J
Jamppa
Vieras
On se ihmeelinen tämä ihmisen elämä. Ensin onnea sitten surua! Molempia olotiloja on vaikea elää. Kun pitkinä öinä yrittää saada selvyyttä miksi ja miksi muinulle. Kyyneleet ja kaipaus toista kohtaan on valtava. Ei toivoisi kenenkään sellaista tuskan merta läpikäyvän. Sitten vielä kun kaikkensa pyrkii tekemään juuri niin kuin oikein on ja palvoo rakastettuaan, huomaakin tehneensä väärin ja liiaksi. Rakkaus, hellyyden tarve on mutta toinen ei sitä huomaa tai ei halua ilmaista.
Sitten sitä jo alkaa ajatella vaihtoehto. On oltava toinen! Ja toivoo jos näin on, ettei uusi olisi ns. väliaikainen käyttäjä ja "hyväksikäyttäjä...mutta?
Tämä on todella ihmeellistä. En tiedä sitten jos ero tulee, että avautuuko hänen ajatukset ja silmänsä menneeseen mitenkään, mutta toivoisi ainakin että joskus hän sitten osaisi arvostaa itselleen niitä "unohdetun elämän" hyviä hetkiä.
Nyt on se hetki kun pitää vaan elää eteen päin ja katsoa korjaantuko tilanne. Vaikeinta on ehkä miettiä niitä omia tunteita jotka ehkä joutuu hukuttamaan ja ajan kanssa unohtamaan?
Sitä toivoo tietysti, että jos tilanne päätyy eroon, niin asiat olis selvitetty, ja syy löytyisi. Koska kuitenkin tunne on se että kenenkään tunne-elämä ei voi niin täysin loppua? Taustalla on jokin asia joka hämmentää ajatukset sekaisin?
Viimeksi muokattu: