Miten muuttua

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailija
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailija

Vieras
Mulla kävi psykologin kanssa jutellessa perinteisesti, eli keskustellessamme hän sai minut tajuamaan jotain menneisyydestäni, joka vaikuttaa vahvasti nykyisyyteeni, jota en ole aiemmin tajunnut/osannut määritellä. Olen ilmeisesti emotionaalisesti erittäin etäisestä perheestä. On mulla silti hyvät oltavat ollut, mutta aina olen ihmetellyt miksi muut niin jakavat asioitaan perheessään jne.
Olen myös kuten arvata saattaa suhteessa, jossa ei juurikaan emotionaalista läheisyyttä ole. Silti tunnen rakastavani miestä enemmän kuin mitään, mutta järjellä ajateltuna suhteemme on surkea. Hän saattaa esim yhtäkkiä lähteä kk ulkomaille ilmoittamatta mitään. Emme sentään asu yhdessä, silloin asia olisi hieman eri heh, mutta olemme toki jo 3v yhdessä olleet. Emme myöskään puhu syvällisiä tai tunteistamme suoraan.

Asiani oli se, että miten nyt voin katkaista tämän kierteen, etten etsi turvaa miehistä, jotka lapsuuden käyttäytymismalleja muistuttamalla sitä vääristynyttä turvaa luovat? Ei varmasti tapahdu hetkessä, mutta mistä edes aloittaa..?

Empä juuri pysty tuon nykyiseni kanssa asiaa aukomaan, hän ei syvälliseen keskusteluun lähde mukaan vaan pitää niitä turhana. Mietin vain mitä itse voisin tehdä, myös jatkoa ajatellen jos ja kun eroon päädyn. Vaikka miestä niin rakastan (muka?), mietin usein eroa mikä luo valtavaa ristiriitaa. Tästä olen kyllä hänelle puhunut monologia eri syiden varjolla ja hän on ollut surullinen, mutta yhdessä ollaan jatkettu. Tavallaan koen saavani häneltä paljon, tavallaan en mitään. Järjellä ajateltuna en saa häneltä kuin rippeitä silloin, kun hän hyötyy jostain tai on sillä tuulella. Hän ei kuitenkaan loukkaa tarkoituksella tms, mutta olen juurikin ajautunut suhteeseen ihmisen kanssa joka tahtomattaan tuhoaa minua, mutta jokin hänessä vetää puoleensa ja mietin onko se muun lisäksi tuo tuttuus ja turvallisuus etäisyyden suhteen. Aivot jotenkin huijaavat minua.

Miten siis käsitellä tälläinen asia ja miten oppia tuntemaan turvallisuutta emotionaalisesti läheisessä suhteessa, joka minulle ilmeisesti on täysin vierasta ja kauheaa? Kun miettii, niin näin on ollut myös aiemmissa suhteissa.
Kohalotovereita? :)
 
On hyvä että etsit ymmärrystä sille, mitä olet tänään, ja mistä "pienet tytöt on tehty". Minä teen sitä ajoittain säännöllisesti, ehkä se pyörii minulla jossain takaraivossa koko ajan. Lapsuuden kokemukset ovat yksi merkittävä siitä juurakosta, mistä ovat mielemme ja tunteemme; Mutta se, että millainen runko meistä kasvaa, riippuu meistä itsestämme, miten sisäistämme saamamme lapsuuden opit ja miten toimimme niiden perusteella. Tunteettomuus on yhdelle meistä oikeanlainen ”tunne”, kun taas toisesta on väärin olla tunteeton. Muttat tunteettomuutta on montaa eri sävyä, kuten myös on tunteita. Ei ole oikein vertailla kaikkea järjellä, ja etenkään sen mukaisesti, mikä kaikista toisista tuntuu järkevältä. Vapauttavinta lienee, kun sisäistään sen, että toisten ihmisten järjenmukainen malli ei ole ainoa oikea maailmassa.

Kirjoitat kokevasi nyt, että rakkaasi tahtomattaan tuhoaa sinua. Toisin sanoen haluat sittenkin ymmärtää häntä, vaikka joudut kokemaan tuskaa hänen tekemisistään. Oletko vielä puhunut tästä tuskastasi hänen kanssaan?

Entä jos kärsitkin turhaan? Ehkä hän jopa toivoo hiljaa sisällään, että sinä asettaisit viimein hänelle rajat,joita sinä arvostat? Ehkä hän häviää reissuille ihan tahallaan, koska hän ei osaa tai uskalla muulla tavalla hakea rajoja itselleen sinulta?
Kerrot itse lopuksi siitä, että olet epävarma pystyisitkö enää elämään turvallisessa suhteessa. Ehkä kumppanisi miettii sinusta tätä samaa, ja epäröi uskoa siihen, että rakastaisit häntä, jos hän näyttäisi oikean minän ja olevansa oikeasti turvallinen.
 
Kiitos paljon viisaista sanoista :D Ymmärrän analysoivani ehkä liikaakin, mutta monet pointtisi sopisivat hyvin mieheni historiaan. Se olenko oikeassa vai väärässä, ei liene nyt oleellisinta, mutta kun saan ymmärrystä tilanteeseen se auttaa, vaikka en voi asioista varma ollakaan.
Mieheni on kasvanut ilman minkäänlaisia rajoja (omien sanojensa mukaan) , joten sanomasi voisi olla hyvinkin loogista.

Tiedän että parisuhteita on yhtä monenlaisia kuin parejakin. Määrittelen meidän parisuhdetta länsimaisen mallin mukaan ja omien toiveideni pohjalta "omituiseksi". Se ajatus millä myös olen näin pitkään jatkanut on tuo, ettei pitäisi järkeistää tai ajatella ettei sovi tiettyyn muottiin. Mutta toisaalta jokin minussa haluaa sopia siihen muottiin johon suhteemme ei sovi ja miten ns kuuluisi olla. Kovin ristiriitaista.

Miehelle en ole suoraan asioista puhunut, mutta kauttarantain kyllä. Hän ei tunnu ymmärtävän minua useinkaan. Silloin mietin että miten voisin olla ymmärrettävämpi, en että miksi tuo idiootti ei ymmärrä. Joskus tekisi ehkä hyvää olla kovempi.

Tässä on monia ristiriitoja sekä omaa epävarmuutta, johon kaipaisin neuvoja.:)
 
Mieti, mitä sä haluat elämältä. Ja mieti itsesi siihen yksin, älä sotke mukaan vielä mitään miestä (tai muutakaan ihmistä) jonka muka pitäisi jotenkin sun elämääsi parantaa.

Vasta sitten mietit, tarvitsetko siihen mieluisaan elämään miestä. Tai ystäviä. Tai sukulaisia.

Ja sen jälkeen alat työstää ajatusta mahdollisesti tarvitsemistasi henkilöistä yksi kerrallaan.

Äläkä hetkeäkään, koskaan, milloinkaan oleta että joku toinen voisi olla se joka tekee sun elämästä onnellisen ja tyydyttävän. Siihen jokaisen pitää (aikuistuttuaan) kyeta omin avuin.
 
  • Tykkää
Reactions: Zariza
Mieti, mitä sä haluat elämältä. Ja mieti itsesi siihen yksin, älä sotke mukaan vielä mitään miestä (tai muutakaan ihmistä) jonka muka pitäisi jotenkin sun elämääsi parantaa.

Vasta sitten mietit, tarvitsetko siihen mieluisaan elämään miestä. Tai ystäviä. Tai sukulaisia.

Ja sen jälkeen alat työstää ajatusta mahdollisesti tarvitsemistasi henkilöistä yksi kerrallaan.

Äläkä hetkeäkään, koskaan, milloinkaan oleta että joku toinen voisi olla se joka tekee sun elämästä onnellisen ja tyydyttävän. Siihen jokaisen pitää (aikuistuttuaan) kyeta omin avuin.
Tuo on sitä konmarittamista äärimmillään. Ehkä hyväkin, jos ei muu auta?
 
En kyllä nyt ymmärtänyt mihin kohtaan viittasit tuolla viestilläsi? Jos elämässä tulee aika, kun pohtiikin asioita hieman eri kannalta, pitääkö kaikkien silloin erota nykyisestä suhteestaan ja hoitaa ajatuksensa yksin? Jos eroan miehestä, haluan erota painavampien syiden pohjalta, kuin "minun on käytävä tämä taistelu yksin".
 
En kyllä nyt ymmärtänyt mihin kohtaan viittasit tuolla viestilläsi? Jos elämässä tulee aika, kun pohtiikin asioita hieman eri kannalta, pitääkö kaikkien silloin erota nykyisestä suhteestaan ja hoitaa ajatuksensa yksin? Jos eroan miehestä, haluan erota painavampien syiden pohjalta, kuin "minun on käytävä tämä taistelu yksin".

Se oli varmastikin tarkoitettu heille monille sellaisille, jollainen olin minäkin aikoinaan: oltiin mieheni kanssa parisuhteessa "yhdessä yksin",, ja ainakin minä olin silloin aina yksin lapsen kanssa. Toinen oli aina jossain kaukana. Myöhemmin tajusin, että hän olikin lähempänä, kuin luulin, mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan siellä yksin. Monissa suhteissa ollaan vain ulkoisesti yhdessä, mutta sisällä vain se yksi hoitaa "varikkoa", jossa toinen käy vaihtamassa vaatteitaan. Se vastuullinen yksi on tiukankin paikan tullen yksin se ainoa, joka kantaa todellisen vastuun. Toinen häviää onnistuneesti aina ihan mistä tahansa vastuusta, niin että hippulat vinkuu. Minä kuulen vieläkin päässäni niiden renkaiden äänet.... :D

Kuten Kummelissa sanotaan: "Artisti maksaa" ja minä olen nyt vain oman elämäni artisti.
 
Viimeksi muokattu:

Yhteistyössä