvissa ja lapsen kiharoissa, pienissä asioissa.
En olisi ikinä uskonut näin sanovani, mutta rajansa on epäitsekkyydelläkin ja sillä, että löytää onnen vain sisältään.

Haaveilen siitä, että voin elää pätkän elämääni niin, etten ole huolissani kenestäkään, koska huolta olen tuntenut ihan riittävästi. Haluan joksikin aikaa kauas rankoista vuosistani ja uskon sen onnistuvan parhaiten vaihtamalla maisemaa täysin. Haluan jonnekkin kauas missä voin tutustua itseeni, olla vaan ihan hiljaa, ilman jatkuvaa sydäntä puristavaa tunnetta siitä, että jotain pahaa tapahtuu läheisilleni.

Mutta näitä tuntemuksiani ei tarvitse ymmärtää. En olisi itsekkään vielä vuosia sitten uskonut näin tuntevani tai että kukaan voi tuntea, paitsi joku itsekäs

 

["Ehkäpä"]

Tulipa taas pitkä teksti..anteeksi. Kysymys ei tässä ketjussa ollut minun tarinastani.
Stemppiä sinulle a.p. ja anna unelmien elää

 

[M32]

[QUOTE="Ehkäpä";29620495]Haaveilen siitä, että voin elää pätkän elämääni niin, etten ole huolissani kenestäkään, koska huolta olen tuntenut ihan riittävästi. [/QUOTE]Erittäin hyvn sanottu. Huolettomuus on minulle vuosi vuodelta tärkeämpää. Sen ymmärretään tarkoittavan kevyttä hepsankeikka-asennetta, mutta murehtimiseen ja stressiin taipuvaiselle ihmiselle se, ettei tarvitse olla huolissaan, on todella arvokas, tärkeä tunne.