ja piti vielä tulla lisäämään että tää nyt on meijän stoori, vaikkei suoranaisesti kysymykseen vastaakkaan, mutta niin kauan ja monesti oon tätä samaa asiaa mielessäni pohtinut ilman vastauksia, että jo sen takia tästä nyt tähän kirjotan.
minä ihmettelin tätä sen takia, että oma niin rakas mieheni toimii juuri tuolla tavalla ja en ymmärrä mistä se johtuu, vaikka todellakin ois halu ymmärtää se miehinen näkökanta tähän asiaan.
elikkä jos nyt kerron esimerkkinä tähän meillä vallitsevan yleisen käytännön. mies käy vuorotyössä eli on kuus päivää töissä (8h/vrk) ja sen jälkeen on aina neljä päivää vapaata. minä oon kotona kolmen lapsemme kans. kaikki kotityöt hoidan minä, mies tekee vain harvoin jotain, vaikka päivittäin jotain pientä pyydän tekemään. ( vaipan vaihto, vauvan syöttö tms.) yleisin vastaus pyyntöön on, en jaksa tai väsyttää. joskus saattaa tosin oma-aloitteisesti tiskata, siis joskus on meillä kerran kuussa. toinen mieltä askarruttava on "menot" eli mies "saa kulkea" vapaasti silloin, kun haluaa, eli yleisimmin mies sit haluaa mennä kavereilleen lähes jokainen vapaa päivä tai ilta. itelläni tää vapaa meno rajottuu siihen, ku käyn ilman lapsia ruokakaupassa kolme kertaa viikossa. mies kyllä sanoo, että voisin mennä, mutta kun tosi paikka on eessä, että lähtisin, niin kommentti on ollut yleisimmin, että ota lapset mukaan. kotona ollessaan mies joko nukkuu vuorotyön rasituksesta tai on tässä koneella, joskus leikkii poikien kans.
oon keskustellu näistä asioista miljoona kertaa miehen kans ja kotitöiden tekemiseen tai tekemättä jättämiseen kommentti mieheltä on että hän on vaan laiska ja käy kuitenki töissä. ( mun näkökanta on että tää kotona tehtävä mun työ 24h/vrk on huomattavasti rankempaa ja silti mulla ei oo vara valittaa). lasten kans oloon ja noihin omiin menemisiinsä mies on sanonut että tietää kyllä että on liian vähä kotona ja se vaivaa häntä, mutta sitä en sitte tiijä kuin se todellisuudessa sitä vaivaa, kun mitään muutosta asian suhteen ei käytännössä oo 4 vuoden aikana tapahtunu.
en osaa keskustella miehen kans näistä enää ilman että siitä tulisi sotaa. ja toisaalta joku voi ajatella, että suottako valitat, kun ite on osansa valinnu, mutta silti kokisin että yleensä perheen pitäisi olla yhteisyritys, johon jokainen panostaa omalta osaltaan. koen olevani suhteellisen vahva ihmisenä ja jaksan kolmen, kohta neljän lapsemme kans pitkälle yksinki tätä arkea pyörittää, mutta kuten olen miehellenikin koittanut joskus sanoa, niin munki voimat on kuitenki rajalliset. miehen kommentti siihen oli että miks "hankkia" sit lisää lapsia, ku en muutenkaa jaksa. (kaikki lapsemme ovat yhessä toivottuja, eli mielestäni hyvin loukkaavasti sanottu). muutoinkin koen nykyään, että jos koitan keskustella miehen kans näistä asioista, niin mies saattaa jopa sanoa, että on mun ongelma, jos en hyväksy hänen tekemisiään tai sanomisiaan tai että se mistä mä koitan jutella ei koske häntä. mies suhtautuu tavallaan alentuvasti mun julki tuomiin tuntemisiin näitten asioitten suhteen.
kuitenkin tästä kaikesta huolimatta mies sanoo rakastavansa mua ja lapsia ja en sitä epäilekkään etteikö rakastaisi. tiedän ja tunnen sen että olemme kuitenkin hänelle tärkeitä, kuten hänkin meille. joten ihmettelen sit sitäkin, että onko meijän rakkaus niin erilaista..? että käsitämmekö sen eri tavalla? ja mistä sitte voi johtua tuollainen käytös? paljo en mielestäni mieheltäni pyydä ja jos jotain pyydän niin silloin pyydän tarpeeseen. haluaisin todellakin oppia ymmärtämään tän meijän ajatusmaailman erilaisuuden.
toivottavasti osasin ees jotenki kuvailla tän tilanteen. tarkotus ei oo haukkua ketään, vähiten miestäni, mutta johonkin mun pitää tätä ihmetellä. :hug: :hug:
