Hirmu surullinen fiilis siitä, että taas huomenna koittaa arki... Milloin mä oikein totun tähän, että oon töissä ja aikaa lapsille on paljon vähemmän kuin silloin kotona ollessa.
Nautin täysillä viikonlopuista, kun saa kaikessa rauhassa kotona lasten kans olla, mutta samalla ikävä puristaa rintaa jo valmiiksi, kun se seuraava työviikko kummittelee siellä mielessä taka-alalla. Odotan kesälomaa, mutta suren valmiiksi jo pitkää syksyä ilman mitään vapaita, miten kestän sen, että on vain viikonloput aikaa olla kokopäivän lasten kanssa? :'(
Vaikka työstäni pidänkin, niin tuskin olisin tätä paikkaa hakenut jos olisin silloin tiennyt miten vaikeaa tää kaikki tulee olemaan. Kohta 5 kuukautta oon ollut töissä ja yhä vaan sydämeen sattuu.... Hitto, että voikin olla rankkaa ero lapsista
Nautin täysillä viikonlopuista, kun saa kaikessa rauhassa kotona lasten kans olla, mutta samalla ikävä puristaa rintaa jo valmiiksi, kun se seuraava työviikko kummittelee siellä mielessä taka-alalla. Odotan kesälomaa, mutta suren valmiiksi jo pitkää syksyä ilman mitään vapaita, miten kestän sen, että on vain viikonloput aikaa olla kokopäivän lasten kanssa? :'(
Vaikka työstäni pidänkin, niin tuskin olisin tätä paikkaa hakenut jos olisin silloin tiennyt miten vaikeaa tää kaikki tulee olemaan. Kohta 5 kuukautta oon ollut töissä ja yhä vaan sydämeen sattuu.... Hitto, että voikin olla rankkaa ero lapsista
Mutta aikuisten oikeesti, elämää eletään myös vähän syvällisemmällä tasolla. Toki me olemme vastussa itsestämme ja omasta elämästämme, mutta elämä osaa myös joskus yllättää. Hienoa jos oma elämäsi on aina mennyt tarkoin suunniteltuja uomia pitkin, mun taas ei. Vielä puoli vuotta sitten olin kovasti jatkamassa hoitovapaata vielä vuoden verran, kuten olin siihen saakka vuoden jo tehnytkin. Yhtäkkiä vaan asiat muuttuivat radikaalisti ja minun valintani oli silloin turvata lapsille ruoka ja katto pään päälle. Toinen vaihtoehto olisi mielestäni ollut hyvin vastuuton, lapset kun tarvitsevat ruokaa -näin ainakin meillä.