Miten selviän koskaan?

["Minkkis"]

Mies irtisanoi asunnon eilen. Isku vasten kasvoja. 2-vuotta olin vannonut eron nimeen, työstänyt asiaa sisälläni, miettinyt kuinka sitten taas olisin onnellinen, kuinka voisin taas elää ja olla se joka joskus olin...

3-vuotta sitten minusta tuli äiti. Olen onnellinen siitä nyt, silloin en. Kaikki muuttui, menetin ystäviä, työni, harrastukseni, kaiken sen minkä takia olin minä, kaiken mikä elämässäni oli ollut tärkeää. Tilalle tuli omituinen, vieras ihminen, jota en tuntenut. Opin rakastamaan tätä pientä ihmettä. Kaiken tuon keskellä kävin valtavaa taistelua tunteistani mieheeni. Taistelua hänen maailmaansa vastaan, sitä maailmaa jonka täytti ura ja kaikki sen ympärillä. Minä luovuin kaikesta, hän ei mistään. 200 erossa vietettyä päivää vuodessa ei tuntunut miltään aikaisemmin, sitten aivan yhtäkkiä se merkitsi kaikkea. Jouduin luopumaan kaikesta mikä minulle oli rakasta ja tärkeää. Elin vain perheelleni ja yritin löytää syitä tukea miestäni uralllaan kaikkina niinä yksinäisinä ja kuoleman hiljaisina hetkinäni.

2-vuotta sitten päätin, että elämä muuttuu. Minun ei tarvitse elää elämääni kenenkään muun kautta. Kaikki tunteeni kuoletin, lopetin välittämisen ja aloin ajatella itseäni. Mietin, vielä jonakin päivänä olen tarpeeksi vahva lähtemään ja jatkamaan sitä elämää, minkä menetin.
Jokaisena näinä päivänä olen miettinyt eroa, uskaltamatta sitä tehdä. Viimeiset kuukaudet olen vihannut miestäni. En ole keksinyt ainuttakaan syytä miksi jatkaisimme toistemme kanssa, paitsi lapsemme ja yhteiset 8-vuotta. Olen katsonut mieheni kitumista epätoivossa tietäessään menettävänsä perheensä, menettäessään minut, lastaan ei koskaan. Mikään ei ole saanut minua muuttamaan mieltäni. Tekemään mitään toisin, yrittämään korjata rikki mennyttä.

Olen salaa selannut asuntoja, miettinyt kaiken valmiiksi. Eilen kun mies sanoi irtisanoneen kotimme, isku oli minulle liikaa. Lyyhistyin maahan kykenemättä nousta ylös. Itkin ja kärsin. Mietin mitä minulle jää, olen menettänyt kaikki sen vuoksi, että elin tätä elämää perheelleni 3-vuotta. Nyt kaikelta putoaa pohja, kaikki murenee käsiini. Se perhe ja elämä, minkä vuoksi olen kaikesta luopunut, kaikkeni tehnyt, se perhe ei ole enää olemassa. Minulla ei ole enää sitäkään.

En ymmärrä miten koskaan selviän tästä. Miten voin olla näin palasina, rikki...
Miksi minulle tuli tämä olo. Miksi minulle tuli tämä suru. Miksi minä en nyt ole onnellinen kun viimeinen toinen meistä uskaltaa päästää irti. Miksi minulle tuli tämä tunne, että teemme elämämme suurimman virheen. Miksi nyt ensimmäisen kerran elämämme aikana minä kadun kaikkia ajatuksiani, kadun kaikkea mitä jätin tekemättä tai tein, että olemme nyt tässä tilanteessa. Jos saisin vielä, muuttaisin kaiken entiselleen. Sen tiedän, että mitään en tekisi varmasti toisin, katkeruuteni on liian kova ja viha liian suuri anteeksi annettavaksi koskaan. Silti en voi hyväksyä eroa, en voi ymmärtää, että menetän sen kaiken, minkä takia joskus luovuin niin paljosta elämässäni.

Kiitos jos jaksoit lukea. Itkettää.... :'(

 

[Täh?]

Nyt en kyllä saanut mitään tolkkua. Mitä oikein haluat elämältäsi?

 

[himpatti]

Nyt en ymmärrä? Halusit itse erota tai kuoletit siis tunteesi ja mitä.. sitten kun miehesikin on sen viimein ymmärätnyt,sinä et haluakaan??

 

["Minkkis"]

Nyt en ymmärrä? Halusit itse erota tai kuoletit siis tunteesi ja mitä.. sitten kun miehesikin on sen viimein ymmärätnyt,sinä et haluakaan??

Niin. Tuolta minusta juuri tuntuu, enkä ymmärrä sitä asiaa. En ymmärrä miten minusta voi tuntua juuri tuolta. En voi ymmärtää miten olin niin valmis eroon kokoajan ja nyt kun se tulee, pelkään sitä enemmän kuin koskaan.

 

["hmm"]

tä?

 

[Anatolia]

[QUOTE="Minkkis";25539407]Niin. Tuolta minusta juuri tuntuu, enkä ymmärrä sitä asiaa. En ymmärrä miten minusta voi tuntua juuri tuolta. En voi ymmärtää miten olin niin valmis eroon kokoajan ja nyt kun se tulee, pelkään sitä enemmän kuin koskaan.[/QUOTE]
Ero on askel tuntemattomaan. Ei ihme, jos se pelottaa.

Olen kuullut sanottavan, että juuri ennen uutta ja parempaa elämää ihminen on pelokkaampi, epävarmempi, ja enemmän ns. pohjalla kuin koskaan. Ja uskon että se on totta. Mutta kun sen yli pääsee niin on helpompi olla, elää ja hengittää

Ei ero varmaan koskaan helppoa ole. Helpointa olisi jäädä tuttuun, vaikkakin surkeaan, tilanteeseen. Ero on usein vahvan ihmisen ratkaisu.

Ja hei, sä selviät kyllä. Sä pärjäät

 

[Kuumin hiekka aavikolla]

Kyllä selviät! Kun on pakko selvitä, niin ihmeellisesti se voima vaan löytyy jostakin!

 

["Lissu"]

Onko niin, että et halua enää olla parisuhteessa miehen kanssa, mutta et haluaisi jäädä yksinkään? Tuon kyllä ymmärrän.

Jos katsot elämääsi 10 vuotta eteenpäin, niin näetkö itsesi miehesi kanssa?

Ota päivä kerrallaan... kaiken ei tarvitse ratketa heti ekana iltana. Rakenna itsellesi uusi oma elämä pala kerrallaan, rauhassa.

 

[werw]

Nyt käyt hakemassa ammattiapua! Ja jos vielä mahdollista menette parisuhdeterapiaan! Kuulostaa hyvin tyypilliselle nuoren perheen kriisille ja ongelmille. Vielä ei ole myöhäistä!

 

[säpäle]

:hug: Tottakai se tuntuu pahalta, jos joku muu tekee sen lopullisen päätöksen yhtäkkiä puolestasi. Ja vaikka olisit tehnyt lopullisen päätöksen itse.

Oletteko siis puhuneet tästä asiasta aiemmin miehesi kanssa, vai yllättikö hänen ratkaisunsa?

Yritä vain koota ajatuksesi ihan rauhassa ja järjestää asiat tilanteen mukaan. Ja sure, jos siltä tuntuu.

 

["vieras"]

Turha itkeä kun maito on jo maassa.

Kuulostat siltä, että olet sekaisin etkä tiedä mitä haluat elämältä. Hoidata päänsisuksesi järjestykseen, ja ala sitten rakentamaan elämääsi uudelleen.

Kyllä se mies tulee takaisin, jos osoitat, että olet perheesi arvoinen ja TSEMPPAAT.

 

["Minkkis"]

Nyt en kyllä saanut mitään tolkkua. Mitä oikein haluat elämältäsi?

En tiedä. Luulin tietäväni, mutta näköjään en todellakaan tiedä.

Olen katkera, ollut kaikki nämä vuodet. Syytän miestäni monista asioista elämässämme. Olen oikeasti joutunut elämään vain sen mukaan, mikä hänelle käy ja mikä ei. Koko elämämme on pyörinyt hänen ja hänen unelmiensa ympärillä. Sitä minä en kestänyt ja ajan mittaan aloin vihaamaan elämääni.

Nyt kun minulla on mahdollisuus aloittaa siitä, mistä haaveilin, en tiedäkään enää mitä se on. Olen yksinäinen, luopunut ihmisistä ympärilläni, rakentanut elämäni perheeni varaan. Nyt kun perheeni hajoaa, minä en näe enää mitään mitä minulle jää.

Onko normaalia, että vaikka kuinka toivoo ja haluaa eroa ja kun se päivä koittaa, mikään ei enää tunnukaan oikealta?

 

[Wc Ankka]

Olet ajatellut että pääset pois oman aikataulusi mukaan. Nyt mies ehtikin ensin ja sinä olet shokissa, kun menetätkin tutun ja turvallisen. Siihen ois ollut helppo jäädä ja pitää sitä toista roikkumassa menettämisen pelossa, toi vallantunnettakin kivasti? Ja nyt se onkin sitten ohi.

Hyvin sä selviät.

 

["Minkkis"]

Ero on askel tuntemattomaan. Ei ihme, jos se pelottaa.

Olen kuullut sanottavan, että juuri ennen uutta ja parempaa elämää ihminen on pelokkaampi, epävarmempi, ja enemmän ns. pohjalla kuin koskaan. Ja uskon että se on totta. Mutta kun sen yli pääsee niin on helpompi olla, elää ja hengittää

Ei ero varmaan koskaan helppoa ole. Helpointa olisi jäädä tuttuun, vaikkakin surkeaan, tilanteeseen. Ero on usein vahvan ihmisen ratkaisu.

Ja hei, sä selviät kyllä. Sä pärjäät

ja nyt minä itken. :') kiitos.

 

[kiyoko]

Surullinen teksti.

Uusi elämä tuntuu ihan varmasti pelottavalta. Mutta luehan uudelleen tuo mitä kirjoitit. Ja mieti sitten haluatko elää seuraavatkin 8 vuotta jonkun toisen unelmaa? Et varmaan

Eli eteenpäin, sano mummo lumessa. Aika parantaa haavat kunhan et jää murehtimaan menneitä. Ihan varmasti sä pärjäät, oothan pärjänny tähänkin asti melkeen yksin. Onnea uuteen elämään!

 

["Minkkis"]

Kyllä selviät! Kun on pakko selvitä, niin ihmeellisesti se voima vaan löytyy jostakin!

Tätä asiaa olen tolkuttanut itselleni tämän 2-vuotta. Miksi en nyt vain enää ole siitä ollenkaan varma. Sitä kai se on, että on luovuttava jostain, että voi loytää jotain kaunista tilalle.

kiitos sinulle.

 

[***]

Tuntuu, että tässä on ollut väärä "vihan kohde". Sisälläsi ollut paha olo on ollut jostain muusta johtuvaa, mutta "syylliseksi" on nimetty rakas, koska oikeaa vihan aiheuttajaa ei ole pystytty kohtaamaan. Ihminen kiukuttelee kaikista rakkaimmallensa. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa.

Ja elämä ei mene hukkaan 3 vuodessa. Urasi odottaa siitä mihin sen jätit. Sinulla on kotona jotain maailman kalleinta, joka ei sinua koskaan unohda kuten työpaikassasi käy aikanaan.

Tsemppiä ja kohtaa sisimpäsi.

 

["Minkkis"]

[QUOTE="Lissu";25539440]Onko niin, että et halua enää olla parisuhteessa miehen kanssa, mutta et haluaisi jäädä yksinkään? Tuon kyllä ymmärrän.

Jos katsot elämääsi 10 vuotta eteenpäin, niin näetkö itsesi miehesi kanssa?

Ota päivä kerrallaan... kaiken ei tarvitse ratketa heti ekana iltana. Rakenna itsellesi uusi oma elämä pala kerrallaan, rauhassa.[/QUOTE]

Luulen, että se on juurikin sitä. Tai ainakin suurta pelkoa siitä, kuinka koskaan selviän yksinäni, lapsen kanssa. Mieheni on aina pitänyt meistä huolta, aina on ollut kaikki viimeisenpäälle ja enemmänkin. Joskus mietin, että sillä on väliä miten paljon on maallista mammonaa ja muuta, mutta eron syy on aika pitkälti siinä, että se ei tee kuitenkaan ihmistä onnelliseksi. Minä haluan jonkun, jonka kanssa voin elää, viettää aikaa, katsoa kun lapseni kasvaa. Minulle ei ole väliä onko pihassa borche vai fiat. Näinä vuosina olen oppinut, että minulle merkitsee se, mitä on olla onnellinen toisesta ihmisestä. Ei se, mitä on olla onnellinen hänen tuomastaan mammonasta.

10 vuoden päästä en näe itseäni tässä parisuhteessa. Tässä perheessä näen ja tuon ihmisen rinnalla, mutta en tässä elämässä. En ole onnellinen. Vihaan enemmän kuin rakastan. Miehessä ei ole mitään vikaa, mutta hänen elämäntyylissään paljonkin. En koskaan pysty kuvittelemaan elämääni tässä 10 vuoden päästä.

 

["Minkkis"]

Nyt käyt hakemassa ammattiapua! Ja jos vielä mahdollista menette parisuhdeterapiaan! Kuulostaa hyvin tyypilliselle nuoren perheen kriisille ja ongelmille. Vielä ei ole myöhäistä!

Olen käynyt yksilöterapiassa sairastettuani vaikean synnytyksen jälkeisen masennuksen. Sen sivun olen elämässäni käynyt täysin läpi ja terapia lopetettu vuosi sitten.
Olemme käyneet miehen kanssa pariterapiassa kohta 8kk:ta.

Sitä en tiedä voisiko joku, esim. psykoterapia auttaa minua antamaan anteeksi miehelleni ja unohtamaan kaiken. Siihen minulle ei kuitenkaan enää jätetty aikaa.

 

["Noo"]

Ero on aina pieni kuolema, olisi elämä sitten ollut millaista paskaa vain.

Kuljet eteenpäin päivän kerrallaan ja löydät entistä viisaamman entisen itsesi pikkuhiljaa.

Kaikkea muuta saa katua muttei elämättä jätettyä omaa elämää.

 

["Minkkis"]

:hug: Tottakai se tuntuu pahalta, jos joku muu tekee sen lopullisen päätöksen yhtäkkiä puolestasi. Ja vaikka olisit tehnyt lopullisen päätöksen itse.

Oletteko siis puhuneet tästä asiasta aiemmin miehesi kanssa, vai yllättikö hänen ratkaisunsa?

Yritä vain koota ajatuksesi ihan rauhassa ja järjestää asiat tilanteen mukaan. Ja sure, jos siltä tuntuu.

Kiitos, halit takaisin.

Olemme puhuneet asiasta. Olemme käyneet kaikki asiat läpi. Olimme molemmat tietoisia mihin ajauduimme. Minulle eron ajatteleminen ei ottanut lujille, koska olin työstänyt eroamme useamman vuoden. Mies murtui täysin, vaikka tiedosti minun tunteeni häntä kohtaan. Mieheni aloitti oman eroprosenssinsa puolisen vuotta sitten ja tuli eilen päätökseensä. Eli ei, hänen ratkaisunsa ei yllättänyt, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että se todella sattuu minuun ja lujaa sattuukin.

 

[Kuumin hiekka aavikolla]

[QUOTE="Minkkis";25539549]Tätä asiaa olen tolkuttanut itselleni tämän 2-vuotta. Miksi en nyt vain enää ole siitä ollenkaan varma. Sitä kai se on, että on luovuttava jostain, että voi loytää jotain kaunista tilalle.

kiitos sinulle. [/QUOTE]

Ole hyvä :hug: Monesti sitä pelkää lähteä siitä tutusta ja "turvallisesta". Mutta meillä on vain yksi elämä, riskejä kannattaa aina ottaa. Tiedä mikä uusi ihmeellinen elämä sulle aukeaa =) Ja siis puhun kokemuksesta

 

["Minkkis"]

[QUOTE="vieras";25539491]Turha itkeä kun maito on jo maassa.

Kuulostat siltä, että olet sekaisin etkä tiedä mitä haluat elämältä. Hoidata päänsisuksesi järjestykseen, ja ala sitten rakentamaan elämääsi uudelleen.

Kyllä se mies tulee takaisin, jos osoitat, että olet perheesi arvoinen ja TSEMPPAAT.[/QUOTE]

Olen harkinnut psykoterapiaa omien ajatusteni selvittämiseksi jo pitkään. Koko tämän prosessin ajan olen tiennyt yhden asian: en ikinä halua menettää perhettäni. Silti liikaa on tapahtunut. Liian paljon asioita jotta pystyisin elämään tässä perheessä, tässä parisuhteessa.
Pyysin mieheltäni muutama kuukausi sitten aikaa, että saisin aloitettua terapian ihan omien ajatusteni kasaamiseksi, joka voisi mahdollisesti pelastaa myös perheemme. Sain aikaa 3 viikkoa muuttua ja alkaa jälleen rakastamaan, luottamaan..en pystynyt muuttumaan siinä ajassa. Nyt olen tässä ja minulla ei ole enää aikaa.

 

["tiipii"]

*Mä annan sut pois, mä päästän sut pois, vaikka sattuu...* <3 Jaksuja! kyllä sä selviät; sulla on siihen niin hyvä syy!!!

 

["Minkkis"]

Olet ajatellut että pääset pois oman aikataulusi mukaan. Nyt mies ehtikin ensin ja sinä olet shokissa, kun menetätkin tutun ja turvallisen. Siihen ois ollut helppo jäädä ja pitää sitä toista roikkumassa menettämisen pelossa, toi vallantunnettakin kivasti? Ja nyt se onkin sitten ohi.

Hyvin sä selviät.

Auts. Tämän taisin ansaita ja jokainen sana olla jollain tapaa oikea. Nyt se siis on ohi. Kaikki. Ohi. Loppu. Piste. Toivon selviäväni, kiitos.