Miten päästä yli keskenmenosta?

[niinu]

Eka raskaus oli vaikea ja todella rankka (pahoinvointia, osastollaoloa supistusten takia, lapsi ei kasvanut kohdussa jne.), vaikka onneksi päättyi hyvin keskostytön syntymään. Pelkäsin hirveästi alkaa yrittämään toista lasta. Uskaltauduin ja sain kuukausi sitten keskenmenon, oli tuulimunaraskaus. Tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, joka oli minulle tosi vaikea kokemus, kun mitään ei kivuista huolimatta alkanut tulla ulos.

Nyt sitten tuntuu kuin maailma kaatuisi niskaan ja on tosi surullinen olo. Uutta raskautta en uskalla nyt edes ajatella. Monilla on paljon rankempia kokemuksi ja meillä on onneksi esikoinen, mutta silti. En voi uskoa miten tämä voi olla näin rankkaa. Miten tästä pääsee yli ja mistä saisi voimia yrittää vielä uutta raskautta?

 

[m]

Ole itsellesi armollinen ja anna ajan kulua. Muuta tapaa ei ole.

 

[kokemusta on]

aika auttaa

 

[sutinasussu]

Voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että aika auttaa. :hug: :hug: Itke, kun itkettää, naura, jos naurattaa.
Ja jos tuntuu ettei surusta pääse yli, niin hae keskusteluapua.

 

[koululaisten äiti]

Aika taitaa olla se paras lääke.Ainakin minulla oli.

 

[kova kanta]

otat vaan itteäs niskasta kiinni. eihän tuo oe mitään kamalaa sulle tapahtunu edes! ei ollu edes vauva, aattele sitä vaan gynekologisena vaivana joka hoidettiin

raskautta kehiin ja lopetat ton turhan rypemisen

 

[hei haloo]

En osaa sanoa muuta kuin että ajan kanssa, mutta aina ne keskenmenot kuitenkin muistaa. Vaikka olisi viikolla 8 ja vaikka olisi tuulimuna, itselle ne ovat pieniä ihmisenalku, suuria odotuksia, tulevia lapsia, vauvoja.. jotka sitten menettää :ashamed: ja siihen kuuluu surutyö.
Ehkä parhaiten yli pääsee, kun antaa itselleen luvan surra ja kaivata menetettyä.
Ja sitten aikanaan yrittää uudelleen.
Lohtu ehkä on tuulimunassa, että sikiötä ei ollu, oli vain väärä hälytys.

Minullakin oli jo esikoinen, kun tuli keskenmeno.
Ja saman vuoden aikana tuulimunaraskaus, joka päätyi itsestään kesken. Siihen aikaan ei ollut lääkkeellistä keskeytystä, kaavinnalla mentiin.

Pidin sitten hiukan taukoa ja yritettiin uudelleen, tärppäsi. Tein kuitenkn raksasta fyysistä työtä ja aloin vuotaa, joten intin itselleni sairasloman. Silloin lääkäri oli juuri käynyt lääkäripäivillä ja oli siellä viisastuneena kuullut, että jos raskaus menee kesken, se menee, eikä mitkään sairauslomat sitä pidättele Mutta minä istuin vain, ja lähdin pois vasta kun sain sairaslomalapun.
Vauva pysyi sisällä, terve lapsi syntyi.


Mutta aina sitä muistaa ne menetetyt. Kipu ja ikävä haalenee, mutta muistaa ne silti.

 

[Kutistunut]

otat vaan itteäs niskasta kiinni. eihän tuo oe mitään kamalaa sulle tapahtunu edes! ei ollu edes vauva, aattele sitä vaan gynekologisena vaivana joka hoidettiin

raskautta kehiin ja lopetat ton turhan rypemisen

Voi tsiisus! Olisit sinä pitänyt suus supussa.

 

[vieras]

otat vaan itteäs niskasta kiinni. eihän tuo oe mitään kamalaa sulle tapahtunu edes! ei ollu edes vauva, aattele sitä vaan gynekologisena vaivana joka hoidettiin

raskautta kehiin ja lopetat ton turhan rypemisen

Samaa mieltä Selviää elämästä paljon helpommin kun ei vikise aina kun vähänkin aihetta on tyhjästä. Katse vaan tulevaisuuteen eikä jäädä sinne sängyn pohjalle nyyhkimään. Eihän se ketään auta.

 

[ap]

Sellainen olo mulla on ollut, että ei oikein olisi lupaa surra kun on jo yksi lapsi ja sitten kun kyseessä oli "vain" tuulimunaraskaus.

 

[sutinasussu]

Sellainen olo mulla on ollut, että ei oikein olisi lupaa surra kun on jo yksi lapsi ja sitten kun kyseessä oli "vain" tuulimunaraskaus.

Tottakai on lupa surra :hug:
Piti lisäämäni, että tuolla kuumeilijoissa on km:n jälkeen kuumeilevat. Siellä saat vertaistukea ja saat kiukutella ilman, että kukaan tuomitsee. Kaikki on kuitenkin kohdanneet km. Jotkut meistä useastikin, ettei kohta enää laskuissa pysy :headwall: :headwall:

 

[vieras]

Sellainen olo mulla on ollut, että ei oikein olisi lupaa surra kun on jo yksi lapsi ja sitten kun kyseessä oli "vain" tuulimunaraskaus.

Ja tämän takia varmaan koet vielä kaksinkertaista surua, sillä keskenmenosurun lisäksi suret ja häpeät suruasi. Voi sinua...

 

[vieras]

ei mulla ole auttanut mikään muu kuin aika, eikä sekään vielä tarpeeksi,pikkuhiljaa eteenpäin se on vaan mentävä..
ensimmäinen raskaus päättyi keskenmenoon kun viikkoja oli 13, uudestaan kun tulin raskaaksi olin ihan varma että käy samanlailla,ja vieläkin pelottaa että jotain tapahtuu (viikkoja mulla nyt 27)
mutta eiköhän tämä tästä

 

[ap]

Kiitos vastauksista! Varmasti tuo aika auttaa ajallaan, täytyy vaan koettaa hyväksyä se suru.

 

[Äippä]

Sellainen olo mulla on ollut, että ei oikein olisi lupaa surra kun on jo yksi lapsi ja sitten kun kyseessä oli "vain" tuulimunaraskaus.

Se raskaus oli sinulle yhtä kuin vauva, tottakai saat surra! Minulla on takana kolme keskenmenoa ja neljä onnistunutta raskautta, joten tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu. Aikansa kun suree, niin alkaa pikkuhiljaa näkyä valoa tunnelin päässä ja uskallat sinäkin uuteen yritykseen. Kyllä minäkin aina välillä ajattelen niitä keskenmenneitä vauvojani, millaisia ja minkäikäisiä nyt olisivat. Alkuaikoina kyynel pyrki silmään monta kertaa, kun ajatukset kääntyivät niihin pikkuisiin, mutta nyt pystyn jo ajattelemaan heitä hellyydellä ja pikkuisella haikeudella. halaus sinulle, kyllä se siitä!

 

[Sisu]

Aika auttaa, se on klisee, mutta niin totta. Kyllä keväällä tuntu, ettei elämässä ole mitään hohtoa enää, eikä ikinä uskalla edes yrittää uutta raskautta, mutta niin se aika tekee tehtävänsä vaan, ja pahin suru menee ohi. Mulla oli keskeytyny km rv 18 viime huhtikuussa, nyt onnellisesti raskaana puolessa välissä. Pelko taustalla tässäkin raskaudessa, mutta päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

 

[realmerkku78]

Henkilökohtaisesti en ole keskenmenojen jäljiltä koskaan palautunut entiselleni. Kirjoitin pitkän sepustuksen tänään juuri ko. asiasta lapsettomuus-puolelle.

Tietysti nyt kun on kaksi lasta, ajattelen, että ilman keskenmenoja,kauheuksia, kaavintoja ja tuskaa minulla ei olisi juuri näitä kahta lasta..Tämä tosin on jälkiviisastelua, enkä tilanteen ollessa akuutti olisi voinut koskaan ajatella, että tällä olisi mitään tarkoitusta (en siis ole uskovainen, enkä sinänsä usko kohtaloon tms.) Silti totean, että kärsimys "kannatti" jos nyt näin voi sanoa.

Eilen plussanneena tietysti taas toivon ainoastaan raskauden jatkumista, enkä osaa suhtautua rakentavasti, jos km taas tulee.

Tsemppiä!

 

[realmerkku78]

otat vaan itteäs niskasta kiinni. eihän tuo oe mitään kamalaa sulle tapahtunu edes! ei ollu edes vauva, aattele sitä vaan gynekologisena vaivana joka hoidettiin

raskautta kehiin ja lopetat ton turhan rypemisen

olisit edeskirjoittanut mustana, reppana

 

[nöttiäinen]

Sanon nyt oman kantani.

Sitä mieltä olen, että surra saa.
Et kerro millä vkoilla keskenmenon koit. Mutta kaikkihan sen tietää, että alussa voi tapahtua kaikkea. Itse ajattelen, että on luonnontapa silloin hoitaa pois sellaiset, joilla ei ole edelletyksiä elämään.
Toisaalta sulla oli tuulimuna että ei edes vauvaa, mutta ymmärrän kuitenkin surusi. :hug:

Syvällä sisimmässäni tuon ajattelu asenteeni takia yleisesti ottaen nämä alkuraskauden keskenmenot mua ei juuri hetkauta enkä voi ymmärtää että esim. vkolla 5-6 koettu keskenmeno saa naisen aivan pois tolaltaan. Toisaalta, kaikkihan me olemme erilaisia.

Itse olen menettänyt lapseni rv:llä 18+0 ja tuolloin se oli jo oikea vauva, pieni vain. Ehkä tämä kokemani on kovettanut minua tietyiltä osin. En haluaisi kenenkään kokevan minkään tasoista lapsen menetystä missään vaiheessa raskautta, mutta tämä on vaan elämää. Sinä päädyit tilastoihin, sellasiin tilastoihin jotka ovat -ikävä kyllä- "aika" yleisiä.
Minäkin päädyin niihin minimaalisiin tilastoihin. Valitettavasti joku ne tilastojen pronsestit aina täyttää. Tällä kertaa se "lottovoitto" osuin sinun kohdalle.

Olen pahoillani kokemastasi, mutta elämä jatkuu. Mieti sillä tavalla, että se seuraava vauva on tarkoitettu syliin saakka. Tällä tavalla yritän itsekin jaksaa jatkaa eteenpäin. :hug:

*muoks* Olen myös kokenut kemiallisen raskauden ja alkuraskauden keskenmenon. Ne vaan ei tunnu missään menetetyn lapsen rinnalla.

 

[vieras 2]

Minua auttoi niin yksinketainen asia, että tein luettelon elämässäni tapahtuneista suruista ja laitoin ne "suurin suru" -järjestykseen. Kuulostaa hölmöltä, mutta auttoi minua asettamaan suruni keskenmenosta oikeisiin mittasuhteisiin. Tämä tietysti voi toimia vain, jos elämän aikana on ollut tarpeeksi suruja. Itse olin siinä "onnellisessa" asemassa, että oli mistä valita.

 

[kidetär]

Minulla oli yksi lapsi ja sen jälkeen 4 peräkkäistä tuulimunaa vuoden sisällä. Mut en antanut periksi ja sit tärppäsi. Eli uutta yritystä kehiin :hug: