Ajattelin avautua asiasta, josta en ole oikein kellekään kehdannut puhua. Nyt on kuitenkin pakko tänne kirjoittaa. En tiedä, mitä muutakaan.
Elikkäs aloin seurustelemaan tossa kohta kaksi vuotta sitten yhden nuoren miehen kanssa. Muutettiin aika pian yhteen. Alusta asti hänellä on ollut ongelmana henkinen erektio-ongelma, joka johtuu hänen lapsuudestaan. Ensimmäisen vuoden olin pelkästään hänen tukena. Kuuntelin häntä ja omat tunteeni jäivät sivuun. Vaikka välillä itkin ja minuun sattui että miksei meillä voi olla normaalia seksiä. Lopulta kuitenkin aina päädyin lohduttamaan häntä ja yritin jaksaa. Käytännössä itse annoin hänelle koko ajan, mutta en saanut häneltä mitään takaisin. Näin kuitenkin aina toivon pilkahduksia, että asiat voisivat muuttua. Jos hän vain muuttuisi itsevarmemmaksi, meillä olisi mitä mahtavin suhde. Toisinaan hän ollut yhtäkkiä paljon itsevarmempi ja silloin meillä ei ole ollut juuri mitään ongelmia ja suhde on tuntunut parhaimmalta, mitä koskaan aikaisemmin kenenkään kanssa. Seksikin on ollut hyvää, kun se on onnistunut.
Vähitellen tämä ongelma alkoi nakertamaan mua yhä enemmän. Joka kerta kun puhuin tunteistani ja itkin, hän ei tuntunut ymmärtävän. Yritti aina vain käskeä mua rauhoittumaan ja älä ole noin ja näin. Sain usein kuulla "just tuota sun reaktiota mä pelkään...". Yritin olla rauhassa, mutta mä en voinut mun surulle ja ahdistukselle mitään, se alkoi vähitellen muuttumaan niin syväksi ja sietämättömäksi. Itsetuntoni, naiseuteni ja kaikki alkoivat rapistumaan. Tällä hetkellä en koe, että mulla olis mitään oman arvon tunnetta. Toisinaan vihaan itseäni niin paljon, että on vaikea elää. Mahassa on koko aika möykky ja pelkään, että kun lähestyn miestä, hän ei taaskaan pysty. Hän usein vain vaipuu omaan itsesääliinsä ja sieltä ei ole pois tulemista. Ihan sama olenko millä tavalla tahansa, en pysty vaikuttamaan häneen. Välillä hän jopa esittää mulle, että olisi siinä, mutta kyllä mä näen sen saman tien jos hän ei ole. Se sattuu mua todella paljon. Luottamukseni häntä kohtaan on alkanut toden teolla rapistumaan. Hän lupaa jatkuvasti muuttua ja olla sanansa arvoinen, mutta hän ei ole. En jaksa häneen valheitaan enää.
noin 3kk vuoden seurustelun jälkeen, menin ihan sekaisin. Oma identiteetti ja seksuaalisuus ihan hukassa. Huonossa tilanteessa tapasin yhden vanhan heilan sattumalta ja vietettiin päivä yhdessä. Olin todella huurussa. Muistan, että maattiin kalliolla kesällä vierekkäin. Edelleen se möykky mahassa ja se halu, että mun oma rakas mua kerrankin koskisi mua niin sekoitti mun pääni. En jaksanut sitä häpeää ja kipua. Tunsin tulleeni tien päähän. Harrastettiin siinä sitten seksiä. Samalla vain tuijotin taivaaseen enkä ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Olin ihan shokissa enkä osannut olla siinä. Kun se loppui, hän sanoi "taidettiin molemmat tarvita tätä". Aloin itkemään, sillä en todellakaan tarvinnut tätä. Omaa kultaa halusin, mutta hän ei mua. Sellainen sattuu niin paljon, että en tiedä miten päin olla. Vaikea edes ajatella asiaa, koska tuntuu niin pahalta.
Kerroin avomiehelleni tuosta, hän ei ollut yhtään yllättynyt asiasta ja ilmeisesti nieli sen, mitä olin tehnyt. Päädyttiin jatkamaan suhdetta, olin valmis korjaamaan kaiken. Hänet minä halusin. Asiat oli edelleen hyvin vaikeita, eikä tuntunut loppua näkyvän. Hänen ongelmansa yhä palautui enkä saanut mitään pysyvää luottamusta häneen. Syksy tuli ja aloin vähitellen toden teolla uupumaan. Vähitellen aloin valumaan psykoottiseen tilaan. Aloin raivoomaan miehelleni, paiskomaan tavaroita, itkemään hysteerisesti. Muutaman kerran muistan tönäisseeni häntä, kun hän tuli taas selittämään mulle valheita siitä kuinka asiat paranisi. Hän ei niitä parantunut, vaikka itse olin valmis kantamaan omista teoista vastuuni. Välillä mietin itsemurhaa. En myöskään osannut lähteä suhteesta, sillä en enää kestänyt häpeää, että näin kauan olin yrittänyt olla hänen kanssaan ja seksi ei toiminut. Itsetuntoni oli niin riekalaleina. En osannut nähdä mitään toivoa itsessäni. Aloin rakentamaan itselleni vaatekaappiin paikkaa, jossa oleilin. Houreissani olin sanonut "en voi tulla pois täältä.. tää on mun paikka.. mun kuuluu olla täällä.. en enää pyydä mitään.."
Tähän paikkaan menin aina, kun seksi ei onnistunut. Itkin silmät päästäni ja selitin itselleni, että sun kuuluu olla täällä, et voi tulla ulos. "Sä ansaitset tän, sulla ei ole mitään."
Joulu hiipi vähitellen, en tiedä missä vaiheessa aloin vähän toipua (on vaikea muistaa näitä asioita tarkalleen, sillä ajantajuni on ollut hyvin hataraa). Ehkä siinä vaiheessa, kun mieheni itsetunto taas hetkellisesti parani. Oli kuukaus mitä parasta aikaa. Seksi taas sujui, ei ollut mitään ongelmaa. Aloin vähitellen luottamaan mieheeni ja uskomaan, että olisi mahdollisuus jollekin pysyvämmälle. Vaikka tietysti välillä vielä tuntui mahassa pahalta kaikki ja koin huonompia päivä, silti jaksoin eteen päin ja yhdessä toimittiin. Aloin kiintymään häneen, ehkä enemmän kuin koskaan. Aikaisemmin ei ollut näin pitkään ollut sujuvaa, joten normaali kiintymys ei ole onnistunut. Mikä sekin on minua harmittanut äärimmäisen paljon, sydäntä oikein särkee ajatella.
Kaikki kuitenkin romahti uuden vuoden jälkeen. Hänen ongelmansa palautui ja hän alkoi taas selittämään mulla samoja vanhoja asioita joita hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään. Kerta rykäisystä hänen itsetuntonsa aleni. Pyysin ja olen pyytänyt koko suhteen ajan, että hän ei lupailisi mulle turhia. En kestä sitä kaiken tän jälkeen. Hän on kuitenkin jatkanut sitä ja 5min senkin jälkeen kun olen asiasta sanonut hän tulee sinisillä silmillään mulle selittämään vaikka näen hänen silmistään, että hän ei ole siinä. Kyllä mä aistin, kun hän tosissaan. Se on aivan erilaista silloin.
En ole pitkään aikaan osannut häntä enää lohduttaa, sillä olen itse jäänyt niin vajaaksi. Tämä kaikki on saanut minussa hirveän tunnemyrskyn käyntiin. On vaikea hallita vihaani. Tiedän tasan ne kipeät tunteet, mitkä ovat siellä vihan takana, mutta en saa niille tunteille mitään tyydytystä, sillä mieheni ei päästä minua kuitenkaan lähelle. Olen puhunut niistä hänelle, mutta sekään ei auta. Hän siinäkin tilanteessa vain selittää kuinka parantaa tapansa ja kuitenkin hän vaipuu itsesääliin, sen sijaan kuin olisi siinä minua varten.
Ärsyttävintä on se, että jos hän ei pelkäisi kyvyttömyyttään ja huonoa itsetuntoaan meillä ei olisi mitään hätää. Se pelko aiheuttaa tämän kaiken vyöryämisen, joka lopulta itse toteuttaa itseään. Minusta se vain ei ole kiinni, sillä en mitenkään voi muuttaa asiaa. Olen yrittänyt kaikenlaisia suhtautuisia, sitäkin, että asuisin hetken muualla ja hän saisi aikaa selvittää omaa päätään. Sekään ei ole auttanut. Oman mittani venyttäminen näiden kipujen päälle on saanut mussa esiin agressiivista käytöstä, mitä mulla ei koskaan ennen ole ollut. Pelkään menettää malttini, koska kipuni ovat niin syviä ja loputtomia. En tiedä, mitä tehdä. Muutaman kerran kun olen ollut mieheni lähellä ja seksi ei ole onnistunut olen yhtäkkiä lyönyt häntä ja painanut hänet maahan ettei hän kohtelisi mua enää näin. En tiedä onko tämä joku eläinreaktio minussa, kun on niin pitkään minua sorrettu ja tunteilla pelleilty. En siltikään koe sitä oikeutetuksi, mutta en tiedä mitä tehdä. En halua kellekään mitään pahaa. Tämäkin häpeä, mitä olen tehnyt alkaa käydä sietämättömäksi. Koen olevani todella pahassa solmussa. Käyttäydyn sillä tavalla, kuin en todellakaan haluaisi. Toivoisin, että mieheni saisi itsensä kuntoon, että me voitais yhdessä parantaa tätä. Molemmat kantaa vastuu teoistaan. Mutta miten mä voin kantaa yksin?
Edellisenä iltana sekosin taas siinä tilanteessa ihan täysin. Paiskasin lamppua rikki ja yläkerta meni ihan mullin mallin. Revin jossain vaiheessa poikaystävääni hiuksistakin ja potkaisin. Hävettää ihan kauheasti tämä käytös, yritän olla rauhassa, mutta olen jo niin pitkään venyttänyt. Sen kohtauksen jälkeen olen itse yrittänyt pysyä loitolla, sillä en halua jatkaa tällaista käytöstä. Koen tehneeni niin väärin ja omatuntoani kolkuttaa.
Miten tästä tilanteesta pääsee ulos? En yhtään tiedä, mitä tehdä. Haluaisin tämän suhteen toimivan, mutta se raja tuntuu jo menneen. Siltikään en osaa lähteä. Jos, mietin että joskus olisin jonkun toisen kanssa, sekin tuntuu aivan mahdottomalta. En kestä sitä häpeää, että olen fyysisesti satuttanut jotakin kun en oikeasti kellekään mitään pahaa tarkoita. Koen sen epäoiketutuksi että sitten olisin vilpittömästi jonkun muun kanssa. Tätä on todella vaikeata kantaa sisällään, hävettää tätä tännekin kirjoittaa. Pelkään tuomitsemista, mutta mä en todellakaan halua tällä tavalla käyttäytyä. Haluaisin olla vastuullinen virheistäni.
Olisiko jollain jotain neuvoa? Alkaa olee vaihtoehdot aika vähissä kaiken suhteen.
Elikkäs aloin seurustelemaan tossa kohta kaksi vuotta sitten yhden nuoren miehen kanssa. Muutettiin aika pian yhteen. Alusta asti hänellä on ollut ongelmana henkinen erektio-ongelma, joka johtuu hänen lapsuudestaan. Ensimmäisen vuoden olin pelkästään hänen tukena. Kuuntelin häntä ja omat tunteeni jäivät sivuun. Vaikka välillä itkin ja minuun sattui että miksei meillä voi olla normaalia seksiä. Lopulta kuitenkin aina päädyin lohduttamaan häntä ja yritin jaksaa. Käytännössä itse annoin hänelle koko ajan, mutta en saanut häneltä mitään takaisin. Näin kuitenkin aina toivon pilkahduksia, että asiat voisivat muuttua. Jos hän vain muuttuisi itsevarmemmaksi, meillä olisi mitä mahtavin suhde. Toisinaan hän ollut yhtäkkiä paljon itsevarmempi ja silloin meillä ei ole ollut juuri mitään ongelmia ja suhde on tuntunut parhaimmalta, mitä koskaan aikaisemmin kenenkään kanssa. Seksikin on ollut hyvää, kun se on onnistunut.
Vähitellen tämä ongelma alkoi nakertamaan mua yhä enemmän. Joka kerta kun puhuin tunteistani ja itkin, hän ei tuntunut ymmärtävän. Yritti aina vain käskeä mua rauhoittumaan ja älä ole noin ja näin. Sain usein kuulla "just tuota sun reaktiota mä pelkään...". Yritin olla rauhassa, mutta mä en voinut mun surulle ja ahdistukselle mitään, se alkoi vähitellen muuttumaan niin syväksi ja sietämättömäksi. Itsetuntoni, naiseuteni ja kaikki alkoivat rapistumaan. Tällä hetkellä en koe, että mulla olis mitään oman arvon tunnetta. Toisinaan vihaan itseäni niin paljon, että on vaikea elää. Mahassa on koko aika möykky ja pelkään, että kun lähestyn miestä, hän ei taaskaan pysty. Hän usein vain vaipuu omaan itsesääliinsä ja sieltä ei ole pois tulemista. Ihan sama olenko millä tavalla tahansa, en pysty vaikuttamaan häneen. Välillä hän jopa esittää mulle, että olisi siinä, mutta kyllä mä näen sen saman tien jos hän ei ole. Se sattuu mua todella paljon. Luottamukseni häntä kohtaan on alkanut toden teolla rapistumaan. Hän lupaa jatkuvasti muuttua ja olla sanansa arvoinen, mutta hän ei ole. En jaksa häneen valheitaan enää.
noin 3kk vuoden seurustelun jälkeen, menin ihan sekaisin. Oma identiteetti ja seksuaalisuus ihan hukassa. Huonossa tilanteessa tapasin yhden vanhan heilan sattumalta ja vietettiin päivä yhdessä. Olin todella huurussa. Muistan, että maattiin kalliolla kesällä vierekkäin. Edelleen se möykky mahassa ja se halu, että mun oma rakas mua kerrankin koskisi mua niin sekoitti mun pääni. En jaksanut sitä häpeää ja kipua. Tunsin tulleeni tien päähän. Harrastettiin siinä sitten seksiä. Samalla vain tuijotin taivaaseen enkä ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa. Olin ihan shokissa enkä osannut olla siinä. Kun se loppui, hän sanoi "taidettiin molemmat tarvita tätä". Aloin itkemään, sillä en todellakaan tarvinnut tätä. Omaa kultaa halusin, mutta hän ei mua. Sellainen sattuu niin paljon, että en tiedä miten päin olla. Vaikea edes ajatella asiaa, koska tuntuu niin pahalta.
Kerroin avomiehelleni tuosta, hän ei ollut yhtään yllättynyt asiasta ja ilmeisesti nieli sen, mitä olin tehnyt. Päädyttiin jatkamaan suhdetta, olin valmis korjaamaan kaiken. Hänet minä halusin. Asiat oli edelleen hyvin vaikeita, eikä tuntunut loppua näkyvän. Hänen ongelmansa yhä palautui enkä saanut mitään pysyvää luottamusta häneen. Syksy tuli ja aloin vähitellen toden teolla uupumaan. Vähitellen aloin valumaan psykoottiseen tilaan. Aloin raivoomaan miehelleni, paiskomaan tavaroita, itkemään hysteerisesti. Muutaman kerran muistan tönäisseeni häntä, kun hän tuli taas selittämään mulle valheita siitä kuinka asiat paranisi. Hän ei niitä parantunut, vaikka itse olin valmis kantamaan omista teoista vastuuni. Välillä mietin itsemurhaa. En myöskään osannut lähteä suhteesta, sillä en enää kestänyt häpeää, että näin kauan olin yrittänyt olla hänen kanssaan ja seksi ei toiminut. Itsetuntoni oli niin riekalaleina. En osannut nähdä mitään toivoa itsessäni. Aloin rakentamaan itselleni vaatekaappiin paikkaa, jossa oleilin. Houreissani olin sanonut "en voi tulla pois täältä.. tää on mun paikka.. mun kuuluu olla täällä.. en enää pyydä mitään.."
Tähän paikkaan menin aina, kun seksi ei onnistunut. Itkin silmät päästäni ja selitin itselleni, että sun kuuluu olla täällä, et voi tulla ulos. "Sä ansaitset tän, sulla ei ole mitään."
Joulu hiipi vähitellen, en tiedä missä vaiheessa aloin vähän toipua (on vaikea muistaa näitä asioita tarkalleen, sillä ajantajuni on ollut hyvin hataraa). Ehkä siinä vaiheessa, kun mieheni itsetunto taas hetkellisesti parani. Oli kuukaus mitä parasta aikaa. Seksi taas sujui, ei ollut mitään ongelmaa. Aloin vähitellen luottamaan mieheeni ja uskomaan, että olisi mahdollisuus jollekin pysyvämmälle. Vaikka tietysti välillä vielä tuntui mahassa pahalta kaikki ja koin huonompia päivä, silti jaksoin eteen päin ja yhdessä toimittiin. Aloin kiintymään häneen, ehkä enemmän kuin koskaan. Aikaisemmin ei ollut näin pitkään ollut sujuvaa, joten normaali kiintymys ei ole onnistunut. Mikä sekin on minua harmittanut äärimmäisen paljon, sydäntä oikein särkee ajatella.
Kaikki kuitenkin romahti uuden vuoden jälkeen. Hänen ongelmansa palautui ja hän alkoi taas selittämään mulla samoja vanhoja asioita joita hän ei kuitenkaan pystynyt pitämään. Kerta rykäisystä hänen itsetuntonsa aleni. Pyysin ja olen pyytänyt koko suhteen ajan, että hän ei lupailisi mulle turhia. En kestä sitä kaiken tän jälkeen. Hän on kuitenkin jatkanut sitä ja 5min senkin jälkeen kun olen asiasta sanonut hän tulee sinisillä silmillään mulle selittämään vaikka näen hänen silmistään, että hän ei ole siinä. Kyllä mä aistin, kun hän tosissaan. Se on aivan erilaista silloin.
En ole pitkään aikaan osannut häntä enää lohduttaa, sillä olen itse jäänyt niin vajaaksi. Tämä kaikki on saanut minussa hirveän tunnemyrskyn käyntiin. On vaikea hallita vihaani. Tiedän tasan ne kipeät tunteet, mitkä ovat siellä vihan takana, mutta en saa niille tunteille mitään tyydytystä, sillä mieheni ei päästä minua kuitenkaan lähelle. Olen puhunut niistä hänelle, mutta sekään ei auta. Hän siinäkin tilanteessa vain selittää kuinka parantaa tapansa ja kuitenkin hän vaipuu itsesääliin, sen sijaan kuin olisi siinä minua varten.
Ärsyttävintä on se, että jos hän ei pelkäisi kyvyttömyyttään ja huonoa itsetuntoaan meillä ei olisi mitään hätää. Se pelko aiheuttaa tämän kaiken vyöryämisen, joka lopulta itse toteuttaa itseään. Minusta se vain ei ole kiinni, sillä en mitenkään voi muuttaa asiaa. Olen yrittänyt kaikenlaisia suhtautuisia, sitäkin, että asuisin hetken muualla ja hän saisi aikaa selvittää omaa päätään. Sekään ei ole auttanut. Oman mittani venyttäminen näiden kipujen päälle on saanut mussa esiin agressiivista käytöstä, mitä mulla ei koskaan ennen ole ollut. Pelkään menettää malttini, koska kipuni ovat niin syviä ja loputtomia. En tiedä, mitä tehdä. Muutaman kerran kun olen ollut mieheni lähellä ja seksi ei ole onnistunut olen yhtäkkiä lyönyt häntä ja painanut hänet maahan ettei hän kohtelisi mua enää näin. En tiedä onko tämä joku eläinreaktio minussa, kun on niin pitkään minua sorrettu ja tunteilla pelleilty. En siltikään koe sitä oikeutetuksi, mutta en tiedä mitä tehdä. En halua kellekään mitään pahaa. Tämäkin häpeä, mitä olen tehnyt alkaa käydä sietämättömäksi. Koen olevani todella pahassa solmussa. Käyttäydyn sillä tavalla, kuin en todellakaan haluaisi. Toivoisin, että mieheni saisi itsensä kuntoon, että me voitais yhdessä parantaa tätä. Molemmat kantaa vastuu teoistaan. Mutta miten mä voin kantaa yksin?
Edellisenä iltana sekosin taas siinä tilanteessa ihan täysin. Paiskasin lamppua rikki ja yläkerta meni ihan mullin mallin. Revin jossain vaiheessa poikaystävääni hiuksistakin ja potkaisin. Hävettää ihan kauheasti tämä käytös, yritän olla rauhassa, mutta olen jo niin pitkään venyttänyt. Sen kohtauksen jälkeen olen itse yrittänyt pysyä loitolla, sillä en halua jatkaa tällaista käytöstä. Koen tehneeni niin väärin ja omatuntoani kolkuttaa.
Miten tästä tilanteesta pääsee ulos? En yhtään tiedä, mitä tehdä. Haluaisin tämän suhteen toimivan, mutta se raja tuntuu jo menneen. Siltikään en osaa lähteä. Jos, mietin että joskus olisin jonkun toisen kanssa, sekin tuntuu aivan mahdottomalta. En kestä sitä häpeää, että olen fyysisesti satuttanut jotakin kun en oikeasti kellekään mitään pahaa tarkoita. Koen sen epäoiketutuksi että sitten olisin vilpittömästi jonkun muun kanssa. Tätä on todella vaikeata kantaa sisällään, hävettää tätä tännekin kirjoittaa. Pelkään tuomitsemista, mutta mä en todellakaan halua tällä tavalla käyttäytyä. Haluaisin olla vastuullinen virheistäni.
Olisiko jollain jotain neuvoa? Alkaa olee vaihtoehdot aika vähissä kaiken suhteen.
